Valaanpyynti

Pyydettyjä valaita

Höyrykäyttöinen pieni valaanpyyntialus Kanadassa noin vuonna 1900, harppuuna keulassa.

Valaanpyyntiä harjoittavat intiaanit paloittelevat saalistaan Neah Bayssa noin vuonna 1910.

Kansainvälisen valaanpyyntikomission jäsenvaltiot vuonna 2006.

Valaanpyynti (valastus) on valaiden metsästämistä. Sitä on harjoitettu eri muodoissa tuhansia vuosia. 1800-luvulla valaanpyynnin pääsyynä oli valaanrasva, jota käytettiin muun muassa polttoöljynä, mutta nykyisin sillä ei ole enää juuri käyttöä, vaan valaita pyydetään lähinnä ravinnon ja tutkimuksen vuoksi. Valaanpyynti on valaiden uhanalaistumisen tärkeimpiä syitä. Valaanpyynti on johtanut monien valaslajien vähenemiseen sukupuuton partaalle.

Valaanpyynnin kansainvälinen sääntely alkoi jo 1931, ja nykyisin pyyntiä rajoittavat monet kansainväliset ja alueelliset sopimukset. Vuonna 1946 perustettiin Kansainvälinen valaanpyyntikomissio (International Whaling Commission), joka sopi 1984 kaupallisen valaanpyynnin kiellosta. Vuoden 2005 IWC:n kokouksessa on asialistalla kaupallisen pyynnin salliminen kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Näiden vuosien aikanakin muutamat jäsenmaat, ennen kaikkea Japani ja Norja, ovat pyytäneet valaita niin sanottuihin tutkimustarkoituksiin tai osana alkuperäisasukkaiden kulttuurin suojelua (Tanskassa Färsaaret ja Grönlanti, Kanada). Erityisesti lahtivalaan pyyntiä vaaditaan vapautettavaksi.

Kiellon ulkopuolella ovat koko ajan olleet alkuperäiskansat, lähinnä eskimot ja aleutit^lähde?: heidän harjoittamansa valaanpyynti on niin pienimittaista, että sen ei ole katsottu olevan uhka kannoille ^lähde?.

Färsaaret

Färsaarten valaanpyynti jatkuu, vaikka Sea Shepherd -järjestö on ponnistellut pitkään sen lakkauttamiseksi.

Islanti

Vuosina 1986–1989 Islannissa pyydettiin 60 valasta vuosittain tutkimustarkoituksiin. Vuonna 1992 maa erosi Kansainvälinen valaanpyyntikomissiosta, mutta liittyi siihen uudelleen 2002.

Islanti aloitti 21. lokakuuta 2006 kaupallisen valaanpyynnin 21 vuoden tauon jälkeen. Maa päätti pyydystää ennen elokuun loppua 2007 yhdeksän erittäin uhanalaiseksi luokiteltua sillivalasta ja 30 lahtivalasta. Vuodelle 2009 Islanti suunnitteli kasvattavansa valaanpyyntikiintiöitään 150 sillivalaaseen ja 100 lahtivalaaseen.

Norja

Vuonna 2014 norjalaiset ovat pyytäneet yli 720 valasta huolimatta kansainvälisestä pyyntikiellosta ja ulkomailta tulevasta painostuksesta. Oslon hallituksen antama vuosikiintiö oli kuitenkin huomattavasti suurempi: 1 200 valasta.

Japani

Keväällä 2013 päättyneellä pyyntikaudella Japani pyydysti 103 lahtivalasta. Sillivalaita ei saatu pyydettyä yhtään. Määrä oli pienempi kuin koskaan aiemmin ja jäi kauas lähes tuhannen valaan kiintiöstä. Asiasta syytettiin valaanpyyntiä vastustavia aktivisteja. Japani on pyytänyt aiemmin myös uhanalaiseksi luokiteltuja ryhävalaita, minkä vuoksi japanilaistuotteita on boikotoitu myös Euroopassa. Joulukuussa 2007 Japani ilmoitti luopuvansa 50 ryhävalaan pyynnistä.

