Hanssonin III hallitus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hanssonin III hallitus

Ruotsin kuningaskunnan hallitus
Vasta muodostettu hallitus kokoontui Tukholman linnaan joulukuussa 1939. Vasemmalta: Bagge, Andersson, Bergquist, Möller, Westman, Quensel, Günther, Domö, Hansson (salkku mukanaan), Wigforss, Sköld, Pehrsson-Bramstorp, Eriksson.
Toimikausi alkoi 13. joulukuuta 1939
Toimikausi päättyi 31. heinäkuuta 1945
Valtionpäämies Kustaa V
Jäsenet
Hallituksen johtaja Per Albin Hansson
Hallituspuolueet
Hallituksen asema Kokoomushallitus
Oppositiopuolueet
Historia
Vaalit 1940
1944
Kausia =
Edellinen Hansson II
Seuraava Hansson IV
Pääministeri Per Albin Hansson julisti Ruotsin olevan puolueeton 1. syyskuuta 1939 Saksan hyökättyä Puolaan ja aloitettua näin Toisen maailmansodan.

Hanssonin III hallitus (ruots. Regeringen Hansson III ) oli Ruotsin hallitus, joka oli virassa 13. joulukuuta 1939 – 31. heinäkuuta 1945. Hallitus muodostettiin kokoomushallitukseksi sosiaalidemokraattien, talonpoikaisliiton, oikeiston ja kansanpuolueen kokoomushallitukseksi, kun naapurimaassa Suomessa oli syttynyt sota Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 30. marraskuuta 1939.[1] Sosiaalidemokraattien ryhmässä suurin muutos oli edellisen hallituksen Suomen ystävän, ulkoministeri Rickard Sandlerin jääminen syrjään uudessa hallituksessa puolueisiin lukeutumattoman Christian Güntherin korvatessa Sandlerin.[2] [3] Hanssonin III hallitus istui aina Toisen maailmansodan loppuun asti eli kesään 1945.

Hallituksen tavoitteista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hanssonin hallituksen keskeisimmät tavoitteet oli Ruotsin pitäminen Toisen maailmansodan ulkopuolella ja pitää kokoomushallitusta koossa. Kaikki muut päätökset olivat näille kahdelle tavoitteelle alisteisia.[3]

Ulkopoliittiset haasteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen talvisota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallituksen keskeinen ulkopoliittinen kysymys oli suhde käynnissä olevaan Talvisotaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Hallituksen syntyhetkellä Ruotsissa oli käynnistynyt vapaaehtoisten sotilaiden värväys sotilaiksi Suomeen.[4] Ruotsin hallitus hyväksyi lopulta 11. tammikuuta 1940 8 000 asevelvollisen ja 400 vakinaisen väen upseerin ruotsalaissotilaan määrän vapaaehtoisjoukoksi.[5]

Helmikuussa 1940 Ruotsin hallitus joutui ottamaan uudelleen kantaa maan asemaan suomalaisten pyydettyä Ruotsin sotilaallista mukaantuloa. Pääministeri Hanssonin vastaus oli kielteinen, joka herätti suurta katkeruutta muidenkin kuin Suomi-aktivistien piirissä. Kuningas Kustaa V katsoi olevansa velvollinen sanelemaan valtioneuvoston pöytäkirjaan lausunnon, joka kaunopuheisemmin puolusti hallituksen kannanottoa.[6] Jatkona tälle oli maaliskuussa tapahtunut länsiliittoutuneiden eli Britannian ja Ranskan pyyntö saada tuoda joukkoja Suomen avuksi Pohjois-Ruotsin kautta, jonka Hanssonin hallitus torjui.[7] Sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyi pian tämän jälkeen Moskovan rauhaan.

Saksa miehittää Tanskan ja Norjan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsalaiset sotilaat marssilla Norjan rajalle keväällä 1940. Saksan miehitettyä Tanskan ja Norjan huhti-toukokuussa 1940 Ruotsin oli uusittava omat puolustussuunnitelmansa.

Pian Suomen Talvisodan jälkeen Pohjolan rauha järkkyi uudelleen, kun Saksa marssi 9. huhtikuuta 1940 Tanskaan ja Norjaan. Tähän liittyen Saksa vaati Ruotsia pysymään puolueettomana, pitää puhelinlinjat toimivina Norjan suuntaan, jatkaa malmitoimituksia ja estää brittien mahdollinen sabotaasitoiminta.[8] Tässä yhteydessä mobilisoi joukkonsa maansa rajoille, kaikkiaan 320 000 ruotsalaissotilasta.[9]

