Isänmaallinen kansanliike

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta IKL)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee historiallista puoluetta. Vuodesta 1993 toimineesta järjestöstä ja vuonna 2006 uudelleen nimetystä puolueesta on erilliset artikkelit. IKL ohjaa tänne. Lyhenteen muita merkityksiä täsmennyssivulla.
Isänmaallinen kansanliike

Perustettu 5. kesäkuuta 1932
Lopetti 23. syyskuuta 1944
Johto
Ideologia nationalismi
heimoaate
fasismi
neuvostovastaisuus
antikommunismi
Poliittinen kirjo äärioikeisto
Äänenkannattaja Ajan Suunta (1932–1944)
Nuorisojärjestö Sinimustat 1930–1936
Mustapaidat 1936–1939

Isänmaallinen kansanliike (ruots. Fosterländska folkrörelsen, lyhenne IKL[1]) oli suomalainen äärioikeistolainen ja fasistinen puolue, joka perustettiin 5. kesäkuuta 1932 Hämeenlinnassa jatkamaan lapuanliikkeen toimintaa.[2] IKL:stä tuli 1930-luvun merkittävin suomalainen oikeistoradikaali ryhmittymä, jolla oli enimmillään 100 000 jäsentä.[3] Toisin kuin lapuanliike, IKL pyrki pitäytymään laillisissa ja parlamentaarisissa menettelytavoissa.

IKL vastusti kommunismia ja sosialismia, ja sen päämääränä oli Akateemisen Karjala-Seuran tavoin yksikielinen Suur-Suomi.[4] Talouspoliittisesti puolue oli korporatiivinen.[5] IKL:n kansainvälisiä esikuvia olivat Italian fasistit ja Saksan kansallissosialistit. Puolue julkaisi Ajan Suunta -nimistä lehteä, vuoteen 1936 sen nuorisojärjestönä toimi Sinimustat-järjestö ja sen jälkeen Mustapaidat-järjestö.

IKL osallistui ensimmäisen kerran vaaleihin vuoden 1933 eduskuntavaaleissa vaaliliitossa Kansallisen Kokoomuksen kanssa ja sai 14 kansanedustajapaikkaa. IKL:n kannattajat olivat varakkaita maanviljelijöitä, opiskelijoita, keskiluokkaisia akateemisen koulutuksen saaneita ja pappeja. Toimittaja Sakari Virkkusen luonnehdinnan mukaan IKL:n kansanedustajat olivat eduskunnassa ”alituisessa käsirysyssä muiden puolueiden kanssa”. IKL alajärjestöineen lakkautettiin Moskovan välirauhansopimuksen nojalla syksyllä 1944.[6]

IKL:n tavoitteista toteutuivat – tosin vasta vuosikymmeniä myöhemmin – tasavallan presidentin valinta suoralla kansanvaalilla ja kansalaisaloite. Nykyisessä tulopoliittisessa kolmikannassa – työnantaja- ja työntekijäjärjestöt sekä hallitus – on piirteitä IKL:n korporatismista.[7]

Ideologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isänmaallinen kansanliike eli IKL oli lapuanliikkeen jatkaja ja henkinen perillinen.[8] IKL:n tärkein ero lapuanliikkeeseen oli pyrkimys toimia ainakin nimellisesti hallitusmuodon puitteissa, laillisesti ja väkivallattomasti. Lapuanliikkeen kohtalo osoitti, että yhteiskunnalla oli keinoja puuttua laittomaan toimintaan. IKL:stä tuli 1930-luvun merkittävin suomalainen oikeistoradikaali ryhmittymä, jolla oli enimmillään 100 000 jäsentä. Jäsenmäärä oli yhtä suuri kuin suurimmilla puolueilla.[3]

IKL:n ideologian ytimessä oli parlamentarismin vastustaminen. Sen näkökulmasta puoluepolitiikka johti hajaannukseen. Tavoite oli kansallinen yhtenäisyys, yksi puolue ja yksi vahva johtaja. Muita ideologisia juonteita olivat kommunismin vastustaminen, nationalismi ja maanpuolustuksen korostunut asema.[9] Italian fasismin tavoin puolueen tavoitteena oli niin sanottu kolmas tie marxilaisen ja porvarillisen vaihtoehdon välillä. Demokratia haluttiin korvata korporativismilla, jossa eduskunnan valtaa siirrettäisiin hallitukselle ja parlamentarismin sijasta valtaa käyttäisivät ammattikuntien edustajat. Diktatuurista ei puhuttu kuitenkaan ääneen.[5] Vaikka IKL korosti yhden vahvan johtajan periaatetta, sellaista liikkeellä ei ollut. Liikkeen johto oli kollektiivista.[10]