Japanin valaanpyyntilaivasto pyydystää ryhävalaita Etelämantereen lähivesillä, minne Australia on yksipuolisesti perustanut suojelualueen. Australian lisäksi Yhdysvallat ja Uusi-Seelanti ovat pyytäneet Japania pidättymään valaanpyynnistä. Valaanpyynnin vastustajien mukaan valaiden liha menee tutkimuksen sijasta myyntiin. Useat valasturistit matkustavat Australiasta katsomaan ryhävalaiden näyttäviä hyppyjä. Niitä ei ole saanut pyytää 40 vuoteen, koska ne pyydettiin aikoinaan lähes sukupuuttoon. Kanta on nykyisin noin 30 000–40 000 yksilöä eli edelleen vain kolmanneksen siitä, mitä se oli ennen nykyaikaisen valaanpyynnin aloittamista.

Huhtikuussa 2014 Japani ilmoitti, ettei se lähetä pyyntialuksia Etelämantereen vesialueille. Taustalla oli YK:n kansainvälisen tuomioistuimen päätös, jonka mukaan Japanin ei saa myöntää pyyntilupia Etelämantereelle ennen pyyntiehtojen muuttamista. Myös valaanlihan kysyntä Japanissa on laskenut, mikä osaltaan vähentää perusteita valaanpyynnille.

Historia

Valaanpyynti tehtiin aiemmin käsiharppuunoilla, jotka erityisesti harjaantunut harppuunamies heitti ison soutuveneen keulasta. Tämä oli vaikeaa ja vaarallista, koska ison valaan hengiltä saaminen saattoi vaatia jopa päiväkausien työn – ja haavoittunut valas saattoi hyökätä veneen kimppuun puskien sen kappaleiksi.

Norjalainen Svend Foyn rakensi vuonna 1879 ensimmäisen harppuunatykin. Tämän tehokkaan aseen avulla norjalaiset saavuttivat nopeasti hallitsevan aseman valaanpyynnissä. Hyvin pian tykki keksittiin asentaa pienikokoisen höyryaluksen keulaan erityisesti rakennetulle korokkeelle, mikä lisäsi menetelmän tehoa entisestään. Tämä ratkaisi myös ongelman köysien suhteen: tehokkaat höyryvintturit pystyivät hinaamaan suurenkin harppunoidun valaan pyyntialuksen luo.

Harppuunamiehestä, norjaksi skytteristä, tuli nopeasti arvostettu hahmo. Yhteen aikaan jopa väitettiin, että vain norjalaiset osasivat käsitellä höyrykäyttöisiä harppuunatykkiveneitä.

Foyn kehitti myös ns. pumppukeihään: se on ontto teräväkärkinen teräsputki, joka upotettiin aluksen kylkeen hinatun valaan vatsaonteloon, jotta sinne voitiin pumpata paineilmaa ruhon pinnalla pitämiseksi. Ilmareikä suljettiin tarkoitukseen suunnitellulla tulpalla johon liittyi noin nelimetrinen, aluksi vilkkuvalolla ja sotien jälkeen myös radiolähettimellä varustettu viiritanko, jonka avulla valaanhinausalus löysi ruhon viedäkseen sen keittämölle. Nyt valaan pyrstöevät katkaistiin, pyrstön tyveen leikattiin niin monta lovea kuin oli pyyntialuksen numero ja syvälle uponneiden harppuunoiden köydet katkaistiin aivan juuresta – harppuunat saivat jäädä ruhoon, ne irrotettaisiin keittämöllä – ja alus lähti etsimään seuraavaa saalista. Vielä ennen lähtöä ilmoitettiin radioitse lähimmälle valaanhinausalukselle saaliin sijaintipaikka ja tällainen alus saapuikin yleensä varsin nopeasti noutamaan ruhon keittämölle. Aivan aluksi keittämöt olivat maa-asemia. 1900-luvun alussa keksittiin sijoittaa jalostamot laivoihin eli keittämöaluksiin, joskin viimeiset maakeittämöt suljettiin vasta 1950-luvulla. Etelä-Georgiassa ja lähisaarilla on vielä jäljellä näiden rakennuskompleksien jäännöksiä.

