Eväjalkaiset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo merinisäkkäistä. Eväjalkaisilla voidaan tarkoittaa myös siipikiduskotiloita.
Eväjalkaiset
Stellerinmerileijona (Eumetopias jubatus)
Stellerinmerileijona (Eumetopias jubatus)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
(luokittelematon): Eväjalkaiset
Pinnipedia
Illiger, 1811
Heimot
Katso myös

  Eväjalkaiset Wikispeciesissä
  Eväjalkaiset Commonsissa

Eväjalkaiset eli hylje-eläimet (Pinnipedia) on suurikokoisten merinisäkkäiden ryhmä, joka koostuu kolmesta heimosta: hylkeet (Phocidae), korvahylkeet (Otaridae) ja mursut (Odobenidae). Eväjalkaisia on olemassa nykyisin 33 eri lajia, ja yli 50 sukupuuttoon kuollutta lajia on löydetty fossiilitietojen perusteella. Eväjalkaiset kuuluvat petoeläinten lahkoon (Carnivora). Petoeläinten joukossa ne luetaan Caniformia-alalahkoon, ja ne ovat siis lähempää sukua koiraeläimille, karhuille ja näätäeläimille kuin kissaeläimille. Eväjalkaiset katsotaan nykyisin usein yläheimoksi, ennen niitä pidettiin omana alalahkonaan Caniformian rinnalla.

Eväjalkaisten koko vaihtelee baikalinhylkeen yhdestä metristä ja 45 kilogramman painosta etelänmerinorsun, suurimman petoeläimen, viiteen metriin ja 3200 kg painoon. Useilla lajeilla esiintyy sukupuolten välisiä eroja koossa ym. ominaisuuksissa. Kehonrakenne on sulavalinjainen ja kaikki neljä raajaa ovat kehittyneet räpylöiksi. Vaikka eväjalkaiset eivät ole yhtä nopeita vedessä kuin delfiinit, ne ovat taipuisampia ja ketterämpiä. Korvahylkeet käyttävät eturaajojaan pääasiassa edetäkseen vedessä, kun taas hylkeet ja mursut käyttävät siihen takaraajojaan. Korvahylkeillä ja mursuilla on takaraajat, jotka ne voivat vetää kehon alle ja näin käyttää niitä jalkojen tapaan edetäkseen maalla. Korvahylkeisiin ja mursuihin verrattuna hylkeiden liikkuminen maalla on kömpelömpää. Korvahylkeillä on ulkoiset, nähtävissä olevat korvat, kun taas hylkeiltä ja mursuilta nämä puuttuvat. Eväjalkaisten aistit ovat hyvin kehittyneitä – niiden näkö ja kuulo ovat sopeutuneet niin maalla kuin vedessäkin olemiseen, ja eväjalkaisilla on viiksituntokarvoissaan kehittynyt tuntoaistijärjestelmä. Jotkin lajit ovat sopeutuneet hyvin sukeltamaan koviin syvyyksiin. Eväjalkaisilla on ihonalainen rasvakerros, joka pitää ne lämpimänä, ja kaikilla lajeilla mursua lukuun ottamatta on turkki.

Vaikka eväjalkaiset ovat laajalle levinneitä, useimmat lajit viihtyvät paremmin pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon kylmemmissä vesissä. Eväjalkaiset viettävät suurimman osan elämästään vedessä mutta tulevat maalle parittelemaan, synnyttämään, vaihtamaan karvaa tai paetessaan petoeläimiä, kuten haita tai miekkavalaita. Eväjalkaiset syövät pääosin kaloja ja selkärangattomia vedeneläviä; jotkin lajit, esimerkiksi merileopardi, käyttävät ravinnokseen isoja selkärankaisia eläimiä, kuten pingviinejä ja hylkeitä. Mursut ovat erikoistuneet syömään meren pohjassa eläviä nilviäisiä. Eväjalkaislajien urokset parittelevat tyypillisesti useamman kuin yhden naaraan kanssa, mutta polygynian aste vaihelee lajien välillä. Maalla pesivien lajien urokset parittelevat yleensä useampien naaraiden kanssa kuin jäällä pesivien lajien urokset. Eväjalkaiset ääntelevät moni eri tavoin, esimerkiksi haukkuen, murahdellen ja liverryksin.

Arktisen alueen alkuperäiskansat ovat perinteisesti hyödyntäneet eväjalkaisten lihaa, rasvaa ja nahkoja. Eväjalkaisia pidetään yleisesti eläintarhoissa yleisesti ja joskus niitä koulutetaan tekemään temppuja ja tehtäviä. Eväjalkaisia metsästettiin aiemmin kaupallisesti suurin mitoin, mutta nykyisin kansainvälisen oikeuden normit suojaavat niitä. Japaninmerileijona ja floridanhylje kuolivat sukupuuttoon 1900-luvulla, ja munkkihylje ja havaijinhylje ovat nykyisin äärimmäisen uhanalaisia Kansainvälisen Luonnonsuojeluliiton luokituksessa. Metsästyksen lisäksi eväjalkaisia uhkaavat kalastuksen sivusaaliiksi jääminen, merten saastuminen ja erilaiset ristiriidat ihmisten etujen kanssa.

Taksonomia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen Johann Illiger erotti eväjalkaiset omaksi taksonomiseksi ryhmäkseen vuonna 1811 ja antoi sekä heimolle että lahkolle nimen Pinnipedia. Nykyisessä luokituksessa eväjalkaiset kuitenkin kuuluvat osana lahkoon petoeläimet (Carnivora) ja niiden alalahkoon Caniformia. Eväjalkaiset jaetaan kolmeen heimoon ja nämä kahteen yläheimoon: korvahylkeet (Otariidae) ja mursut (Odobenidae) kuuluvat yläheimoon Otarioidea, kun taas varsinaiset hylkeet (Phocidae) kuuluvat yläheimoon Phocoidea. Tällä kolmen heimon Pinnipedia-ryhmällä ei ole nykyluokituksessa muodollista asemaa; vuonna 1989 Annalisa Berta ym. ehdottivat systematiikkaa, jossa luokittelematon kladi Pinnipedimorpha sisältäisi nykyiset eväjalkaiset ja niiden sisarryhmänä sukupuuttoon kuolleen Enaliarctos-suvun.

Hylkeiden eli varsinaisten hylkeiden heimon (Phocidae) lajeilta puuttuvat ulkoiset korvalehdet. Ne eivät pysty kääntämään takaräpylöitään eteenpäin, ja eteneminen maalla on siksi kömpelöä.[1] Vedessä hylkeet uivat liikuttamalla takaräpylöitään ja kehon takaosaa puolelta toiselle.

Korvahylkeillä (Otariidae) on ulkoiset korvalehdet. Nämä eläimet käyttävät hyvin kehittyneitä eturäpylöitään edetäkseen vedessä. Korvahylkeet pystyvät myös kääntämään eturäpylänsä eteenpäin ja ”kävelemään” maalla. Korvahylkeet käsittävät kaksi alaryhmää, merileijonat ja merikarhut. Merileijonat erottaa niiden pyöreämpi kuono sekä lyhyempi ja karkeampi turkki, kun taas merikarhuilla on suipompi kuono, pidemmät eturäpylät sekä paksumpi turkki, jossa on erikseen pohjaturkki ja päällyskarva. Merileijonat ovat yleensä kookkaampia kuin merikarhut. Merileijonat jaetaan viiteen sukuun ja seitsemään lajiin (joista yksi kuollut sukupuuttoon), ja merikarhuja on yhdeksän lajia kahdessa suvussa. Aiemmin merileijonat ja merikarhut on katsottiin erillisiksi alaheimoiksi, mutta vuonna 2001 julkaistu geenitutkimuksessa osoitti, että jako ei ole luonnollinen, vaan pohjanmerikarhu on läheisempää sukua useille merileijonalajeille kuin muille merikarhuille.