IKL:n esikuvia olivat Italian fasistit ja Saksan kansallissosialistit. Se toi suomalaiseen politiikkaan näkyvän sotilaallisen organisoitumisen, yhtenäiset asut ja järjestötunnukset.[5] Liike luonnehti toimintaansa ja järjestäytymistään sotilaallisella kielellä: ”Järjestömme varsinainen poliittinen taisteluyksikkö on ryhmä.” Liikkeen omassa järjestölehdessä kirjoitettiin, miten ”me olemme fascisteja”. Myöhemmin lehden laajoissa artikkelikokonaisuuksissa esiteltiin ideologiaa, joka sisälsi vaikutteita kansallissosialisteilta, antisemitismiä ja rotuoppia.[11] Italian Helsingin lähetystö pyrki saamaan IKL:n Italian fasistipuolueen vaikutuspiiriin toimittamalla sille italialaista fasismia ja Mussolinia esittelevää propagandamateriaalia. IKL:n aktiiveja oli mukana Italian lähetystön tukemassa Nuoret Italian Ystävät -järjestössä.[12][13]

Tärkein ero suomalaisen äärioikeiston ja Saksan kansallissosialismin välillä oli suhde uskontoon. Suuri osa Suomen papistosta oli IKL:n kannattajia, kun taas natsit korostivat germaanista uuspakanuutta ja ahdistelivat Saksan kirkkoa.[14] IKL:n taustalla oli myös lapuanliikkeen körttiläisyys, ja uskonnon ja kansallisuusaatteen yhteys oli liikkeen aatteelle keskeistä. IKL:n kannatus oli vahvaa herännäisseuduilla ja suuri osa puolueen kansanedustajista oli taustaltaan pappeja.[15] Liikkeen ideologia ja kannatus perustuikin nimenomaan aitosuomalaiseen arvomaailmaan.[16] IKL:n johto ja puolueen Ajan Suunta -lehti olivat julkisesti arvostelleet Saksan suorittamaa Tšekkoslovakian miehitystä, mikä vaikeutti myöhemmin jatkosodan aikana puolueen yhteistyötä Saksan kansallissosialistien kanssa.[17]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikkeen alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liikkeen keskustoimisto vuonna 1935 osoitteessa Mikonkatu 15, Helsinki.[18]

IKL perustettiin aluksi rekisteröitynä yhdistyksenä Hämeenlinnassa kesäkuussa 1932 Mäntsälän kapinan epäonnistumisen jälkeen. Saman vuoden joulukuussa aloitti puolueen äänenkannattaja Ajan Suunta.[2] Liikkeen nimellinen johtaja oli lapuanliikkeen johtohahmo Vihtori Kosola, mutta Isänmaallisen kansanliikkeen todellinen johto oli Helsingin akateemisissa piireissä. Vankilatuomion Mäntsälän kapinan seurauksena saanut Kosola muodostui liikkeelle vähitellen painolastiksi ja syrjäytettiin lopullisesti vuonna 1936.[14]

IKL:n perustamista edelsivät monivaiheiset ja usein riitaiset neuvottelut. Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli alusta saakka voimakkaasti mukana. Erimielisyyksiä syntyi esimerkiksi kielikysymyksestä. Kiisteltiin myös siitä pitäisikö perustaa porvarikenttää yhdistävä liike vai erillinen yhdistys, jota ei kuitenkaan saisi sanoa puolueeksi. AKS ajoi liikkeeseen Suur-Suomi-aatteen ja aitosuomalaisuuden, mikä vieraannutti siitä ruotsin- ja kaksikieliset, myös kenraali Gustaf Mannerheimin. IKL tuomitsi vapaamuurarit, mikä karkotti oikeistolaisen teollisuusmiehen ja lapuanliikkeen taustavaikuttajan Rafael Haarlan.[19][14]

IKL:n avainhahmoja olivat Akateemisen Karjala-Seuran johtaja Vilho Helanen, puoluesihteeri Reino Ala-Kulju, Ajan Suunnan päätoimittaja Rauno Kallia, Helsingin yliopiston taloushistorian professori Vilho Annala ja rikosoikeuden professori Bruno Salmiala. Salmiala vakuutti presidentti P. E. Svinhufvudille valvovansa liikkeen toiminnan pysymistä lain puitteissa. Suoraan toimintaan tottuneet lapuanliikkeen pohjalaiset kannattajat eivät pitäneet linjauksesta, mutta kyyditykset jäivät historiaan. Vaikka jo lapuanliikettä oli ohjailtu myös pääkaupungista, äärioikeiston johto siirtyi nyt Pohjanmaan talonpoikaistaloista Helsingin kabinetteihin. Käytännössä IKL:n linjan määrittelivät AKS ja akateemiset oikeistopiirit, etenkin professorit Annala ja Salmiala.[19][14] Isänmaallisen kansanliikkeen ja sen vaikuttajien akateeminen tausta tekivät siitä myöhemmin kokoaan vaikutusvaltaisemman vaikuttajan suomalaisessa politiikassa.[20]

Vuoden 1933 eduskuntavaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
IKL:n kurssi Riihimäellä vuonna 1933. Selin kameraan Paavo Susitaival.[21]

Samaan aikaan IKL:n perustamisen kanssa kärjistyi Kokoomuksen sisäinen kriisi. Kokoomuksessa lapuanliikkeen antikommunismia oli kannatettu laajalti. Edellisenä vuonna 1932 Kokoomus oli tukenut Mäntsälän kapinallisia ja puolueessa oli keskusteltu oikeistodiktatuurista vakavasti otettavana vaihtoehtona.[22] Uuden Suomen päätoimittaja Kaarlo Koskimies erotettiin ja tilalle nostettiin S. J. Pentti. Eino Suolahden ja Edwin Linkomiehen johtama ”lapualaissiipi” nosti puolueen puheenjohtajaksi pappispoliitikko Paavo Virkkusen.[14]

Valmistautuessaan vuoden 1933 eduskuntavaaleihin IKL päätti salaa, että vaaleihin lähdettäisiin vaaliliitossa Kokoomuksen ja ehkä muidenkin ryhmien kanssa, mutta vaalien jälkeen liike muodostaisi oman eduskuntaryhmänsä.[14] Kokoomuksen ja IKL:n ”Isänmaallinen vaaliliitto” sai vain 16,9 prosenttia annetuista äänistä ja 32 kansanedustajaa, kun Kokoomuksen kannatus edellisissä vaaleissa oli ollut 42 paikkaa. Äänestäjät olivat selvästi hylänneet oikeiston lapuanliikkeen väkivallan ja Mäntsälän kapinan seurauksena. Kokoomukselle jäi ainoastaan 18 eduskuntapaikkaa, mikä oli sen historian heikoin tulos. Oma 14 kansanedustajan eduskuntaryhmä teki IKL:stä puolueen, vaikka liike ei itse koskaan käyttänyt tai halunnut itsestään käytettävän tätä nimitystä.[23][14]

Antiparlamentarismi ja demokratian itsepuolustus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansanedustaja Hilja Riipinen puhumassa IKL:n naisten kokouksessa Helsingissä, maaliskuussa 1936.[24]

Isänmaallisen kansanliikkeen toiminta muiden eduskuntaryhmien kanssa oli ongelmallista. Suomen eduskuntaan oli tullut ryhmittymä, joka haastoi koko järjestelmän.[25] IKL:n eduskuntaryhmä saapui valtiopäivien avajaisiin uudessa sotilaallisessa järjestöpuvussa, johon kuuluivat musta pusero ja sininen solmio. Erityisesti IKL:n ensimmäisellä eduskuntakaudella eduskunnan istunnot ja jopa budjettikeskustelut joutuivat näyttämöksi IKL:n ja sen vastustajien väliselle kiivaalle sananvaihdolle.[14] IKL oli tunnuksineen eduskunnassa muistutus todellisesta uhasta. Samalla tavoin esiintyneet parlamentarismia vastustaneet äärioikeistolaiset liikkeet olivat nousseet valtaan eri puolilla Eurooppaa. Antiparlamentaristinen ideologia eristi IKL:n nopeasti yksinäiseksi toimijaksi ja Suomessa vallassa ollut laillisuusrintama kävi tiukkaan taisteluun IKL:ää vastaan demokratian itsepuolustuksen nimissä. Jo vuonna 1933 kiellettiin lailla sotilaallisesti järjestäytyneiden organisaatioiden toiminta. Vuonna 1934 säädettiin puserolaki, jolla kiellettiin poliittisten tunnusmerkkien käyttö. Lisäksi säädettiin lakeja, joilla tehtiin mahdolliseksi rajoittaa tai kieltää poliittisten järjestöjen toimintaa.[26]

Vuonna 1934 IKL sotkeutui ulkopoliittiseen selkkaukseen. Virossa nousi 1930-luvun alussa vahva äärioikeistolainen Viron vapaussoturien liitto eli vapsit. IKL:n kansanedustajan Elias Simojoen johtama nuorisojärjestö Sinimustat osallistui vapsien liikehdintään ja laittomuuksiin vuonna 1934, mikä herätti kansainvälistä huomiota. Konstantin Päts muutti Viron hallintoa autoritäärisempään suuntaan, mutta Viron äärioikeisto jatkoi vallankaappauksen suunnittelua. Sinimustat tuki Viron äärioikeistoa muun muassa asetoimituksilla. Kun Sinimustien osuus paljastui Suomen oikeuslaitos lakkautti järjestön tammikuussa 1936.[27] Työtä jatkamaan perustettiin keväällä 1936 uusi nuorisojärjestö Mustapaidat, joka ei kuitenkaan enää ollut yhtä voimakas toimija.[28]

Vuosien 1936 ja 1939 eduskuntavaalit ja yritykset kieltää IKL:n toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kekkosen konstit
Isänmaallisen kansanliikkeen juhlakokous lokakuussa 1936 Helsingin Messuhallissa.[29]

IKL säilytti 14 paikkaansa vuoden 1936 eduskuntavaaleissa. Julkisessa keskustelussa oli toistuvasti vaadittu IKL:n lakkauttamista, mutta oikeistolainen Kivimäen hallitus ei ollut lähtenyt hankkeeseen. Vaalien jälkeen Cajanderin punamultahallituksen aikana IKL:n kieltämistä kuitenkin yritettiin.[30] Vuonna 1938 sisäministeri Urho Kekkonen aloitti IKL:n kieltämiseen tähtäävän hallinnollisen prosessin. Kansainvälisen tilanteen kiristyessä Kekkonen korosti kansan yhtenäisyyden tärkeyttä ja piti äärioikeiston eristämistä yhtä välttämättömänä kuin Suomen Kommunistisen Puolueen kieltäminen oli aikoinaan ollut. Kekkonen pyrki osoittamaan IKL:n jatkavan Lapuan liikkeen ja Sinimustat-järjestön toimintaa. Prosessi päättyi Helsingin raastuvanoikeuden hylkäävään päätökseen muutamia kuukausia ennen vuoden 1939 eduskuntavaaleja. Lakkautusyritys jatkui pitkänä oikeusprosessina vaalien yli. Lopullisesti Kekkonen luopui hankkeesta vasta talvisodan alettua. Epäonnistuneet yritykset kieltää IKL saivat kansan suussa nimityksen Kekkosen konstit.[31][32]

Tilanteen epävarmuus vaikutti osaltaan myös vuoden 1939 vaalien lopputulokseen. IKL menetti kannatustaan ja sai 8 kansanedustajaa.[33] IKL:n kansanedustaja Kaarlo Kares oli ehtinyt jo ennen raastuvanoikeuden päätöstä julistaa eduskunnassa miten tuomio, jonka oikeus antaisi olisi väärä.[34] IKL:n lopettamiseen oli ehditty varautua perustamalla ”varaliike” Suomen Valtakunnan Liitto.

Talvisodan ja välirauhan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
IKL:n ryhmä Eduskuntatalon portailla lakkautuskeskustelun aikana vuonna 1938. Keskellä Hilja Riipinen, äärimmäisenä vasemmalla Elias Simojoki.

Saksan tunkeutuminen Tšekkoslovakiaan maaliskuussa 1939 ja Italian hyökkäys Albaniaan saman vuoden huhtikuussa hämmensivät Isänmaallista kansanliikettä, koska ne paljastivat suurvaltojen piittaamattomuuden pienten kansojen oikeuksista. Valloituksia ei voitu perustella kansallisuusaatteella. Saksan ja Neuvostoliiton 23. elokuuta 1939 solmima Molotov-Ribbentrop-sopimus oli IKL:lle ja sen kannattajille järkytys. Palvotun Adolf Hitlerin katsottiin pettäneen Suomen luovuttamalla sen Josif Stalinin etupiiriin. Talvisodan aikana Suur-Suomi-aate ja IKL:n järjestökoneisto lamaantuivat ja puolueen lehtien ilmestyminen keskeytyi. IKL:n vetoomuksiin suhtauduttiin Saksassa kylmästi.[35][36]

Talvisota ja erityisesti Moskovan rauha nähtiin IKL:ssä parlamentaarisen hallituksen epäonnistumisen merkkinä. Talvisodan jälkeen Suomen ulkopolitiikka kuitenkin muuttui dramaattisesti. Välirauhan aikana Suomessa vahvistui saksalaissuuntaus ja myös IKL otettiin mukaan Rangellin hallitukseen. Puolueen puheenjohtaja Vilho Annala nimitettiin toiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi. Vaaleja ei tosin järjestetty, joten puolueen tosiasiallinen kannatus jäi mittaamatta.[37]

Jatkosodan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan kestäessä puolueen poliittinen noste väheni, eikä IKL:ää otettu enää Edwin Linkomiehen hallitukseen keväällä 1943. IKL tuki hyvin voimakkaasti Suomen ja Saksan liittoa ja keräsi syksyllä 1943 yhdessä Rintamamiesliiton kanssa presidentti Rytille osoitetun tuhansia nimiä käsittäneen kansalaisadressin, jossa vastustettiin Suomen erillisrauhaa ja vaadittiin taistelun jatkamista Saksan rinnalla. Suomen katkaistua suhteensa Saksaan syyskuun alussa 1944 sisäministeri Kaarlo Hillilä kutsui IKL:n johdon luokseen. Tässä tapaamisessa puoluejohtaja Annala lupasi myös IKL:n hyväksyvän irtautumisen Saksasta ja pysyvän lojaalina Suomen hallitukselle sekä välttävän rauhanneuvotteluja haittaavia provokaatioita, minkä lupauksen hän toisti myös Valpolle. Vastineeksi sisäministeriö ja Valpo hävittivät hallussaan olleet IKL:n jäsenluettelot, jotteivat ne päätyisi vastaisuudessa venäläisten käsiin – vuoden 1943 adressi sen sijaan jätettiin Annalan pyynnöstä huolimatta hävittämättä.[37] IKL:n kansanedustaja, professori Bruno Salmiala käytti puolueen viimeisen poliittisen puheenvuoron eduskunnan käsitellessä välirauhansopimusta myöhemmin syyskuussa 1944. Salmiala sanoi, ettei IKL voinut ”historian tuomion edessä” hyväksyä sopimusta, jonka ehdot merkitsivät hänen mielestään käytännössä Suomen ehdotonta antautumista sekä ”tuhoa ja kuolemaa”.[38]

Lakkauttaminen ja lakkauttamisen jälkeinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklassa edellytettiin Suomelta fasististen sekä Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa levittävien järjestöjen lakkauttamista ja sellaisten olemassaolon estämistä vastaisuudessa. IKL kuului niihin järjestöihin, jotka lakkautettiin välittömästi rauhansopimuksen astuttua voimaan 23. syyskuuta 1944 ennen neuvostoliittolaisten erillistä vaatimusta.[39] Muodollisesti tosin lakkautettiin vain IKL:n kannatusyhdistys ja sen paikallisjärjestöt. Varsinainen IKL jäi rekisteröimättömänä yhdistyksenä viranomaisten huolimattomuuden vuoksi lakkauttamatta. Puolueen kansanedustajat saivat kuitenkin jatkaa valtiopäivien loppuun luopumalla eduskuntaryhmän nimestä. Puolueen pää-äänenkannattajaa Ajan Suuntaa ei myöskään määrätty lakkautettavaksi, mutta lehden julkaiseminen lopetettiin vapaaehtoisesti 4. lokakuuta 1944 Suomen hallituksen ilmoitettua lehden johdolle Neuvostoliiton vaativan sitä.[40] Useat puolueen omistamat Musta karhu -ravintolat saivat jatkaa vielä tämän jälkeenkin. Helsingin Musta Karhu Oy poistui kaupparekisteristä vasta vuonna 1955[41].

Jatkosodan jälkeen IKL:n merkkihenkilöitä painostettiin jättämään virkansa, mutta harvan kohdalla painostustoimet onnistuivat. Muun muassa professori Rolf Nevanlinna joutui eroamaan Helsingin yliopiston rehtorin virasta, kun taas Bruno Salmiala jatkoi virassaan rikosoikeuden professorina. Ketään ei Suomessa rangaistu äärioikeistoon kuulumisesta ja useimmat entiset IKL:n johtohenkilöt sopeutuivat muuttuneisiin oloihin. Moni nimitettiin myöhemmin korkeisiin virkoihin kuten professoreiksi ja piispaksi. Vain muutamat ajautuivat IKL:n lakkautuksen myötä henkiseen umpikujaan. IKL:n näkyvistä hahmoista Rauno Kallia, Niilo Vapaavuori ja Vilho Helanen kuolivat muutamia vuosia sotien päättymisen jälkeen.[14]

IKL:ssä toimineiden asettuminen ehdokkaiksi kevään 1945 eduskuntavaaleissa estettiin.[42] Kun IKL:n poliitikoista Yrjö Kivenoja ja Yrjö R. Saarinen ilmoittautuivat ehdokkaiksi vaaleihin, oikeusministeri Urho Kekkonen sanoi heille valvontakomission neuvostoliittolaisten jäsenten ilmoittaneen, ettei kukaan IKL:n poliitikko saanut olla ehdokkaana. Kun Kivenoja ja Saarinen eivät halunneet taipua laittomaksi kokemansa painostuksen edessä, Kekkonen ilmoitti, että siinä tapauksessa tultaisiin säätämään laki, joka kieltää IKL:ään kuuluneiden sekä entisten suojeluskuntalaisten ja lottien asettumisen ehdokkaiksi. Tämä uhkaus sai Kivenojan ja Saarisen perääntymään ja luopumaan ehdokkuudestaan.[43] Lupa ehdokkuuteen palautui vuoden 1951 vaaleissa. Moni jatkoi poliittista toimintaansa Kokoomuksessa – muiden muassa kansanedustajat Iisakki Nikkola ja Reino Ala-Kulju sekä Vihtori Kosolan poika Niilo Kosola, joka valittiin myöhemmin eduskunnan varapuhemieheksi ja maatalousministeriksi Fagerholmin kolmanteen hallitukseen.[14] Muutamia henkilöitä siirtyi myös muiden puolueiden riveihin.

Kannattajakunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustat paidat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järjestö käytti univormunaan mustaa kauluspaitaa ja sinistä solmiota. Toisia tervehdittiin roomalaisella tervehdyksellä eli natsitervehdyksellä[44] Italian Fasistipuolueen ja brittiläisen Sir Oswald Mosleyn liikkeen esikuvan mukaan. Toisaalta musta paita tuli järjestöön sen vahvalta uskonnolliselta jäsenistöltä, sillä körtit olivat käyttäneet mustaa paitaa jo pitkään. 5. huhtikuuta 1934 astui voimaan puserolaki, jolla hallitus pyrki vaikuttamaan hillitsevästi IKL:n julkiseen toimintaan.lähde?

Maantieteellinen kannatus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dosentti Mikko Uolan mukaan IKL:n vahvimpia kannatusalueita olivat monet pikkukaupungit ja kauppalat sekä niihin verrattavat maaseudun asutuskeskukset. Kaupungeista IKL:n kannatus oli vuoden 1936 eduskuntavaaleissa annettujen äänien perusteella suurinta Hämeenlinnassa sekä kauppaloista Vammalassa, jossa IKL sai kaikista tuolloin annetuista äänistä 32,3 prosenttia. Uolan mukaan näillä paikkakunnilla asiaan vaikuttivat suurelta osin vuoden 1918 sisällissodan kokemukset.[45]selvennä

Yksittäisistä kunnista IKL:n kannatus vuoden 1936 eduskuntavaaleissa oli suurinta Kuortaneella, jossa puolue sai 51,4 prosenttia äänistä.[46] IKL:n puoluesihteeri Reino Ala-Kulju oli kotoisin Kuortaneelta. IKL:n kannatus myös muissa Etelä-Pohjanmaan kunnissa oli huomattavaa.

Vaalihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaalit Johtaja Kannatus Paikat +/– Hallitus
Äänet %
1933 Vihtori Kosola [huom 1] [huom 1]
14 / 200
 Nousua 14 Oppositio
1936 97 891 8,34 %
14 / 200
 Muuttumaton 0 Oppositio
1939 Vilho Annala 86 219 6,65 %
8 / 200
 Laskua 6 Oppositio

Huomiot

  1. ↑ a b Kokoomuksen, IKL:n ja Vapaan Työväenliiton vaaliliiton puoluekohtaista äänijakaumaa ei ole eritelty vaalitilastoissa. Vaaliliitto sai yhteensä 187 527 ääntä (16,93 %).

Presidentinvaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaalit Ehdokas Kannatus Valitsijamiehet
Äänet %
1937 P. E. Svinhufvud 90 378 90 378 23

Merkittäviä poliitikkoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanedustajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja IKL:n kannattajia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: IKL:n kansanedustajat

IKL:n historiankirjoituksen kritiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1953 perustettiin Suomen 1920–1940-lukujen historian säätiö tutkimaan ja edistämään tuon ajan historian tutkimista. Käytännössä sen päätehtävä oli IKL:n historian kirjoittaminen. Perustamisessa olivat aktiivisesti mukana IKL-aktiivit Annala ja Salmiala. Säätiön toimeksiannosta Paavo Susitaival keräsi 1950-luvulla Lapuan liikkeen ja IKL:n toimintaan liittyneitä asiakirjoja ja haastatteli toiminnassa mukana olleita henkilöitä. Myöhemmin nämä asiakirjat ja haastattelut talletettiin Kansallisarkistoon.[41]

Entisellä IKL- ja Sinimustat-aktiivilla Lauri Hyvämäellä oli 1960- ja 1970-luvuilla yksinoikeus IKL:n arkistoihin, ja hän vastasikin pitkälle IKL-historiankirjoituksesta. Säätiö myös kustansi vuonna 1982 ilmestyneen Mikko Uolan kirjan Sinimusta Veljeskunta. Isänmaallinen Kansanliike. Myöhemmät tutkijat ovatkin kiinnittäneet huomionsa IKL:n julkista kuvaa määritelleen historiantutkimuksen ongelmiin. Tutkimus ja julkaistu kirjallisuus perustui IKL-aktiivien itse keräämään ja valikoimaan materiaaliin ja työ tehtiin IKL:ssä toimineiden tahojen rahoittamana. André Swanströmin mukaan ilmeisenä tavoitteena oli maineenhallinta ja liikkeen fasististen piirteiden, natsisympatioiden ja antisemitismin häivyttäminen.[48]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Edgren, Torsten & Manninen, Merja & Ukkonen, Jari: Eepos, Suomen historian käsikirja. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27651-0
  • Hentilä, Seppo: Pitkät varjot : muistamisen historia ja politiikka. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2018. ISBN 978-952-234-514-1
  • Morgan, Philip: Fascism in Europe, 1919–1945. Routledge, 2003. ISBN 978-041-516-942-4 (englanniksi)
  • Niinistö, Jussi: Isontalon Antti : eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-951-746-979-1
  • Ohtonen, Kalle: Tutkimuksen tulkinta suomalaisesta äärioikeistosta. Pro gradu -työ, 2003. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 13.3.2020.
  • Silvennoinen, Oula & Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit : mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY, 2016. ISBN 978-951-0-40132-3
  • Swanström, André: Hakaristin ritarit : suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Helsinki: Atena, 2018. ISBN 978-952-300-449-8
  • Uola, Mikko: ”Suomi sitoutuu hajottamaan...”: Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999. ISBN 951-710-119-8
  • Vares, Vesa & Uola, Mikko & Majander, Mikko: Kansanvalta koetuksella. Suomen eduskunta 100 vuotta, Osa 3. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 951-37-4543-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ 2149 Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. 2149 Arkistoitu 12.10.2013. Viitattu 16.3.2013.
  2. ↑ a b Vares & Uola & Majander 2006 s. 248
  3. ↑ a b Vares & Uola & Majander 2006 s. 248, 253
  4. ↑ Morgan 2003, s. 90
  5. ↑ a b c Vares & Uola & Majander 2006 s. 248, 254–256
  6. ↑ Sakari Virkkunen: Käännekohtia itsenäisen Suomen historiassa. Kuohuvat vuodet: Suomen Kuvalehti 37B/12.9.1986, s. 6–19. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet.
  7. ↑ Jyrki Vesikansa: ”Heil Hitler, meill' Kosola!” Lapuan liike: Iltalehden erikoislehti, s. 62–67. Helsinki: Alma Media, 2015.
  8. ↑ Swanström 2018 s. 62
  9. ↑ Swanström 2018 s. 62–64
  10. ↑ Swanström 2018 s. 59
  11. ↑ Swanström 2018 s. 63–67
  12. ↑ Turun Sanomat - Pirkko Kanervon aliokirjoitus: Italia ja Suomi löivät veljenkättä 70 vuotta sitten (Arkistoitu – Internet Archive)
  13. ↑ Rizzi, Andrea: Le relazioni Italo - Finlandesi nella documentazione del Ministero degli Affari Esteri italiano e nel ”Memoriale” di Attilio Tamaro (1929-1935), s. 223–264. Turun yliopisto, 2016. ISBN 978-951-29-6448-2 Väitöskirjan verkkoversio.
  14. ↑ a b c d e f g h i j Jyrki Vesikansa: ”Heil Hitler, meill' Kosola!” Lapuan liike: Iltalehden erikoislehti, s. 62–67. Helsinki: Alma Media, 2015.
  15. ↑ Swanström 2018 s. 70–71
  16. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 253
  17. ↑ Uola 1982 s. 521
  18. ↑ kuvaaja Valokuvaamo Ortho: Isänmaallisen Kansanliikkeen keskustoimisto, Mikonkatu 15 finna.fi. Viitattu 1.1.2020.
  19. ↑ a b Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 93. Helsinki: Otava, 1987 ISBN 951-1-09314-2
  20. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 252
  21. ↑ kuvaaja Markkanen T.: Isänmaallisen Kansanliikkeen kurssi Riihimäellä, selin kameraan Paavo Susitaival finna.fi. Viitattu 1.1.2020.
  22. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 250
  23. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 251
  24. ↑ kuvaaja Pietinen: kansanedustaja Hilja Riipinen puhumassa Isänmaallisen kansanliikkeen naisten kokouksessa Helsingissä finna.fi. Viitattu 1.1.2020.
  25. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 253
  26. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 252, 256–257
  27. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 248–249
  28. ↑ Silvennoinen & Tikka & Roselius 2016 s. 305
  29. ↑ kuvaaja Pietinen: Isänmaallisen kansanliikkeen juhlakokous Helsingin Messuhallissa finna.fi. Viitattu 1.1.2020.
  30. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 257
  31. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 119. Helsinki: Otava, 1987 ISBN 951-1-09314-2
  32. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 257–258
  33. ↑ Vares & Uola & Majander 2006 s. 258
  34. ↑ Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 6: täysivaltainen kansakunta, s. 503. Helsinki: WSOY, 1968.
  35. ↑ Jyrki Vesikansa: Äärioikeiston tuho. Lapuan liike: Iltalehden erikoislehti, s. 68. Helsinki: Alma Media, 2015.
  36. ↑ Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 27. Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0
  37. ↑ a b Uola 1999, s. 20–21.
  38. ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 187. Jyväskylä: Gummerus, 1991.
  39. ↑ Uola 1999, s. 36.
  40. ↑ Uola 1999, s. 40–41.
  41. ↑ a b Uola 1999, s. 254.
  42. ↑ Uola 1999, s. 40.
  43. ↑ Uola 1982, s. 475–476.
  44. ↑ Edgren ym. s. 329–330: IKL – lapuanliikkeen jatkaja.
    Suomen Historian Aikakirja, s. 123.
  45. ↑ Jyrki Pietilä: Allan Liuhala – lehtimies, s. 24–25. Helsinki: Edita, 2008 ISBN 978-951-37-4837-1
  46. ↑ Niinistö 2008, s. 180
  47. ↑ Maiseman ja mielen tulkitsija taidemaalari Vilho Lampi – Biografia Oulun taidemuseo. Arkistoitu 7.4.2022. Viitattu 3.5.2008.
  48. ↑ Swanström 2018 s. 57–62

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Eskelinen, Heikki: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan: Akateemisen Karjala-Seuran historia. 1, Tausta, organisaatio, aatteet ja asema yhteiskunnassa 1922–1939. (Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto) Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-25056-2
  • Uola, Mikko: Sinimusta veljeskunta: Isänmaallinen kansanliike 1932–1944. Helsingki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06982-9
  • Paavo Susitaival: Aktivisti ei hellitä. Koonnut Kauko Kare. Hämeenlinna, Karisto, 1981 ISBN 951-23-1837-7
  • L. J. Niinistö: Paavo Susitaival 1896–1993. Aktivismi elämänasenteena. Suomen historiallinen seura, Tampere, 1998 ISBN 951-710-077-9 (väitöskirja)
  • Kosola, Vihtori: Viimeistä piirtoa myöten: Muistelmia elämäni varrelta. (Koonnut ja painokuntoon järjestänyt Vilho Viita. 2. painos (1. painos 1935)) Helsinki: Erika-kirjat, 1986. ISBN 951-99672-1-4

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Isänmaallinen_kansanliike&oldid=22838150”