Jalostustekniikan kehitys ja ennen muuta suurten jopa 30 000 tonnin keittämöalusten valmistuminen mahdollistivat yhä suurempien valasmäärien teollisen käsittelyn. Maailmansotien välisenä aikana valaanpyynnistä kehittyikin oma teollisuudenalansa.

Toinen maailmansota verotti ankarasti valaanpyyntilaivastoja: norjalaiset menettivät puolet aluksistaan, englantilaiset vielä enemmän ja japanilaiset kaikki. Yhdysvallat muutti omat keittämöaluksensa joko säiliöaluksiksi tai saattuetukialuksiksi, saksalaiset alukset jäivät satamiin missä pommitukset tuhosivat ne tai rauhan tultua jäljelle jääneet otettiin sotasaaliiksi.

Vain Norja pysyi uskollisena tälle alalle, ja sodan jälkeen kun poistettuja sotalaivoja oli runsaasti myytävänä, sodan tuhoamaa valaanpyyntikalustoa uusittiinkin voimakkaasti. Erityisen suosittuja olivat entiset korvetit: koska niissä oli Atlantin ylitystä varten ilman välitankkausta suunnitellut polttoainesäiliöt sekä suurta syvyyspommimäärää varten rakennettu tilava peräkansi, jolle pommikiskojen tilalle samoihin kiinnikkeisiin oli helppo asentaa raskaita vinssejä, ne soveltuivat erittäin hyvin valaanhinauslaivoiksi ja niihin löytyi äärimmäisen helposti osaavaa päällystöä ja miehistöä, koska sotaa varten näitä oli koulutettu runsaasti. Nämä alukset toimivat myös muina apualuksina tarpeen vaatiessa. Ulkoisesti suurin muutos näissä aluksissa oli – aseiden poiston ohella – se että keulat rakennettiin uudelleen ns. jääkeuloiksi. Tämä ei ollut suurikaan lisäkulu, koska aseistuksen poistaminen ja muunnokset hinausalukseksi vaativat joka tapauksessa telakointia. Yksi tällainen alus jaksoi hinata jopa 8–10 valasta yhtaikaisesti.

Valaanpyynti Suomessa

Suomi osallistui 1800-luvulla valaanpyyntiin kaikkiaan kuudella aluksella, tosin alukset purjehtivat Venäjän lipun alla. Alukset varusti Venäläis-suomalainen Valaankalastusyhtiö, jonka olivat perustaneet Venäläis-amerikkalainen Komppania ja Turun laivanvarustajat. Aloite valaanpyynnin aloittamiseen Alaskan vesillä oli tullut Venäläis-amerikkalaiselta Komppanialta, joka ei ollut halunnut ryhtyä siihen yksin ja omissa nimissään. Venäläis-suomalaisen Valaankalastusyhtiön kotipaikaksi tuli Turku ja toimitusjohtajaksi turkulainen apteekkari ja laivanvarustaja Erik Julin. Suomen valtion varoista myönnettiin yhtiölle 20 000 ruplan kerta-avustus ja neljästä ensimmäisestä yhtiön varustamasta laivasta 10 000 ruplan palkkio kustakin.

Vuonna 1852 lähti matkaan ensimmäinen alus, Bremenissä rakennettu 252 lästin parkkilaiva Suomi, seuraavana vuonna hiukan pienempi Turussa rakennettu 241 lästin parkkilaiva Turku. Aluksissa oli saksalaiset päälliköt ja suomalaiset perämiehet ja varsinainen miehistö, harppuunamiehet olivat pääosin saksalaisia, englantilaisia ja amerikkalaisia. Kolmas alus oli oululainen 221 lästin parkkilaiva Ajan joka lähti matkaan vuonna 1853. Siinä oli ensi kerran suomalainen päällikkö, entinen Suomen I perämies merikapteeni Enberg. Pyyntialue oli Ohotanmeri. Näissä retkikunnissa käytettiin loppuun asti valasveneitä ja käsiharppuunoita valaanpyyntiin.