Norjan vastarinnan loputtua ja Saksan saatua koko Norjan haltuunsa toukokuun loppuun mennessä Saksa vaati saksalaissotilaiden lomalaiskuljetusten käynnistämistä. Sen mukaan Saksa saisi kuljettaa sotilaita ja aseita miehittämäänsä Norjaan ja sieltä pois Ruotsin rautateiden kautta. Hanssonin hallitus joutui näin tinkimään puolueettomuudestaan Saksan painostuksen vuoksi. Per Albin Hansson myönsi päiväkirjassaan, hallituksen kokouksissa ja valtiopäivissä, että Ruotsi luopui puolueettomuudestaan, mutta päätti olla ilmoittamatta siitä kansalle. Sopimus lomalaiskuljetuksista (ruots. Permittenttrafikken ) tehtiin 18. kesäkuuta 1940.[10] Liikenne laajeni pian kattamaan lomalaiskuljetukset linjalla Etelä-Norjan Kornsjøstä Trelleborgiin ja Pohjois-Norjan Narvikista Trelleborgiin. Trelleborgista oli yhteys edelleen Pohjois-Saksaan.[11]

Suomen ja Ruotsin valtioliittoajatus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka Ruotsin ja Suomen valtioliittoajatus oli kaatunut Neuvostoliiton vastustukseen joulukuussa 1940, läheiset keskustelut maiden ulkoministereiden eli Suomen Rolf Wittingin (vasemmalla) ja Ruotsi Christian Günterin (keskellä) välillä jatkuivat. Kuvassa oikealla Ruotsin Helsingin lähettiläs Karl Ivan Westman.

Pohjoismaisen puolustusliiton ajatus oli ollut esillä jo Talvisodan kestäessä, jolloin Suomen ulkoministeri Väinö Tanner otti asian esille pääministeri Hanssonin kanssa. Hansson oli suhtautunut asiaan myötämielisesti. Puolustusliittoon oli liitetty myös Norja. Neuvostoliitto ilmoitti heti Talvisodan jälkeen maaliskuun lopulla, että Neuvostoliitto vastustaisi kyseistä liittoa. Puolustusliittoajatus jäi sillä kertaa siihen.[12]

Vaikka puolustusliittoajatus oli keväällä rauennut, asia nousi pian uudelleen esille. Nyt kyseessä oli kysymys Ruotsin ja Suomen välisestä valtioliitosta. Norja oli jo saksalaisten miehittämä. Ruotsin kansalaisista muodostunut ryhmä, joka käytti nimeä Decemviri, lähestyi elokuussa 1940 Suomen ja Ruotsin hallituksia esittämällä Ruotsin ja Suomen valtioliittoa. Ryhmän muistion mukaan valtioliitto estäisi Neuvostoliiton laajenemisen Skandinaviaan. Lisäksi Saksalla ei olisi syytä estää liittoa.[13] [14]

Ruotsin ja Suomen ulkoministeriöt arvioivat asiaa ja kävivät kirjeenvaihtoa kolmisen kuukautta syksyllä 1940. Kuinka vakavissaan hallitukset olivat, ei ole tarkkaa tietoa. Neuvostoliiton tiedustelu sai kuitenkin vihiä asiasta ja ilmoitti kummallekin osapuolelle kielteisen kantansa asiaan eli Neuvostoliitto koki liittoajatuksen Suomen kanssa keväällä solmitun rauhansopimuksen vastaiseksi. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov keskusteli asiasta Suomen Moskovan lähettilään J.K. Paasikiven kanssa jo syyskuun lopulla.[15] Hanke keskeytyi lopullisesti joulukuussa 1940.[13] [14]

Saksan valta Euroopassa kasvaa - juhannuskriisi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko vuoden 1940 ja suurimman osan vuodesta 1941 Saksa Hitlerin johdolla vahvisti valtaansa Euroopassa. Kesäkuussa 1941 tapahtunut Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon asetti Ruotsin puolueettomuuden jälleen koetukselle.

Kuningas Kustaa V ja pääministeri Per Albin Hansson olivat kesän 1941 juhannuskriisin keskeisiä henkilöitä.

Suomeen tuli kesäkuussa 1941 saksalaisjoukkoja, ja Suomi oli Saksan kanssasotijana hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Kriisi puhkesi Ruotsissa juhannusviikolla 1941 Saksan vaatiessa Ruotsia sallimaan joukkojensa kauttakuljetuksen Ruotsin alueen läpi Suomeen, mikä kyseenalaisti Ruotsin puolueettomuuden.[16]

Vaatimuksena oli, että Ruotsin oli sallittava kenraali Erwin Engelbrechtin komentaman ja 15 000 miestä käsittävän niin sanotun Engelbrecht-divisioonan kuljetus Norjasta rautateitse Ruotsin kautta Suomeen, jossa se osallistuisi hyökkäykseen. Vaatimuksen katsottiin loukkaavan Ruotsin puolueettomuutta, mutta Saksan nootissa vihjattiin, että siitä kieltäytyminen tulkittaisiin vihamieliseksi eleeksi.[17]. Hanssonin hallituksessa sosiaalidemokraattiedustajat Wigforss, Möller ja Sköld halusivat antaa Saksalle kieltävän vastauksen, ulkoministeri Günther ja porvarillisiin puolueisiin kuuluvat suosittelivat myöntymistä. Sosiaalidemokraattisen puolueen valtiopäiväryhmä puolestaan antoi kaksi vastausta. Niistä toinen oli kieltävä, sillä ehdolla, että toiset puolueet suostuisivat jakamaan vastuun tästä kiellosta. Muussa tapauksessa vastaus olisi myöntävä. Neuvottelujen kuluessa pääministeri Hansson ilmoitti kuningas Kustaan lausuneen, ettei hän voisi ottaa kieltoa vastuulleen. Olipa kuningas viitannut kruunusta luopumisen mahdollisuuteen, mikäli vastaus olisi kielteinen. Näissä oloissa hallitus antoi periksi saksalaisvaatimuksille. Pääministeri Hanssonin päävaikuttimena oli pelko hallituksen hajoamisesta.[18]

Ruotsalaisille Engelbrecht-divisioonan kuljetus nähtiin välttämättömänä. Kuljetus vaati Oslon ja Haaparannan välillä yli 100 erillistä junakuljetusta ja 17 päivää heinäkuun alkupäivinä.[19] Heinäkuun lopulla Hitlerin lähettämän saksalaisen erikoislähettiläs Karl Schnurren tekemä uusi esitys ulkoministeri Güntherille kauttakulkuluvasta uudelle divisionalle sai välittömästi kielteisen vastauksen hallitukselta.[20] Päätös olisi saattanut johtaa Ruotsin miehitykseen, mutta suomalaiset marsalkka Mannerheimin johdolla kieltäytyivät ehdottomasti osallistumasta operaatioon.[21] Toisen divisoonan kuljetus järjestettiin myöhemmin laivakuljetuksena Suomeen käyttäen Ruotsin aluevesiä Itämerellä.[22]

Vuoden 1940 saksalaisten kauttakulkuliikennettä. Kuva Storlieniltä Jämtlannin alueelta.

Vammautuneiden saksalaissotilaiden kuljetus Ruotsin halki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan hyökkäyksessä Pohjois-Suomesta käsin Neuvostoliittoon vammautuneita saksalaissotilaita tuli tarvetta kuljettaa Ruotsin halki Norjaan. Kuljetukset nähtiin osana lomalaiskuljetussopimusta. Tällä kerralla kuljetukset tapahtuivat Torniosta Osloon Ruotsin rataverkkoa käyttäen. Haavoittuneiden kuljetuksista ei tehty mitään virallista ilmoitusta tai sopimusta.[23] Ne käynnistyivät välittömästi Engelbrecht-divisioonan siirron jälkeen.[24] Ruotsin Punaisen Ristin johto ilmoitti salaisessa kirjeessä 16. elokuuta kuninkaalle, että pääministeri Hansson oli esittänyt "erityisenä toiveena" Punaisen Ristin ottavan vastuun kuljetuksista. Lehdistöä kiellettiin myös kirjoittamasta kuljetuksista.[25]

Ulkoministeri Günther esitteli asiaa vasta 16. kesäkuuta 1942 eli lähes vuoden kuluttua kuljetusten käynnistymisestä Valtiopäivien salaisessa istunnossa[26]:

»Saksan divisioonan viime vuoden kauttakulun jälkeen Oslosta Tornioon ei ole käytännössä ollut saksalaisten joukkojen kuljetusta Suomeen tai Suomesta. Ainoita poikkeuksia ovat sairaiden ja haavoittuneiden kuljetukset ja tiukasti rajoitetut yksittäisten matkustajien kuljettaminen Storlienin ja Haaparannan välillä ... Sairaalajunilla sodan puhkeamisen jälkeen tähän asti (1. kesäkuuta 1942) on kuljetettu noin 30 000 haavoittunutta.»

Ruotsin hallitus teki päätöksen 29. kesäkuuta 1943, että kauttakulku oli lopetettava ennen lokakuuta 1943. Sen perusteella kauttakulku lopetettiin 5. elokuuta.[27]

Ruotsalaiset sotilaina Suomen jatkosodassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan sytyttyä heinäkuussa 1941 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ruotsalaisia ilmoittautui halukkaina osallistumaan vapaaehtoisina sotaan suomalaisten rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Ruotsin armeijan ylipäällikkö kenraali Olof Thörnell kannatti ruotsalaisten osallistumista sotaan suomalaisten rinnalla, jotta ruotsalaisille saataisiin kokemusta sen hetken sodankäynnistä. Kenraali Thörnell neuvotteli asiasta ulkoministeri Güntherin kanssa, jonka esityksestä Hanssonin hallitus antoi 4. heinäkuuta luvan 200 armeijan upseerille ja 5 000 varusmiehelle siirtyä vapaaehtoiseksi Suomeen.[28] Hallituksessa vapaaehtoisten lähettämistä vastustivat sosiaalidemokraattitaustaiset valtiovarainministeri Wigforss ja sosiaaliministeri Möller sekä kansanpuolueen kulkulaitosministeri Gustaf Andersson i Rasjön.[29]

Marsalkka Mannerheim tarkasti ruotsalaisen vapaaehtoisjoukon Hangossa ennen heidän kotiinpaluutaan joulukuussa 1941.

Ruotsalaisten tultua Suomeen Hangon rintamalle, jossa alueella oli vastassa Neuvostoliiton Hangon sotilastukikohdan joukot, vedettiin suomalaisjoukkoja vastaavasti pois alueelta. Samalla Hangon rintama tuli hyvin vahvasti ruotsinkielisten joukko-osastojen vastuulle, sillä ruotsalaisvapaaehtoisten lisäksi siellä oli suomenruotsalaisia yksiköitä.[30] Puna-armeijan yksiköt saivat 25. marraskuuta määräyksen vetäytyä Hangon tukikohdastaan Itämeren laivaston avustuksella. Viimeiset puna-armeijan yksiköt vetäytyivät Hankoniemeltä 2. joulukuuta 1941, ja suomalais-ruotsalaiset yksiköt saavuttivat Hangon keskustan aamulla 4. joulukuuta nostaen Suomen lipun Hangon kaupungintalon katolle.[31] Pian sen jälkeen suurin osa ruotsalaisvapaaehtoisista palasi Ruotsiin.[32]

Helmikuun 1942 kriisi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin hallitus joutui antamaan Saksan lähetystölle 20. tammikuuta 1942 laajan, tiukasti salatun muistion myönnytyksistä, joita Ruotsin hallitus oli antanut Saksalle ja sen kanssa liitossa sotineelle Suomelle. Muistiossa mainittiin Suomessa sotimassa olleet ruotsalaiset vapaaehtoiset, henkilöstön ja materiaalin kauttakulkukuljetukset Norjaan ja Suomeen, kuriirilennot, saksalaisten joukko- ja materiaalikuljetusalusten suojelu Ruotsin aluevesillä, ruotsalaisten toimittamat ruoka- ja kalustotäydennykset, suomalaisille lapsille annettu apu ja ruotsalaisten maatalousjärjestöjen apu Karjalan maatalouden jälleenrakennukseen.[33]

Ruotsin asema ei edelleenkään ollut syksyllä 1941 ja alkuvuodesta 1942 kuitenkaan vakaa suhteessa Saksaan. Eri lähteistä saatujen tietojen pohjalta oli vaaraa, että Saksa saattaisi rikkoa Ruotsin puolueettomuutta asevoimin. Syynä pidettiin Hitlerin tyytymättömyyttä Ruotsin asenteeseen tuessa käynnissä olevaan sotaan liittoutuneita vastaan. Niinpä Ruotsin hallitus 13. helmikuuta 1942 teki päätöksen mobilisoida 300 000 ruotsalaissotilasta sotaharjoituksiin, joista 160 000 kutsuttiin pysyvästi aseisiin. Päätös oli Hanssonin hallituksen vastoin puolustusvoimain komentaja Thörnellin tahtoa. Lisäksi kuningas Kustaa V lähetti omasta aloitteestaan Hitlerille kirjeen, jossa hän ilmoitti "Ruotsin puolustavan itseään asevoimin kaikkia hyökkääjiä vastaan ​​- jopa englantilaisten hyökkäystä vastaan". Hitlerin vastaus sisälsi ilmoituksen, että "Saksa ei tulisi loukkaamaan Ruotsin puolueettomuutta". Tämä laukaisi helmikuun kriisin.[34]

Maailmansodan sisäpoliittiset vaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hanssonin hallituksen opposition muodostivat vuoden 1936 toisen kamarin vaaleissa Ruotsin kommunistinen puolue 3,3% kannatuksella ja viidellä valtiopäiväedustajalla sekä sosialistinen puolue 4,4% kannatuksella ja kuudella valtiopäiväedustajalla. Seuraavissa vuoden 1940 vaaleissa kommunistit saivat 3,5% ja kolme valtiopäiväedustaja, kun taas sosialistit putosivat kokonaan toisesta kamarista 0,7% kannatuksella.

Suomen Talvisodan sytyttyä Ruotsin kommunistit ottivat selvän Neuvostoliittoa suosivan kannan.[35] Tämä johti siihen, että Ruotsin puolustuslaitos halusi estää epäluotettvan aineksen pääsemistä armeijaan perustamalla ns. työkomppanioita. Tunnetuin niistä oli Norrbotteniin, Kalixin lähelle perustettu Storsienin leiri. Sinne oli siirretty kaikkiaan 350 miestä, joista kommunisteiksi luokiteltiin 250 miestä. Leiri lakkautettiin Suomen Talvisodan päätyttyä huhtikuussa 1940. Sitä seurasi kuitenkin uusi 150 miehen työkomppania. Lisäksi oli eri paikkakunnilla neljä muuta työkomppaniaa, kaikkiaan 220 miestä. Viimeiset työkomppaniat purettiin lokakuussa 1943. Rautateillä Norrbottenissa työskennelleet kommunistit joutuivat siirtymään tähän aikaan eteläiseen Ruotsiin.[36]

Helmikuussa 1940 hallitus teki päätöksen painotuotteiden kuljetuskiellon voimaansaattamisesta. Valtio kieltäytyi kuljettamasta painotuotteita, joiden katsottiin vakavasti rikkoneen Ruotsin painovapausasetusta. Näin joukko kommunistisia ja sosialistisia lehtiä (Ny Dag, Arbetartidningen, Norrskensflamman, Sydsvenska Kuriren) joutui kyseisen painotuotteiden kuljetusrajoituksen piiriin.[37] Maaliskuussa 1940 Luulajassa tapahtui kommunistilehti Norrskensflammanin kirjapainoon kohdistunut pommi-isku ja tuhopoltto, jonka yhteydessä viisi henkilöä kuoli. Tuhopoltto kuvasi poliittisten asenteiden kiristymistä Ruotsissa.[38]

Maailmansodan loppuvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsi joutui sotavuosien aikana useaan otteeseen varautumaan saksalaisten mahdolliseen maahan tunkeutumiseen. Oheinen kuva keväältä 1943 ruotsalaisten sotaharjoituksista Jämtlannin Storlieniltä eli Ruotsin ja Norjan raja-alueelta. Tällöin Ruotsin hallitus oli muuttamassa suhtautumistaan kielteiseksi saksalaisten rautatiekuljetuksiin Ruotsin halki. Tämä lisäsi Saksan maahantunkeutumisvaaraa.

Vuoden 1942 loppuvuodesta Saksan sotaonni alkoi kääntyä.[39] Ruotsille ja Ruotsin hallitukselle se merkitsi myönnytysten ajan päättymistä. Seuraavana vuonna Ruotsi irtisanoi saksalaisten kauttakulkusopimuksen.[40] Norjan ja Tanskan vastarintaliike sai nyt tukea ruotsalaisilta. Lisäksi Ruotsi harjoitti laajaa pakolaisten avustustoimintaa.

Viimeiset saksalaissuunitelmat Ruotsin valtaamiseksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan Ruotsiin hyökkäyksen vaara ei ollut kokonaan ohi. Saksan sodanjohto oli edelleen asettanut Norjassa toimivalle esikunnalle tehtäväksi suunnitella mahdollista Ruotsin valloitusta. Ruotsin kyetessä seuraamaan saksalaisten salattua sähkeliikennettä Ruotsin sodanjohto kutsui kesällä 1943 aseisiin 350 000 ruotsalaissotilasta aseisiin. Saksan hyökäysuhka kuitenkin raukesi Saksan sotamenestyksen laannuttua.[41]

Ruotsin puolustusvoimain johdossa tapahtui myös muutoksia keväällä 1944, kun saksalaissuuntautunut puolustusvoimain ylipäällikkö Thörnell korvattiin länsimielisellä Helge Jungilla.[42]

Miehitettyjen Norjan ja Tanskan tuki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1942 oli alkanut juutalaisten kuljettaminen Norjasta ja Tanskasta Auschwitzin tuhoamisleirille. Ruotsin hallitus sai tietoa tästä toiminnasta, ja pelastusoperaatiot käynnistyivät. Syksyllä 1943 Tanskasta Ruotsiin siirtyi yli Juutinrauman lähes 8 000 Tanskan juutalaista. Kaikkiaan Tanskasta ja Norjasta siirtyi sodan aikana 60 000 pakolaista Ruotsiin.[43]

Norjan Lontoon pakolaishallitus esitti ruotsalaisille jo vuoden 1942 aikana hanketta norjalaisten sotilaalliseen koulutukseen. Lopulta helmikuussa 1943 Ruotsin hallitus uuden ulkopoliittisen suuntauksensa mukaisesti antoi norjalaisille mahdollisuuden poliisikoulutukseen, joka viime kädessä oli aseellisen toimintaan valmistautumista.[44]

Suomi kohti rauhaa Neuvostoliiton kanssa - suomalaisia Ruotsiin pakolaisiksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1944 käynnistyivät ensimmäiset vakavat yhetydenotot Suomen ja Neuvostoliton välillä rauhan aikaansaamiseksi. Ruotsin hallituksella oli keskeinen rooli tilanteessa, sillä ensimmäiset yhteydenotot tapahtuivat maaliskuussa 1944 hallituksen nimeämän teollisuusmies Marcus Wallenbergin järjestäessä Tukholmaan neuvottelun Suomen edustajan valtioneuvos J.K: Paasikiven ja Neuvostoliiton Tukholman lähettilään Kollontain kesken. Tässä vaiheessa ne eivät johtuneet vielä rauhaan. Ruotsin hallituksella tilanteessa oli pelko Suomen sortumisesta ja Neuvostoliiton tai kommunistisuuntautuneen Suomen saamisesta rajanaapuriksi.[45]

Kesällä 1944 yhteydenotot Tukholmassa Suomen ja Neuvostoliiton edustajien kesken jatkuivat. Rauha solmittiin lopulta Moskovassa 19. syyskuuta. Tuloksena oli Suomelle alueluovutusten ja sotakorvausten lisäksi vaatimus saksalaisten ajamisesta Suomesta. Saksalaisia oli Pohjois-Suomessa oli yli 200 000, ja tämä johti Lapin sodan syttymiseen syys-lokakussa 1944. Sota johti siihen, että suomalaissivilit joutuivat pakenemaan alueelta, ja yksi pakenemissuunta oli Ruotsin Norrbotten, jonne pakeni yli 50 000 suomalaissiviiliä.[46]

Stella Polaris-pakolaismatkustajia Närpiöstä lähteneessä aluksessa. Suuntana Ruotsin Gävle.

Moskovan rauhan seurauksena Suomesta pakeni myös sotilaita ja poliittisia pakolaisia. Aivan oman ryhmänsä muodosti syyskuussa 1944 Ruotsiin siirtyneet Suomen armeijan tiedusteluosaston edustajat. Kyseessä oli ns. Operaatio Stella Polaris, jossa tiedusteluosaston henkilöstöä perheineen ja arkistoja siirrettiin operaatiossa Ruotsiin. Asiaa oli alettu valmistella jo kesällä 1944. Aluksi marsalkka Mannerheim otti yhteyttä Ruotsin puolustusesikunnan päällikkö Carl August Ehrensvärdiin, jonka jälkeen Ruotsin hallituksen pääministeri Hansson ja puolustusministeri Sköld sekä puolustusvoimain uusi komentaja, kenraali Jung tulivat asiasta hyvin tietoisiksi heinäkuusta 1944 alkaen.[47] Suomalaisilla ei ollut vaadittuja matkustusasiakirjoja, mutta suomalaiset radiotiedustelijat perheineen pääsivät maihin ilman tullitarkastusta ulkoministeri Güntherin poikkeusluvalla.[48]

Valkoiset bussit - ruotsalaiset organisoivat pelastusoperaation Saksasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsin punaisen Ristin valkoiseksi maalatut linja-autot Saksassa toisen maailmansodan lopussa.

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa virisi eri puolilla keskusteluja Saksassa keskitysleireissä ja vankiloissa olevien vapauttamisesta. Norjalaiset kääntyivät Ruotsin hallituksen puoleen, sillä Saksaan oli viety vangittuna noin 8 000 norjalaista. Tanskalaiset pyrkivät hoitamaan vangittujen kuljetusta omatoimisesti.[49]

Ruotsin ulkoministeri Günther oli myönteinen asialle, ja Ruotsin hallitus antoi luvan Ruotsin Punaisen Ristin varapuheenjohtaja, kreivi Folke Bernadottelle viedä asiaa eteenpäin. Felix Kersten toimi tässä välittäjänä Himmlerin suuntaan. Kersten, SS-johtaja Heinrich Himmlerin hieroja, sai vuonna 1943 oleskeluluvan Ruotsissa. Heinrich Himmler ja hänen uskottunsa Walter Schellenberg olivat tajunneet, että Saksa hävisi sodan ja harkitsivat erillisen rauhan solmimista länsivaltojen kanssa.[50] Rauhanneuvotteluissa Ruotsi voisi olla hyödyllinen välittäjä Saksan ehdotuksille.[51] Ruotsia pyydettiin lähettämään Punaisen Ristin valtuuskunta Berliiniin neuvottelemaan skandinaavisten vankien puolesta ruotsalaisen avustusretkikunnan lähettämiseksi. Bernadotte matkustikin helmikuun 1945 puolivälissä neuvotteluihin Berliiniin. Neuvottelut johtivat myönteiseen tulokseen[52], ja maalis-huhtikuussa 1945 yli 15 000 keskitysleirin vankia kuljetettiin Ruotsiin valkoisilla Punaisen Ristin tunnuksella varustetuilla busseilla, joista noin 8 000 oli Norjan ja Tanskan kansalaisia. Loput olivat 20 muun maan kansalaisia; pääasiassa Ranskan ja Puolan kansalaisia.[53]

Sisäpolitiikka - inflaation torjuntaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talouspolitiikan tavoite sotavuosina oli inflaation torjunta. Kolmen ensimmäisen sotavuoden aikana hinnat nousivat n. 50% ja palkat sitä vastoin 20-25%. Sodan loppuvuosina taloudellinen tilanne vakiintui. Valtionvelka oli myös sotavuosina merkittävästi kasvanut.

Vuonna 1944 käydyissä toisen kamarin vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät ehdottoman enemmistönsä, mutta saivat kuitenkin täsmälleen puolet valtiopäiväedustajista eli 115 valtiopäiväedustajaa. Kokoomushallitus jatkoi tässä vaiheessa vielä toimintaansa. Vaaleissa suurin voittaja oli kommunistipuolue, joka nosti kannatuksensa 10,3%:iin ja 15 valtiopäivämieheen.

Kesällä 1945 tuli sitten odotettu hallituksen vaihdos, ja Hansson jatkoi edelleen tällä kertaa puhtaasti sosiaalidemokraattisella hallituksella.

Hallituksen kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[2] [3]

Virka Nimi Virassa Puolue
Valtioneuvoston valmistelukanslia
Pääministeri Per Albin Hansson 13.12.1939-31.7.1945 Sosiaalidemokraatit
Oikeusministeriö
Oikeusministeri Karl Gustaf Westman 13.12.1939-30.8.1943 Talonpoikaisliitto
Thorwald Bergquist 30.8.1943-31.7.1945 Kansanpuolue
Ulkoministeriö
Ulkoministeri Christian Günther 13.12.1939-31.7.1945 Puolueeton
Puolustusministeriö
Puolustusministeri Per Edvin Sköld 13.12.1939-31.7.1945 Sosiaalidemokraatit
Terveys- ja Sosiaaliministeriö
Terveys- ja sosiaaliministeri Gustav Möller 13.12.1939-31.7.1945 Sosiaalidemokraatit
Kulkulaitosministeriö
Kulkulaitosministeri Gustaf Andersson i Rasjön 13.12.1939-30.9.1944 Kansanpuolue
Fritiof Domö 30.9.1944–31.7.1945 Oikeisto
Valtiovarainministeriö
Valtiovarainministeri Ernst Wigforss 13.12.1939-31.7.1945 Sosiaalidemokraatit
Opetus- ja kirkkoasiain ministeriö
Opetus- ja kirkkoasiain ministeri Gösta Bagge 13.12.1939-15.12.1944 Oikeisto
Georg Andrén 15.12.1944-31.7.1945 Oikeisto
Maatalousministeriö
Maatalousministeri Axel Pehrsson-Bramstorp 13.12.1939-31.7.1945 Talonpoikaisliitto
Kauppa- ja teollisuusministeriö
Kauppa- ja teollisuusministeri Fritiof Domö 13.12.1939–7.3.1941 Oikeisto
Herman Eriksson 7.3.1941-30.9.1944 Sosiaalidemokraatit
Bertil Ohlin 30.9.1944-31.7.1945 Kansanpuolue
Kansanhuoltoministeriö
Kansanhuoltoministeri Herman Eriksson 13.12.1939–7.3.1941 Sosiaalidemokraatit
Axel Gjöres 7.3.1941–31.7.1945 Sosiaalidemokraatit
Konsultoivat ministerit
Lakikonsultit Nils Quensel 13.12.1939–11.10.1940 Puolueeton
Edgar Rosander 11.10.1940-30.9.1944 Puolueeton
Gunnar Danielson 30.9.1944-31.7.1945 Puolueeton
Lakikonsultit Thorwald Bergquist 13.12.1939–30.8.1943 Puolueeton
Nils Quensel 30.8.1943-31.7.1945 Puolueeton
Polttoaineministeri Fritiof Domö 7.3.1941–30.9.1944 Oikeisto
Axel Rubbestad 30.9.1944-31.7.1945 Talonpoikaisliitto
Salkkuton ministeri valtiovarainministeriötä ja puolustusministeriötä

koskevissa kysymyksissä

Knut G. Ewerlöf 7.3.1941–31.7.1945 Oikeisto
Väestönsuojeluministeri Axel Rubbestad 30.8.1943–30.9.1944 Talonpoikaisliitto
Väestönsuojeluministeri ja varaterveys- ja sosiaaliministeri Tage Erlander 30.9.1944–31.7.1945 Sosiaalidemokraatit

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bernadotte, Folke: Slutet. Mina humanitära förhandlingar i Tyskland våren 1945 och deras politiska följder. Stockholm: Nordstedts Förla, 1945. Teoksen verkkoversio. (ruotsiksi)
  • Boheman, Erik: På vakt. Kabinettssekreterare under andra världskriget. Stockholm: Nordstedts Förlag, 1964. (ruotsiksi)
  • Erlander, Tage: Muistelmia 1901-1941. Helsinki: Tammi, 1972. ISBN 951-30-2573-X
  • Paasikivi, J.K.: ”Välirauha”, Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-1941. Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-09467-6
  • Suomen historian pikkujättiläinen, s. 182–187. (Luku: Välirauhan aika (Antti Laine)) Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0
  • Arne Stade: Svenska frivilligbataljonen framfor Hangö 1941. Sotahistoriallinen Aikakauskirja, 1991, nro 10, s. 133–194. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 22.9.2024. (ruotsiksi)
  • Lindqvist, Herman: Historien om Sverige - Drömmar och verklighet. Stockholm: Nordstedts Förlag, 2000. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste (ruotsiksi)
  • Hellström, Sven: Sjuktransporter från Norra Finland 1941-1943. Linköping: Linköping University Interdisciplinary Studies, No. 2, 2003. ISBN 91-7373-481-0 Teoksen verkkoversio. (ruotsiksi)
  • von Schmidt-Laussitz, Nicolas; von Schmidt-Laussitz, Klaus-Jürgen: För Finlands frihet – Svenska Frivilligkåren 1939–1940. Luleå: svenskafrivilliga.com, 2008. ISBN 978-91-974775-5-0 (ruotsiksi)
  • Parikka Altenstedt, Johanna: Operaatio Stella Polaris: Suuri suomalainen vakoilutarina. Jyväskylä: Docendo, 2010. ISBN 978-951-0-36779-7
  • Marklund, Andreas - Larsson, Olle: Svensk historia. Linköping: Historiska media, 2018. ISBN 978-9175452531 Teoksen verkkoversio. (ruotsiksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lindqvist, 2000, 419-420
  2. ↑ a b Regeringskifte i Sverige i dag. Hufvudstadsbladet, 13.12.1939, s. 3. Digitoidut sanomalehdet. Viitattu 17.9.2024. (ruotsiksi)
  3. ↑ a b c "Tidsläget bjuder enig samling" - Nya svenska regeringen avger sin deklaration. Hufvudstadsbladet, 14.12.1939, s. 5. Digitoidut sanomalehdet. Viitattu 18.9.2024. (ruotsiksi)
  4. ↑ von Schmidt-Laussitz, 2008, 40
  5. ↑ von Schmidt-Laussitz, 2008, 41-42
  6. ↑ Lindqvist, 2000, 434-436
  7. ↑ Lindqvist, 2000, 438-440
  8. ↑ Lindqvist, 2000, 446-447
  9. ↑ Lindqvist, 2000, 448
  10. ↑ Lindqvist, 2000, 473
  11. ↑ Lindqvist, 2000, 472-476
  12. ↑ Paasikivi, 1979, 42-49
  13. ↑ a b Suomen historian pikkujättiläinen, s. 712–718.
  14. ↑ a b Lindqvist, 2000, 503-506
  15. ↑ Paasikivi, 1979, 53-57
  16. ↑ Sara Griberg: Midsommarkrisen 1941 (ruotsiksi) Allt om historia 27.5.2011 (Internet archive). Viitattu 18.9.2024.
  17. ↑ Boheman 1964, 133–134
  18. ↑ Lindqvist, 2000, 514-516
  19. ↑ Lindqvist, 2000, 516
  20. ↑ Erlander, 1972, 288
  21. ↑ Kalle Lehmus: Mannerheim pelasti Ruotsin joutumasta sodan jalkoihin. Suomen Kuvalehti, 2.7.1966, s. 8-11, 46. Suomen Kuvalehden arkisto (vain tilaajille). Viitattu 19.9.2024.
  22. ↑ Lindqvist, 2000, 517
  23. ↑ Specialtågen (tyska. permittenttågen) 1943. Kungliga Järnvägsstyrelsen. Viitattu 20.9.2024. (ruotsiksi)
  24. ↑ Hellström, 2003, 6
  25. ↑ Hellström, 2003, 40
  26. ↑ Hellström, 2003, 6
  27. ↑ Hellström, 2003, 8
  28. ↑ Stade 1991, 141–142
  29. ↑ Stade 1991, 154–155
  30. ↑ Stade 1991, 157-159
  31. ↑ Pelijeff, Iwan: ”Genom ryska mineringar till Hangö”, Det brinner hos grannen, s. 148-152. Södertälje: Haparandapojkarnas Publikationer nr 2, 1982. (ruotsiksi)
  32. ↑ Ruotsalaiset vapaaehtoiset saapuneet Tukholmaan. Helsingin Sanomat, 21.12.1941, s. 12. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 19.9.2024.
  33. ↑ Hellström, 2003, 6
  34. ↑ Lindqvist, 2000, 532-534
  35. ↑ Erlander, 1972, 264
  36. ↑ Erlander, 1972, 266
  37. ↑ Erlander, 1972, 272-273
  38. ↑ Erlander, 1972, 273-274
  39. ↑ Lindqvist, 2000, 535-536
  40. ↑ Hellström, 2003, 8
  41. ↑ Lindqvist, 2000, 537-541
  42. ↑ Lindqvist, 2000, 541
  43. ↑ Marklund-Larsson, 2018, 318
  44. ↑ Johansson, Anders: Den glömda armén. Norge Sverige 1939-1945. Falun: Fisher & Co Rimbo, 2005. ISBN 91-85183-20-2 (ruotsiksi)
  45. ↑ Lindqvist, 2000, 572-573
  46. ↑ Lapplandskriget Svenska folkskolans vänner. Viitattu 22.9.2024. (ruotsiksi)
  47. ↑ När finska spaningen räddades över till Sverige. Allt om Vetenskap Tema Historia, Määritä ajankohta! (ruotsiksi)
  48. ↑ Parikka Altenstedt, 2010, 31
  49. ↑ Bernadotte, 1945, 18-21
  50. ↑ Lindqvist, 2000, 585-586
  51. ↑ Lindqvist, 2000, 586-587
  52. ↑ Bernadotte, 1945, 55-65
  53. ↑ Specifikation över antal räddade/transporterade med de Vita bussarna 2000. Svenska Röda Korset. Arkistoitu 29.10.2013. Viitattu 22.9.2024. (ruotsiksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
Hanssonin II hallitus 		Ruotsin hallitus
2021–2022 		Seuraaja:
Hanssonin IV hallitus
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hanssonin_III_hallitus&oldid=22778016”