Mursuihin (Odobenidae) kuuluu vain yksi elossa oleva laji, mursu. Se eroaa muista nykyisistä hylkeistä suuremman koon (vain merinorsut ovat suurempia), miltei karvattoman nahan ja syöksyhampaiden puolesta. Korvahylkeiden tapaan mursut pystyvät kääntämään takaräpylänsä eteenpäin ja kävelemään maalla. Uidessa mursu käyttää takaräpylöitä etenemiseen ja eturäpylöitä ohjailemiseen. Mursulla ei ole ulkoisia korvalehtiä.

Vuonna 2012 julkaistussa eväjalkaisten taksonomiaa tarkastelevassa arviossa Annalisa Berta ja Morgan Churchill esittivät, että morfologisten ja geneettisten kriteerien perusteella nykyisin on olemassa 33 eväjalkaislajia ja 29 eväjalkaisalalajia, vaikkakin jälkimmäisestä ryhmästä viidelle ei ole riittävää tukea, jotta niitä voisi yksiselitteisesti pitää alalajeina. He suosittelevat, että Arctocephalus -suku tulisi rajoittaa afrikanmerikarhuun (Arctocephalus pusillus) ja he ottivat uudelleen käyttöön nimen Arctophoca useita lajeja ja alalajeja varten, jotka aiemmin olivat Arctocephalus –suvussa. Yli 50 fossiililajia on kuvattu.[2]

Eväjalkaisten luokittelu:

Anatomia ja fysiologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisilla on sulavalinjainen vartalo, pyöreähkö pää, taipuisa kaula, räpylöiksi kehittyneet raajat ja pieni pyrstö.[3][4] Ulkoiset korvalehdet ovat melko olemattomia tai niitä ei ole. Muihin lihansyöjiin verrattuna eväjalkaisilla on yleensä vähemmän hampaita, ne ovat teräviä ja kartiomaisia ja niiden joukosta puuttuvat raateluhampaat. Mursulla on erityislaatuiset, syöksyhampaiksi pidentyneet kulmahampaat. Eväjalkaiset pystyvät vetämään maitorauhasensa ja sukupuolielimensä kehonsa sisään.

Eväjalkaisten koko vaihtelee baikalinhylkeen yhdestä metristä ja 45 kilon painosta etelänmerinorsun, suurimman petoeläimen, viiteen metriin ja 3,2 tonniin.[5] Yleensä ottaen eväjalkaiset ovat suurempia kuin muut petoeläimiin kuuluvat lajit.

Melkein kaikilla eväjalkaisilla on turkki. Poikkeuksena on mursu, jota turkki peittää hyvin vähän. Jopa eräät täysin turkin peittämät lajit (erityisesti merileijonat) ovat karvattomampia kuin useimmat maanisäkkäät.[6] Jäällä elävien lajien poikasilla on paksumpi turkki kuin aikuisilla. Yksittäiset karvat, joita kutsutaan yhdessä lanugoksi, voivat ottaa talteen auringonvalon lämpöä ja pitää poikasen lämpimänä. Kaikki täysin karvojen peittämät lajit uusivat turkkinsa; hylkeiden turkki uusiutuu kerran vuodessa, kun taas korvahylkeiden turkki vaihtuu koko vuoden mittaan. Eväjalkaisilla on ihonalainen rasvakerros, joka on erityisen paksu hylkeillä ja mursuilla.[4] Rasvakerros pitää eläimet sekä lämpiminä että antaa energiaa ja ravintoa, kun eläimet eivät ole syöneet. Se voi viedä jopa 50 % eväjalkaisen ruumiinpainosta. Poikasilla on syntyessään vain ohut rasvakerros, mutta jotkin lajit korvaavat puutteen paksulla lanugolla[7]

Eväjalkaisilla on yksinkertainen maha, joka on rakenteeltaan samankaltainen kuin maalla elävien lihansyöjien. Useimmilla lajeilla ei ole umpisuolta eikä selvää eroa ohutsuolen ja paksusuolen välillä. Ohutsuolen pituus on 8 (kalifornianmerileijona) - 25 (merinorsu) -kertainen kehon pituuteen verrattuna. Suolen pituus saattaa olla adaptaatio useisiin toistuviin syviin sukelluksiin, sillä ruoansulatuskanavan suurentunut tilavuus toimii lisävarastoalueena sulatusvaiheessa olevalle ruoalle sukellusten aikana. Eväjalkaisilla ei ole umpilisäkettä. Kuten useimmilla merinisäkkäillä, munuaiset ovat jakautuneet pieniin lohkoihin ja voivat tehokkaasti absorboida vettä ja suodattaa suolaa pois.

Liikkuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisilla on kaksi paria räpylöitä, etu- ja takaräpylät. Eläimen kyynärpäät ja nilkat ovat kehon sisällä. Eväjalkaiset ovat yleensä ottaen hitaampia uimareita kuin valaat; eväjalkaisten uimanopeus on tavallisesti noin 9-28 km/h kun taas useilla delfiinilajeilla se on 37 km/h. Eväjalkaiset ovat ketterämpiä ja taipuisampia, ja jotkin korvahylkeet, kuten kalifornianmerileijona, pystyvät taivuttamaan niskaansa taaksepäin niin pitkälle, että ylettävät takaräpylöihinsä asti, minkä ansiosta ne voivat tehdä dorsaalisia eli selänpuoleisia käännöksiä.[8] Eväjalkaisille on kehittynyt useita veden vastusta vähentäviä adaptaatioita. Niiltä puuttuvat myös karvankohottajalihakset, minkä ansiosta turkki voi olla uidessa virtaviivaisesti.

Korvahylkeet käyttävät uimiseen eturäpylöitä samanlaiseen siiveniskumaiseen tapaan kuin pingviinit ja merikilpikonnat.[9] Eturäpylöiden liike ei ole yhtäjaksoista, vaan eläin lipuu eteenpäin jokaisen vedon välissä.[8] Varsinaiset hylkeet ja mursut uivat liikuttamalla takaräpylöitään ja kehon alaosaansa puolelta toiselle, eturäpylöitä käytetään pääasiassa ohjaamiseen. Jotkin lajit hyppäävät vedestä takaisin veteen, minkä ansiosta eläin voi edetä nopeammin. Lisäksi merileijonien tiedetään "ratsastavan" aalloilla, mikä mahdollisesti auttaa vähentämään energiankulutusta.

Eväjalkaiset pystyvät etenemään maalla, vaikkeivät yhtä hyvin kuin maalla elävät eläimet. Korvahylkeet ja mursut pystyvät kääntämään takaräpylänsä eteenpäin olevaan asentoon kehonsa alle ja näin voivat ”kävellä” neljällä raajallaan.[10] Maalla liikkuessaan korvahylkeet tukeutuvat enemmän pään ja niskan liikkeisiin kuin takaräpylöihin. Heilauttelemalla päätä ja niskaa korvahylkeet keräävät momenttia edetessään. Varsinaiset hylkeet taas ovat vähemmän ketteriä maalla. Ne eivät pysty saamaan takaräpylöitään eteenpäin olevaan asentoon, ja etenevät maalla heittäytymällä, pomppimalla ja kiemurtelemalla samalla kun eturäpylät pitävät yllä tasapainoa. Jotkin lajit vetävät eturäpylöillään itseään eteenpäin. Maalla liikkuminen on varsinaisille hylkeille helpompaa jäällä, koska sillä on mahdollista liukua eteenpäin.

Aistit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisten silmät ovat suhteellisen suuret ja ne ovat yleensä pään etuosassa. Mursun silmät kuitenkin ovat pienikokoiset ja pään sivuilla.[11] Eväjalkaisen silmä on sopeutunut näkemään niin veden alla kuin ilmassakin. Sarveiskalvo on ohuempi keskikohdastaan, jossa valon taittuminen on miltei yhtä suurta sekä vedessä että ilmassa.

Maalla eväjalkaiset ovat hämärässä likinäköisiä. Eväjalkaisilla on myös hyvin kehittynyt tapetum lucidum eli heijastava kerros, joka lisää herkkyyttä heijastamalla sauvasolujen avulla valoa takaisin. Tämä auttaa niitä näkemään olosuhteissa, joissa valoa on vähän. Jäällä elävillä hylje-eläimillä, kuten grönlanninhylkeellä, on sarveiskalvot, jotka pystyvät sietämään kirkkaille ja lumisille ympäristölle ominaisia korkeita ultraviolettisäteilypitoisuuksia. Näin ollen ne eivät kärsi lumisokeudesta. Monien nisäkkäiden ja lintujen tapaan eväjalkaisilla on vilkkuluomi.

Eväjalkaiset ovat sopeutuneet kuulemaan hyvin veden alla, jossa ne kuulevat jopa 70 000 hertsin korkuisia ääniä. Ilmassa eväjalkaisten kuuloaisti on monia maanisäkkäitä rajoittuneempi. Vaikka kuulon taajuusalue ilmassakin on laaja (esimerkiksi 500 – 32 000 Hz pohjanmerikarhulla verrattuna 20 – 20 000 Hz:iin ihmisellä), kuulon herkkyys on heikompi.

Mursun viikset, ja silmät pään sivuilla

Eväjalkaisten tuntoaisti on hyvin kehittynyt. Niiden viiksikarvojen tuntoherkkyys on kymmenkertainen maanisäkkäiden tuntoherkkyyteenn verrattuna, ja näillä karvoila ne pystyvät havaitsemaan tehokkaasti veden värähtelyjä, joita syntyy esimerkiksi kalan uidessa. Vaikka eväjalkaisilla on aika hyvä hajuaisti maalla, siitä ei ole hyötyä veden alla, kun sieraimet ovat kiinni.

Toisin kuin jyrsijät ja monet muut maanisäkkäät, eväjalkaiset eivät liikuttele viiksikarvojaan tutkiessaan kappaletta, vaan pitävät ne samassa asennossa ulospäin ojennettuina.[12] Näin ne voivat maksimoida havainnointikykynsä. Varsinaisten hylkeiden tuntokarvat ovat aaltoilevia kun taas korvahylkeiden ja mursujen tuntokarvat ovat suoria.[13] Tuntokarvojen muodon vaikutusta havainnointikykyyn on tutkittu, mutta vaikuttaa siltä että karvan kulma virtaukseen nähden on tärkein tähän vaikuttava tekijä, ei muoto. Joidenkin korvahylkeiden viiksikarvat kasvavat melko pitkiksi, kergueleninmerikarhulla jopa 41-senttisiksi. Mursulla tuntokarvoja on eniten, 600 - 700 yksittäistä karvaa, jotka ovat tärkeitä saaliin löytämiseksi mutaisesta merenpohjasta. Tuntokarvoilla saattaa olla merkitystä paitsi saalistuksessa myös suunnistamisessa; täplähylkeet näyttävät käyttävän niitä jäässä olevien hengitysavantojen havaitsemiseen.

Lämmönsäätely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaiset säästävät ruumiinlämpöään kookkaalla ja kompaktilla kehonrakenteellaan, eristävällä rasvakerroksellaan ja turkillaan sekä nopealla aineenvaihdunnallaan. Lisäksi räpylöiden verisuonille on kehittynyt adaptaatio toimia vastavirtaperiaatteella. Kylmempää verta kehon ulommista osista tuovat laskimot ympäröivät valtimoita, jotka sisältävät lämmintä verta kehon sisäosista. Lämpö valtimoverestä siirtyy verisuoniin, jotka kuljettavat verta takaisin kehon sisäosiin. Samat adaptaatiot, jotka säästävät lämpöä vedessä, vaikuttavat estävän lämmönhukkaa myös pinnan yläpuolella. Ehkäistäkseen liiallista lämpenemistä monet lajit viilentävät itseään heittelemällä hiekkaa selän päälle lisäten näin viileän ja kostean hiekkakerroksen, joka edistää lämmön haihtumista. Pohjanmerikarhut läähättävät viilentääkseen itseään, kun taas munkkihylkeet kaivavat usein hiekkaan kuoppia tuoden esille viileämpiä maakerroksia, joille hylje asettuu lepäilemään.

Levinneisyys ja elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eväjalkaisten yleislevinneisyys

Eväjalkaiset elävät pääasiassa polaarisilla ja subpolaarisilla alueilla, erityisesti Pohjois-Atlantilla, eteläisellä Tyynellämerellä ja Eteläisellä jäämerellä. Niitä ei esiinny lainkaan Lounais- ja Kaakkois-Aasian välisillä vesillä.[14] Munkkihylkeet ja jotkin korvahylkeet elävät trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Yleensä eväjalkaiset kuitenkin esiintyvät viileissä ja runsasravintoisissa vesissä, joiden lämpötila on alle 20 C. Lämpimän ja trooppisen ilmaston alueillakin esiintyvät lajitkin elävät merivirtojen viilentämissä vesissä.[15] Ainoastaan munkkihylkeiden ympäristö ei säännönmukaisesti ole viileä ja runsasravintoinen. Kaspianmeren kaspianhylje ja Baikaljärven baikalinhylje elävät sisävesissä.

Eväjalkaiset esiintyvät erilaisissa vesiympäristössä kuten rannikkovesissä, avomerellä, murtovesialueilla sekä makean veden joissa ja järvissä. Useimmat lajit elävät rannikkovesissä, vaikka jotkin liikkuvat myös kauempana merellä ja hankkivat ravintonsa valtameten saartia ympäröivistä syvistä vesistä. Baikalinhylje on ainoa pelkästään makeanveden laji. Myös norppa elää joissakin Itämeren alueen järvissä, ja kirjohyljeitä voi esiintyä väliaikaisesti estuaareissa, järvissä ja joissa, joskus pysyen alueella vuodenkin ajan. Kalifornianmerileijonan ja patagonianmerileijonan tiedetään myös vierailevan sisävesissä.[16] Eväjalkaiset saattavat siirtyä maitse edemmäs sisämaahan ja levätä hiekkadyyneillä ja kasvillisuuden seassa ja jopa kiivetä kallioita. Napa-alueilla elävät lajit rantautuvat sekä kiintojäälle että ajojäälle

Käyttäytyminen ja elinkaari

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikkuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaiset ovat amfibisia, sekä maalla että vedessä eläviä nisäkkäitä. Ne viettävät suurimman osan elämästään vedessä, mutta nousevat maalle tai jäälle parittelemaan, hoitamaan poikasia, vaihtamaan karvaa, lepäämään, säädelläkseen ruumiinlämpöään tai paetakseen vedessä olevia petoja. Useat lajit voivat muuttaa pitkiä matkoja toiselle alueelle, esimerkiksi El Niñon tai jäätilanteen muuttumisen takia. Merinorsut viettävät merellä 8-10 kuukautta vuodessa ja tekevät muuttomatkoja pesimis- ja karvanvaihtoseutujen välillä. Pohjanmerinorsun muuttomatka pidempi kuin minkään muun niäkkään, noin 18 000–21 000 km. Varsinaiset hylkeet migroivat keskimäärin enemmän kuin korvahylkeet.[17] Eväjalkaiset käyttävät suunnistamiseen ympäristön eri ominaisuuksia, esimerkiksi maan magneettikenttää, vesivirtoja, tuulenvirtauksia, auringon ja kuun sijaintia sekä veden makua ja lämpötilaa.[18]

Eväjalkaiset voivat sukeltaa saalistaakseen tai saalistajia välttääkseen. Saalistaessaan weddellinhylkeet sukeltavat tavallisesti alle 15 minuutin ajan noin 400 metrin syvyyteen, mutta enimillään jopa 73 minuuttia ja jopa 600 metriin. Pohjanmerinorsut sukeltavat tavallisesti 350–650 metriin jopa 20 minuutin ajan. Korvahylkeiden sukellukset ovat yleensä lyhyempiä ja eivätkä niin syviä. Ne kestävät tavallisesti noin 5–7 minuuttia ja ulottuvat keskimäärin 35–45 metriin. Uudenseelanninmerileijonan on kuitenkin havaittu sukeltavan jopa 460 metriin ja 12 minuutin ajan. Mursut hankkivat ravintonsa pintavesistä eivätkä sukella kovin syvälle.[19]

Elinikä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisten elinikä on tavallisesti 25–30 vuotta. Naaraat elävät pidempään, sillä uroksilla on taipumusta tapella ja ne usein kuolevat ennen sukukypsyysikää. Pitkäikäisimmänt tunnetut luonnossa eläneet yksilöt ovat olleet 46-vuotias naaraspuolinen halli ja 43-vuotias naarasnorppa.[20] Sukukypsiksi eväjalkaiset tulevat lajista riippuen 2–12-vuotiaina. Naaraat tulevat sukukypsiksi tavallisesti aiemmin kuin urokset.

Ravinnonhankinta ja uhkaavat pedot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki eväjalkaiset ovat lihansyöjiä ja petoeläimiä. Kokonaisuutena eväjalkaisten ryhmä käyttää ravinnokseen pääasiassa kaloja ja pääjalkaisia, jossain määrin äyriäisiä ja simpukoita sekä vähemmässä määrin eläinplanktonia ja tasalämpöisiä eläimiä, kuten merilintuja.[21] Vaikka useimmat lajit ovat ravinnon suhteen generalisteja tai opportunisteja, jotkin ovat erikoistuneita. Esimerkiksi krillihylje syö ensisijaisesti krilliäyriäisiä[22], norppa syö pääasiassa äyriäisiä, etelänmerinorsu on erikoistunut kalmareihin ja partahylje ja mursu taas syövät simpukoita ja muita selkärangattomia pohjaeläimiä.[23][24] Eväjalkaiset voivat saalistaa yksin tai yhteistyössä muiden kanssa. Yksilöllinen saalistustapa on tyypillistä kun pyydetään yksinäisiä kaloja, hitaasti liikkuvia tai liikkumattomia selkärangattomia tai tasalämpöisiä saaliita. Saalistus tapahtuu tavallisesti rannikkovesissä, lahdissa tai joissa. Pohjanmerikarhu kuitenkin pyytää kaloja hyvin syvältä avomereltä. Myös mursut saalistavat itsenäisesti, mutta ovat usein muiden mursujen läheisyydessä pieninä tai isoina ryhminä, jotka voivat nousta pintaan ja sukeltaa samaan tahtiin. Kun suuria kala- ja kalmariparvia on liikkeellä, eräät korvahyljelajit saalistavat niitä yhteistyössä isoina ryhminä. Jotkin lajit, kuten kalifornianmerileijona ja patagonianmerileijona, voivat saalistaa valaiden ja merilintujen kanssa.[25]

Eväjalkaiset syövät saalinsa tavallisesti veden alla ja nielevät sen kokonaisena. Liian suuri tai hankalasti syötävä saalis viedään pinnalle hampailla revittäväksi.[26] Merileopardi, joka saalistaa runsaasti pingviinejä, voi ravistella saalistaan rajusti edestakaisin, kunnes sen pää irtoaa. Vaikka eväjalkaiset saalistavat enimmäkseen vedessä, patagonianmerileijonat jahtaavat pingviinejä myös maalla. Jotkin lajit voivat syödä kiviä, tuntemattomista syistä. Vaikka eväjalkaiset pystyvät juomaan merivettä, vedensaannista suurin osa saadaan syödystä ruoasta.

Eväjalkaiset voivat myös joutua itse saaliiksi. Miekkavalas saalistaa useimpia eväjalkaislajeja. Heikentääkseen ja tappaakseen saalistaan miekkavalaat toistuvasti puskevat niitä päällään, lyövät pyrstöllään ja viskaavat niitä ilmaan. Tavallisesti eväjalkaisia saalistavat enintään kymmenen yksilön miekkavalasryhmät, mutta joskus myös suuremmat ryhmät tai yksinäiset miekkavalaat.[27] Miekkavalaat pyydystävät yleensä poikasia, mutta joskus myös aikuisia. Myös suurikokoiset hait, tavallisesti valkohai, mutta myös tiikerihai, makrillihai ja makohai, uhkaavat ja saalistavat eväjalkaisia. Hait hyökkäävät tavallisesti yllättämällä hylkeet alapuolelta. Saalis yleensä pääsee pakoon, ja hylkeillä nähdään usein hain aiheuttamia vammoja. Korvahylkeillä vammoja on tavallisesti takaraajoissa, varsinaisilla hylkeillä taas eturaajoissa.

Eväjalkaisia uhkaavat myös maapedot. Jääkarhut ovat sopeutuneet hyvin metsästämään arktisen alueen hylkeitä ja mursuja, erityisesti poikasia. Ne käyttävät odottelutaktiikkaa tai voivat aktiivisesti vaania tai jahdata jäällä tai vedessä olevia saaliita. Muita uhkaavia maapetoja ovat mm. puumat, ruskohyeenat ja jotkin koiraeläimiin kuuluvat lajit, jotka enimmäkseen saalistavat poikasia. Eväjalkaiset vähentävät saaliiksijoutumisriskiään kerääntymällä ryhmiksi. Eräät lajit pystyvät aiheuttamaan suurta vahinkoa hyökkääjille terävillä kulmahampaillaan. Esimerkiksi aikuinen mursu pystyy tappamaan jääkarhuja. Pohjanmerinorsut sukeltavat merellä ollessaan pintavesissä saalistavien miekkavalaiden ja valkohaiden ulottumattomiin.[28] Antarktisella alueella, jossa ei ole maapetoja, eväjalkaiset viettävät enemmän aikaa jäällä kuin arktisen alueen eväjalkaiset. Norpat rakentavat pesänsä jään alle piiloutuakseen petoeläimiltä, kuten jääkarhuilta.

Eväjalkaislajit saalistavat myös toisiaan. Merileopardit saalistavat lukuisia muita lajeja, erityisesti krillihylkeitä.[29] Krillihylkeenpoikaset ovat tarkeitä merileopardien ruokavaliota marraskuusta tammikuuhun. Vanhemmilla krillihylkeillä on usein arpia muistona merileopardien epäonnistuneista hyökkäysyrityksistä. Vuoden 1977 tutkimuksessa 85 tutkitusta krillihylkeestä 75 prosentilla oli näitä arpia. Vaikka mursut ovat erikoistuneet saalistamaan selkärangattomia pohjaeläimiä, ne toisinaan pyytävät myös arktisia hylkeitä. Ne tappavat saaliin pitkillä syöksyhampaillaan ja syövät niiden nahan ja rasvan. Stellerinmerileijonien on havaittu syövän kirjohylkeiden, pohjanmerikarhujen ja kalifornianmerileijonien poikasia. Uudenseelanninmerileijonat saalistavat joidenkin merikarhulajien poikasia, ja patagonianmerileijona saattaa saalistaa eteläamerikanmerikarhuja.

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisten pariutumisjärjestelmä vaihtelee äärimmäisestä polygyniasta sarjamonogamiaan. Kaikista 33 eväjalkaislajista 20 lajia pesii maalla ja loput 13 jäällä. Maalla pesivät lajit ovat yleensä polygyynisia. Naaraat kerääntyvät suurin joukoin yhteen, ja urokset pystyvät parittelemaan niiden kanssa sekä puolustamaan niitä kilpakosijoilta. Polygyynisiin lajeihin kuuluvat merinorsut, harmaahylkeet ja useimmat korvahylkeet. Maalla lisääntyvät lajit valitsevat yleensä saaria, joilla on vähemmän maapetoeläimiä. Lisääntymistarkoituksiin sopivia saaria on vähän, ja ne ovat yleensä tungokseen asti täynnä hylkeitä. Naaraat palaavat samoille paikoille lisääntymään vuodesta toiseen. Urokset saapuvat ennen naaraita odottamaan niitä. Ne pysyttelevät maalla ja yrittävät paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa; uroksista jotkin eivät edes syö. Jos uros poistuu rannalta saalistamaan, se todennäköiseseti menettää parittelumahdollisuutensa ja dominanssiasemansa.

Toiset hylkeet, kuten mursu ja varsinaiset hylkeet, pesivät jäällä ja parittelevat tavallisesti vedessä (myös muutamat maalla pesivät lajit parittelevat vedessä). Näillä lajeilla naaraat eivät keräänny niin vahvasti ryhmiksi. Koska jääolot vaihtelevat, pesimäpaikkojon sijainti voi muuttua vuosittain, eivätkä urokset voi ennustaa missä naaraat tulevat pesimään. Polygynia on siksi jäällä pesivillä lajeilla yleensä heikompaa. Mursu on kuitenkin poikkeus, sillä naarasmursut kerääntyvät tiiviiksi joukoiksi luultavasti laikuittaisesti esiintyvien ravintolähteiden vuoksi. Jäällä pesivillä hylkeillä on yleensä hyvin vähän jos ollenkaan sukupuolidimorfismia. Lobodontini-tribuksen naarashylkeet ovat hiukan pidempiä kuin urokset. Jäällä pesivistä mursut ja kuplahylkeet ovat kuitenkin poikkeuksia, joilla on vahvaa dimorfismia niin että urokset ovat mm. kookkaampia.

Eväjalkaisuroksilla on useita toimintatapoja lisääntymismenestyksen varmistamiseksi. Korvahylkeet muodostavat reviirejä, joilla on naaraita houkuttelevia resursseja kuten varjoa, vuorovesialtaita ja rantautumiskaistoja. Reviirirajat muodostuvat yleensä luonnon maanmuotojen mukaan, ja urokset puolustavat reviirirajoja uhkaavilla ääntelyillä ja asennoilla, mutta tavallisesti tappeluilta vältytään. Yksilöt palaavat joka pesimäkausi samoille reviiripaikoille.

Joissakin mursupopulaatioissa tiedetään esiintyvän soitimia. Urokset kerääntyvät naaraiden ympärille ja yrittävät houkutella niitä monimutkaisin soidinmenoihin kuuluvin käyttäytymistavoin. Soitimia saattaa olla myös muilla eväjalkaislajeilla.

Nuoremmat tai alempiarvoiset eväjalkaisurokset voivat yrittää päästä lisääntymään muilla tavoilla. Merinorsunuorukaiset livahtavat naaraiden muodostamien ryhmien sekaan ja koettavat sulautua joukkoon vetämällä kuononsa sisäänpäin. Ne ahdistelevat veteen suuntaavia naaraita ja pyrkivät parittelemaan niiden kanssa. Nuorilla harmaahylkeilläkin esiintyy vaihtoehtoisia, menestymismahdollisuuksia omaavia parittelustrategioita.[30] Eväjalkaisnaarailla näyttää toki olevan jossain määrin valinnanvapautta urosten suhteen, erityisesti soidintavilla lajeilla kuten mursulla, mutta myös merinorsuilla, joiden urokset pyrkivät dominoimaan kaikkia naaraita, joiden kanssa haluavat paritella. Kun ei-haluttu uros yrittää nousta merinorsunaaraan tai harmaahylkeen päälle parittelemaan, naaras yrittää kiemurrella ja päästä pois samalla raakkuen ja läpsien urosta pyrstöllään. Tämä metakka houkuttelee muita uroksia paikalle, ja vallitsevin uros pysäyttää parittelun ja yrittää itse paritella naaraan kanssa.[31] Dominantit merinorsunaaraat pysyttelevät yhdyskunnan keskellä, jossa niillä on suurempi todennäköisyys paritella dominantin uroksen kanssa, kun taas reunoilla olevat naaraat parittelevat todennäköisemmin alempiarvoisten urosten kanssa.

Jälkeläistenhoito

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naarashylkeet tulevat yleensä kiimaan pian synnytyksen jälkeen. Poikkeuksen tekee mursu, joka synnyttää 5-6 vuoden välein. Kaikilla lajeilla on viivästynyt sikiönkehitys, jossa alkion kehitys pysähtyy viikkojen tai kuukausien ajaksi ennen alkion kiinnittymistä kohtuun. Tämä lykkää poikasen syntymää siihen asti, kunnes naaras rantautuu maalle tai olosuhteet synnyttämiselle ovat muuten suotuisat. Kantoaika kestää tyypillisesti vuoden.

Korvahylkeillä ja joillakin varsinaisilla hylkeillä kuten kirjohylkeillä emot paastoavat ja hoitavat poikasiaan maalla muutaman päivän ajan kerrallaan. Hoitojaksojen välillä naaraat jättävät poikasensa maihin saalistaakseen merellä. Saalistusretkien kesto vaihtelee päivästä kahteen viikkoon riippuen ravinnon runsaudesta ja saalistuspaikkojen etäisyydestä. Sillä aikaa kun emot ovat muualla, poikaset paastoavat.

Eväjalkaisurokset eivät juuri osallistu poikasten kasvattamiseen. Urosmursut saattavat auttaa kokemattomia poikasia näiden opetellessa uimaan ja ne voivat jopa pitää huolta orvoista poikasista. Kalifornianhyljeurosten on havaittu suojaavan uivia poikasia pedoilta. Urokset voivat olla myös olla vaarallisia poikasille, jotka maalla pesivillä lajeilla voivat murskautua tappelevien urosten alle.

Viestiminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaiset ääntelevät monin eri tavoin, kuten esimerkiksi haukkuen, murahdellen, liverryksin, muristen, naksautuksin ja vihellyksin. Äänin viestitään niin ilmassa kuin veden allakin. Korvahylkeet ovat äänekkäämpiä maalla, kun taas varsinaiset hylkeet äännähtelevät enemmän vedessä. Etelämantereen alueen hylkeet ovat äänekkäämpiä maalla tai jäällä kuin arktiset hylkeet jääkarhun ja muiden maapetoeläinten puuttuumisen takia. Urosten ääntely on yleensä taajuudeltaan matalampaa kuin naaraiden. Viestittely äänten avulla on erityisen tärkeää lisääntymiskautena. Dominantit merinorsu-urokset mainostavat itseään ja uhkailevat kilpailijoitaan kovaäänisillä, metallisenkuuloisilla uhkausäänillä[32] ja äänekkäillä rumpumaisilla kutsuhuudoilla, joiden sävyä voi muuttaa kärsällä.[33] Korvahyljeurokset ääntelevät voimakkaasti haukkuen, muristen, karjahdellen ja "hirnuen". Urosmursujen tiedetään tekevän tunnistettavia, gongin kumahdusta muistuttavia kutsuhuutoja yrittäessään houkutella naaraita. Mursut voivat tuottaa kurkkunsa läpi virtaavalla ilmallaan myös jokseenkin musikaalisia ääniä.

Weddellinhylkeellä on mahdollisesti monimutkaisin ja kehittynein ääntelyvalikoima erillisine äänineen vedenalaisiin ja pinnanyläpuolisiin tilanteisiin. Tuotetut äänet vaikuttavat sisältävän etu- ja takaliitteitä, joiden on tarkoitus painottaa viestiä. Weddellinhylkeiden ääntely veden alla voi kestää 70 sekuntia, joka on pitkä aika merinisäkkään kutsuhuudolle. Joihinkin kutsuhuutoihin voi kuulua noin seitsemää eri rytmirakennetta ja ne ovat verrattavissa lintujen ja valaiden lauluihin. Samanlaisia kutsuhuutoja on havaittu partahylkeillä ja lobodontini -tribuksen hylkeillä.

Vaikka useimmat eväjalkaisten ääntelyt ovat ihmisen kuuloalueen sisällä, erään tarhaolosuhteissa pidetyn merileopardin havaittiin ja tallennettiin tuottaneen veden alla ultraäänitaajuisia ääntelyitä. Lisäksi pohjanmerikarhun ääntelyt voivat saada aikaan infraäänen taajuisia värähtelyitä. Muulla kuin kurkun kautta kulkevalla ilmalla tuotettu viestintä ei ole yhtä yleistä eväjalkaisilla kuin valailla. Tunkelijan ilmaantuessa kirjohylkeet ja baikalinhylkeet voivat läpsäytellä eturäpylöitään kehoaan vasten varoitusmerkiksi. Hampaiden kalisuttelu, sähinä ja ilman puhaltaminen ulos toimivat myös varoitusmerkkeinä. Visuaalisia viestejä esiintyy myös: weddellinhylkeet menevät s -kirjaimen malliseen asentoon partioidessaan jään alla, ja lähestyttäessä rossinhylkeet näyttävät raitoja rintakehässään ja hampaitaan. Kuplahyljeurokset käyttävät ilmallatäytettäviä nenäkalvojaan houkutellakseen naaraita.

Eväjalkaiset ja ihmiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaiset kulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hylje-eläimiä eli eväjalkaisia on kuvattu eri kulttuureissa vuosituhansien ajan. Orkneysaarten ja Hebridien keltit uskoivat selkieihin - hylkeisiin, jotka pystyivät muuttumaan ihmisiksi ja kävelemään maalla.[34] Hylkeet ovat tärkeässä osassa inuiittien kulttuurissakin. Inuiittimytologiassa jumalatar Sedna hallitsee merta ja merieläimiä. Hänet kuvataan merenneitona, ja joissakin kuvauksissa hänellä on hylkeen alaruumis. Erään legendan mukaan hylkeet, valaat ja muut merinisäkkäät muodostuivat hänen katkaistuista sormistaan. Antiikin Kreikan yhdessä ensimmäisistä kolikoista esiintyi hylkeen pää, ja hylje-eläimet olivat esiintyneet Homeroksen ja Aristoteleen tuotannossa. Kreikkalaiset uskoivat, että hylkeet rakastivat sekä merta että aurinkoa ja hylkeiden ajateltiin olevan Apollon ja Poseidonin suojeluksessa.[35] Muinaisen Perun Moche-kansa palvoi merta ja sen eläimiä sekä kuvasi taiteessaan usein merileijonia. Nykyajan populaarikulttuurissa hylkeitä kuvataan usein koomisina hahmoina, perustuen niiden eläintarhoissa, sirkuksissa ja merieläinpuistoissa tekemiin esityksiin.

Ihmisten hoidossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisia on pidetty tarhattuna ihmisten tekemissä paikoissa ainakin 1600-luvulta lähtien. Eläinten suuren koon ja leikkisyyden ansioista ne ovat suosittuja nähtävyyksiä ja vetonauloja. Yleisin tarhattuna pidetty eväjalkaislaji on kalifornianmerileijona, sillä se on helposti koulutettava ja esiintyvyydeltään yleinen. Muita usein ihmisen hoidossa pidettyjä hylkeitä ovat halli ja kirjohylje. Kookkaammat lajit, kuten mursu ja stellerinmerileijona, ovat harvinaisempia.

Jotkin eläinsuojelujärjestöt, kuten esimerkiksi Humane Society of the United States ja World Animal Protection vastustavat merinisäkkäiden pitämistä. Niiden mukaan julkiset eläintarhat tai akvaariot eivät voi olla riittävän suuria eläimille, jotka ovat kehittyneet suorittamaan muuttomatkoja, eivätkä altaat koskaan voi korvata valtameren kokoa ja monimuotoisuutta.[36] Nämä järjestöt vastustavat myös merileijonien käyttöä viihteellisissä tarkoituksissa, ja sanovat suoritettujen temppujen olevan "liioiteltuja muunnelmia niiden luonnollisesta käyttäytymisestä" ja vievän yleisön huomion pois eläimen epäluonnollisesta ympäristöstä.[37]

Yhdysvaltain laivaston merinisäkäsohjelma käyttää kalifornianmerileijonia sotilaallisiin tarkoituksiin, muun muassa merimiinojen ja vihollissukeltajien havaitsemiseen. Persianlahdella hylkeet voivat uida Yhdysvaltain laivaston aluksia lähestyvien sukeltajien perässä ja kiinnittää köydellä varustetun puristimen sukeltajan jalkaan. Merijalkaväen edustajien mukaan merileijonat voivat tehdä tämän hetkessä, ennen kuin vihollinen tajuaa mitä on tapahtunut.[38] Järjestöt, kuten PETA, uskovat senkaltaisten operaatioiden saattavan eläimet vaaraan.[39]

Suojelu ja kantojen hoito

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) listalla on 35 eväjalkaislajia (2013). Kaksi lajia, japaninmerileijona ja floridanhylje, on kuollut sukupuuttoon. Kymmenen muuta lajia luetaan uhanalaisiksi eri tasoilla, osa näistä on äärimmäisen uhanalaisia (munkkihylje ja floridanhylje), erittäin uhanalaisia (galapagosinhylje, australianmerileijona, kaspianhylje ja galapagosinmerileijona) ja vaarantuneita (pohjanmerikarhu, kuplahylje ja uudenseelanninmerileijona). Kolmen lajin luokitus on "puutteellisesti tunnettu" (merileijona, juovahylje ja täplähylje).[40] Napa-alueilla elävät lajit ovat alttiita ilmastonmuutoksen vaikutuksille, erityisesti merijään vetäytymiselle.[41] Kiistaa on ollut Alaskan stellerinmerileijonan 1970-luvulla alkaneen vähenemisen syistä.[42]

Pohjanmerikarhujen lahtausta Alaskassa 1890-luvulla

Hylkeenpyyntiä on harjoitettu kivikaudelta lähtien. Hylkeitä surmattiin nuijilla, kun ne olivat rantautuneet tai nousseet jäälle. Myöhemmin ryhdyttiin käyttämään harppuunoita, joilla eläimet voitiin lävistää veneestä käsin, ja koukkuja tappamaan rantautuneita poikasia. Myös verkkoja käytettiin. Tuliaseiden käyttöönotto lisäsi valtavasti hylkeenkaatojen määrää. Eväjalkaisia metsästetään tavallisesti niiden lihan ja rasvan takia. Hylkeiden sekä merikarhujen eli turkishylkeiden nahoista valmistetaan turkkeja, ja mursujen syöksyhampaita käytetään yhä kaiverruksiin tai koristeena.[43] Arktisten alkuperäiskansojen harjoittama kotitarvepyynti ja kaupallinen pyynti eroavat toisistaan: alkuperäiskansat käyttävät saaliista saadut hyödykkeet tavallisesti itse ja ne ovat tärkeitä heidän toimeentulolleen. Kansalliset ja kansainväliset viranomaiset myöntävät metsästystä harjoittaville alkuperäisasukkaille erityiskohtelun, koska heidän pyyntimenetelmiään pidetään vähemmän tuhlailevina ja tuhoisina. Erityisasema on kuitenkin usein kyseenalaistettu, sillä myös alkuperäisasukkaat käyttävät enenevässä määrin nykyaikaisia aseita ja moottoriajoneuvoja ja myyvät eväjalkaisista saatuja hyödykkeitä edelleen. Vuosittain alkuperäiskansat metsästävät yli 100 000 hyljettä (erityisesti norppia) ja noin 10 000 mursua.[43]

Kaupallinen hylkeenpyynti on ollut historiallisesti yhtä tärkeä ala kuin valaanpyyntikin. Kaupallisesti pyydystettyjä lajeja ovat olleet grönlanninhylje, kuplahylje, kaspianhylje, merinorsu, mursu ja kaikki turkishylkeiden lajit. Hylkeenpyynti vähentyi merkittävästi 1960-luvun jälkeen, kun Kanadan hallitus lyhensi hylkeen pyyntikautta ja ryhtyi suojelemaan täysikasvuisia naarasyksilöitä.[44] Useat kaupallisesti pyydetyt lajit ovat elpyneet ja runsastuneet; esimerkiksi kergueleninmerikarhuja lienee nyt yhtä paljon kuin ennen pyynnin alkamista. Pohjanmerinorsu saalistettiin sukupuuton partaalle 1800-luvun lopussa, ja vain pieni populaatio jäi jäljelle Guadalupen saarelle. Se on sittemmin runsastunut ja muodostanut yhdyskuntia entisille alueilleen, mutta laji kärsii populaation pullonkaulailmiöstä. Sen sijaan munkkihylje hävitettiin monin paikoin entisiltä elinalueiltaan, joka ulottui Välimereltä Mustallemerelle ja Luoteis-Afrikkaan. Laji esiintyy enää Välimeren koillisosassa ja osassa Luoteis-Afrikkaa.[45]

Useita eväjalkaislajeja pyydetään yhä. Monien valtioiden allekirjoittama sopimus The Convention for the Conservation of Antarctic Seals sallii krillihylkeen, merileopardin ja weddellinhylkeen rajoitetun metsästyksen. Yli vuoden ikäistä weddellinhyljettä ei kuitenkaan saa pyytää syyskuun ja helmikuun välisenä aikana, millä pyritään varmistamaan pesimäkantojen riittävä koko.

Jotkin lajit ovat runsastuneet niin paljon, että on syntynyt ristiriitoja paikallisten asukkaiden etujen kanssa. Yhdysvalloissa merinisäkkäitä suojaa vuoden 1972 asetus Marine Mammal Protection Act of 1972. Sen voimaantulon jälkeen kalifornianmerileijonapopulaatio on kasvanut noin 250 000 yksilöön. Merileijonat ovat ryhtyneet käyttämään yhä enemmän ihmisen tekemiä rakennelmia ja ne nousevat esimerkiksi laitureille. Usein laitureita ei ole suunniteltu merileijonien painoisille eläimille, mistä on seurannut laiturien vääntymistä vinoon asentoon ja muita ongelmia. Eläinten käyttäytymistä on pyritty hallitsemaan eri keinoin, ja joskus viranomaiset ovat uudistaneet laitureita eläimiä paremmin kestäviksi.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Riedman, M.: The Pinnipeds: Seals, Sea Lions, and Walruses. University of California Press, 1990. ISBN 978-0-520-06497-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Phocidae Animal Diversity Web.
  2. ↑ Deméré, T. A.; Berta, A.; Adam, P. J.: Pinnipedimorph evolutionary biogeography. Bulletin of the American Museum of Natural History, 2003, 279. vsk. doi:10.1206/0003-0090(2003)279<0032:C>2.0.CO;2 ISSN 0003-0090 Artikkelin verkkoversio. (PDF)
  3. ↑ Karleskin, G.; Turner, R. L.; Small, J. W.: Introduction to Marine Biology, s. 328. Cengage Learning, 2009. ISBN 978-0-495-56197-2
  4. ↑ a b Berta, A. "Pinnipedia, overview", pp. 881–84 in Perrin, Würsig and Thewissen (2009)
  5. ↑ Phil Myers, Allison Poor: Carnivora Animal Diversity Web. University of Michigan, Museum of Zoology. Viitattu 16.4.2016. (englanniksi)
  6. ↑ Riedman, s. 3.
  7. ↑ Androukaki, E.: Growth and Development of Mediterranean Monk Seal Pups during Rehabilitation. Monachus Science Posters, May 2002, 5. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ a b Fish, F. E.: Maneuverability by the sea lion Zalophus californianus: Turning performance of an unstable body design. Journal of Experimental Biology, 2003, 206. vsk, nro 4, s. 667–74. PubMed:12517984 doi:10.1242/jeb.00144
  9. ↑ Fish, F. E.: Transitions from drag-based to lift-based propulsion in mammalian swimming. Integrative and Comparative Biology, 1996, 36. vsk, nro 6, s. 628–41. doi:10.1093/icb/36.6.628
  10. ↑ Riedman, s. 11–12.
  11. ↑ Walrus: Physical Characteristics (Arkistoitu – Internet Archive). seaworld.org
  12. ↑ Miersch, L.; Hanke, W.; Wieskotten, S.; Hanke, F. D.; Oeffner, J.; Leder, A.; Brede, M.; Witte, M.; Dehnhardt, G.: Flow sensing by pinniped whiskers. Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 2011, 366. vsk, nro 1581, s. 3077–84. doi:10.1098/rstb.2011.0155
  13. ↑ Ginter CC and Fish FE: Morphological analysis of the bumpy profile of phocid vibrissae. Marine Mammal Science, 2010, 26. vsk, s. 733–743. doi:10.1111/j.1748-7692.2009.00365.x
  14. ↑ Lavinge, D. M.; Kovacs, K. M.; Bonner, W. N.: The Encyclopedia of Mammals, s. 147–55. 2nd painos. Oxford University Press, 2001. ISBN 978-0-7607-1969-5
  15. ↑ Riedman, s. 61.
  16. ↑ Riedman, s. 94–95.
  17. ↑ Forcada, J. "Distribution", pp. 316–21 in Perrin, Würsig and Thewissen (2009)
  18. ↑ Riedman, s. 256–57.
  19. ↑ Walrus: Diet and Eating Habits (Arkistoitu – Internet Archive) seaworld.org
  20. ↑ Riedman, s. 242.
  21. ↑ Riedman, s. 144–45.
  22. ↑ Adam, P.J.: Lobodon carcinophaga. Mammalian Species, 2005, 772. vsk, s. 1–14. doi:10.1644/1545-1410(2005)772[0001:lc]2.0.co;2
  23. ↑ Carling, M. (1999). Odobenus rosmarus walrus. Animal Diversity Web
  24. ↑ Erignathus barbatus - bearded seal Animal Diversity Web.
  25. ↑ Riedman, s. 166–168.
  26. ↑ Roffe, T. J.; Mate, B. R.: Abundances and feeding habits of Pinnipeds in the Rogue River, Oregon. The Journal of Wildlife Management, 1984, 48. vsk, nro 4. doi:10.2307/3801787 JSTOR:3801787
  27. ↑ Jefferson, T. A.,; Stacey, P. J.; Baird, R. W.: A review of killer whale interactions with other marine mammals: predation to co-existence. Mammal Reviews, 1991, 21. vsk, nro 4. doi:10.1111/j.1365-2907.1991.tb00291.x Artikkelin verkkoversio. (PDF)
  28. ↑ Mitani, Y.; Andrews, R. D.; Sato, K.; Kato, A.; Naito, Y.; Costa, D. P.: Three-dimensional resting behaviour of northern elephant seals: drifting like a falling leaf. Biology Letters, 2009, 6. vsk, nro 2, s. 163–66. PubMed:19864274 PubMed Central:2865059 doi:10.1098/rsbl.2009.0719
  29. ↑ Leopard Seals, Hydrurga leptonyx. marinebio.org
  30. ↑ Lidgard, D. C.; Boness, D. J.; Bowen, W. D.; McMillan, J. I.: State-dependent male mating tactics in the grey seal: the importance of body size. Behavioral Ecology, 2005, 16. vsk, nro 3, s. 541–49. doi:10.1093/beheco/ari023
  31. ↑ Boness, D. J.; Anderson, S. S.; Cox, C. R.: Functions of female aggression during the pupping and mating season of grey seals, Halichoerus grypus (Fabricius). Canadian Journal of Zoology, 1982, 60. vsk, nro 10. doi:10.1139/z82-293
  32. ↑ Steward, B. S.; Huber, H. R.: Mirounga angustirostris. Mammalian Species, 1993, 449. vsk, s. 1–10. doi:10.2307/3504174 Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  33. ↑ Sanvito, S.; Galimberti, F.; Miller, E. H.: Having a big nose: structure, ontogeny, and function of the elephant seal proboscis. Canadian Journal of Zoology, 2007, 85. vsk, nro 2, s. 207–20. doi:10.1139/z06-193 Artikkelin verkkoversio.
  34. ↑ Jøn, A. Asbjørn: Dugongs and Mermaids, Selkies and Seals. Australian Folklore: A Yearly Journal of Folklore Studies, 1998, nro 13, s. 94–98. University of New England. Artikkelin verkkoversio.
  35. ↑ Johnson, G: The Mediterranean Monk Seal 7.7.2004. PBS.org. Viitattu 16.4.2016.
  36. ↑ The Case Against Marine Mammals in Captivity Humane Society of the United States ja World Animal Protection. Arkistoitu 30.9.2018. Viitattu 23.11.2015.
  37. ↑ The Case Against Marine Mammals in Captivity s. 3, 18. Humane Society of the United States, World Animal Protection. Arkistoitu 30.9.2018. Viitattu 29.12.2015.
  38. ↑ Leinwand, D.: Sea lions called to duty in Persian Gulf. USA Today, 27.2.2003. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 27.11.2015.
  39. ↑ Kreider, R.: The Real Navy Seals – and Sea Lions and Dolphins and Whales 31.5.2011. ABC News. Viitattu 27.11.2015.
  40. ↑ Keyword search: Pinniped The IUCN Red List of Threatened species. Version 2013.1. IUCN. Viitattu 17 July 2013.
  41. ↑ Laidre, K. L.; Stirling, I.; Lowry, L. F.; Wiig, Ø.; Heide-Jørgensen, M. P.; Ferguson, S.H.: Quantifying the sensitivity of Arctic marine mammals to climate-induced habitat change. Ecological Applications, 2008, 18. vsk, nro 2 Suppl., s. S97–S125. PubMed:18494365 doi:10.1890/06-0546.1 Artikkelin verkkoversio. (PDF) (Arkistoitu – Internet Archive)
  42. ↑ Miller, A. J.: Ocean Climate Changes and the Steller Sea Lion Decline NSF.gov. Viitattu Elokuu 30. 2013.[vanhentunut linkki]
  43. ↑ a b Reeves, R. "Hunting of marine mammals", pp. 585–88 in Perrin, Würsig and Thewissen (2009)
  44. ↑ Beckman D. W.: Marine Environmental Biology and Conservation, s. 315. Jones & Bartlett Publishers, 2012. ISBN 978-0-7637-7350-2 Teoksen verkkoversio.
  45. ↑ Johnson, W. M.; Karamanlidis, A. A.; Dendrinos, P.; de Larrinoa, P. F.; Gazo, M.; González, L. M.; Güçlüsoy, H.; Pires, R.; Schnellmann, M.: Monk Seal Fact Files monachus-guardian.org. Viitattu Syyskuu 9. 2013.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Pinnipeds
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eväjalkaiset&oldid=22551743”