Tulokset olivat aluksi kohtalaisia: Suomi sai kahtena pyyntikautena yhteensä 59 valasta, joista valaanrasvaa kertyi noin 30 000 litraa. Valaan hetuloita eli niin sanottuja valaanluita, joita käytettiin 1800-luvulla muun muassa naisten vaatteissa ja sateenvarjoissa, saatiin noin 5 000 dollarin arvosta.

Valtava matka pyyntialueelle tosin oli ainainen haitta: Suomi viipyi ensimmäisellä matkallaan 3 vuotta 9 kuukautta, Turku 4,5 vuotta.

Krimin sota pysäytti valaanpyynnin: Suomi ehti sodan tieltä turvaan Saksaan jossa se myytiin, Turku pääsi Alaskan rannikolla karkuun englantilaisilta sotalaivoilta puolueettomana satamana pidettyyn Sitkaan, jossa se myytiin, Ajan kaapattiin ja poltettiin Petropavlovskin satamassa.

Sodan loputtua Turusta lähtivät vielä parkkilaivat Grefve Berg (300 lästiä) ja Amur (128 lästiä) sekä Helsingistä priki Storfursten Constantin valaanpyyntiin kaukaiselle Ohotanmerelle. Tuotto oli kuitenkin liian pientä ajan mittaan ja lopulta vuonna 1862 päättyi suomalaisten valaanpyynti pysyvästi. Sen koommin ei Suomesta ole lähetetty aluksia tähän lajiin, joskin muutamia yksittäisiä suomalaisia on palvellut etupäässä norjalaisilla aluksilla Yksi oman aluksensa kanssa myöhemminkin toimineista suomalaisista valaanpyytäjistä oli Huippuvuorille vuonna 1873 menehtynyt Johan Mattilas.

Suomalainen valaanpyyntialus ”Turku” votiivilaivana Turun tuomiokirkossa.

Turun tuomiokirkossa on suomalaista valaanpyyntialus Turkua esittävä votiivilaiva, jonka Turun Laivapäällikköyhdistys lahjoitti kirkolle 1.12.1968.

Katso myös

• Sea Shepherd Conservation Society

Lähteet

• Schokkenbroek, Joost C. A. (2008). Trying-out: An Anatomy of Dutch Whaling and Sealing in the Nineteenth Century, 1815-1885. Amsterdam: Aksant Academic Publishers. 10-ISBN 9-052-60283-2; 13-ISBN 978-9-052-60283-7
• Tönnesen, J. N. och Arne Odd Johnsen (1982). The history of modern Whaling. London : C. Hurst & Co. 10-ISBN 0-905-83823-8; 13-ISBN 978-0-905-83823-6; [Canberra : Australian National University Press. 10-ISBN 0-708-10749-4; 13-ISBN 978-0-708-10749-2]; [Berleley: University of California Press. 10-ISBN 0-520-03973-4]; [OCLC 8860504]
• Bo Rosen - Bengt Ohrelius: Laivojen kirja
• Robertson, Robert Blackwood: Valaita ja miehiä - valaanpyynnissä Eteläisellä jäämerellä, suomentanut Jouko Linturi.Helsinki, Tammi, 1954

Kirjallisuutta

• Fagerholm, Bengt: Fröja ja valaanpyytäjät. Turkulaista kaukomerenkulkua 1850-luvulla. Helsinki: Bengt Fagerholm, 2009. ISBN 978-952-92-5093-6

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta valaanpyynti Wikimedia Commonsissa

• Uhanalaiset lajit: Valaat WWF.
• Is Japan secretly planning to build a new whaling ship? (Arkistoitu – Internet Archive) 12.12.2007 Vetoomuskirje Japanille valaidenpyyntialuksista (Greenpeace).
• Lyyli Kansanen-Holm : Norjan asema kansainvälisessä valaanpyynnissä, Helsingin Sanomat, 18.02.1939, nro 47, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot