Etelä-Ossetian sota (1991–1992)
| Etelä-Ossetian sota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
yhteensä noin 1 000 kuollutta | |||||||
.svg){kind=small}
Etelä-Ossetian sota käytiin vuosina 1991–1992 Georgian hallituksen ja Etelä-Ossetian separatistien joukkojen välillä. Aika ajoin mukana oli myös venäläisiä sotilasyksiköitä. Sota päättyi Venäjän välittämään tulitaukoon, jonka yhteydessä perustettiin yhteiset rauhanturvajoukot. Samalla Etelä-Ossetia irtautui Georgian keskushallinnosta saamatta kuitenkaan kansainvälistä tunnustusta itsenäisyydelleen.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Georgian sosialistisessa neuvostotasavallassa osseetit muodostivat suhteellisen pienen, noin 165 000 henkilöä käsittäneen etnisen vähemmistön maan valtaväestön eli georgialaisten joukossa. Nykyisen Etelä-Ossetian alueella asuneet 65 000 osseettia muodostivat noin kaksi kolmasosaa alueen väestöstä. Georgialaiset ja osseetit olivat kahakoineet keskenään jo Georgian demokraattisen tasavallan aikoihin vuosina 1918–1920, mutta suuremmassa mittakaavassa ryhmät olivat eläneet rauhassa keskenään. Esimerkiksi seka-avioliitot olivat ryhmien välillä yleisempiä kuin muiden kanssa. Osseetit myös puhuivat paremmin georgiaa kuin muut vähemmistöt ja Etelä-Ossetian kylät olivat tavallisesti etnisesti sekoittuneita.[1]
Osseeteille oli vuonna 1922 perustettu Etelä-Ossetian autonominen alue Georgian neuvostotasavallan alaisuuteen. 1980-luvun loppupuolella georgialaisten ja osseettien välille alkoi syntyä jännitteitä. Molemmat ryhmät syyttivät toisiaan syrjinnästä. Osseetit julistivat 16. marraskuuta 1989 Etelä-Ossetian autonomiseksi tasavallaksi, eli yhtä astetta sen silloista statusta ylemmäksi. Samanlainen asema oli Abhasian autonomisella tasavallalla. Tbilisin hallinto ei hyväksynyt tätä liikettä. Vastauksena georgialaiset yrittivät siirtää 23. marraskuuta yli 20 000 mielenosoittajaa Tskhinvaliin suuressa autojen kolonnassa, jonka osseetit kuitenkin pysäyttivät muodostamallaan ihmisketjulla ja tiesuluilla. Tapahtumat johtivat kolme päivää kestäneisiin väkivaltaisuuksiin, joissa kuoli kuusi henkilöä.[1]
Jotkin nuorista georgialaisnationalisteista pyrkivät vuonna 1990 esittämään, että konflikti osseettien ja georgialaisten välillä oli vain harhaliike pyrkimyksissä muodostaa Moskovasta itsenäinen Georgia. Nationalistisen liikkeen johtohahmo Zviad Gamsakhurdia otti kuitenkin kantaa asiaan sanomalla, että jos osseetit eivät halunneet asua rahassa Georgiassa, heidän tulisi lähteä maasta. 20. syyskuuta 1990 osseetit julistivat muodostaneensa Georgiasta erillisen Etelä-Ossetian sosialistisen neuvostotasavallan. 11. joulukuuta Gamsakhurdian johtama uusi Georgian hallitus taas puolestaan lakkautti Etelä-Ossetian autonomisen aseman. Seuraavana päivänä Georgian parlamentti julisti hätätilan Etelä-Ossetian alueelle.[1]
Sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varsinaiset taistelut osapuolten välillä alkoivat, kun 3 000 - 4 000 georgialaissotilasta eteni Tskhinvaliin 5. tammikuuta 1991.[2][3] Osseettien ja georgialaisten joukot taistelivat kaupungin kaduilla kahdenkymmenen päivän ajan. Kaupunki jakaantui ensin kahtia ja lopuksi georgialaiset vetäytyivät kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Georgialaiset jatkoivat kukkuloilta kaupungin piirittämistä. Heidän hallussaan oli kolme neljästä kaupunkiin johtavasta tiestä. Neljäs tie kulki neljän georgialaiskylän ohitse, jotka olivat vuorostaan osseettien piirittämiä. Georgialaiset katkaisivat kaasu- ja sähkölinjat Tskhinvalin, ja osseetit eristivät piirittämänsä georgialaiskylät. 29. huhtikuuta taistelut hiljenivät hetkeksi, kun Džavan alueella tapahtui maanjäristys, jossa kuoli 200 henkilöä. Taistelut jatkuivat myöhemmin keväällä ja laantuivat taas hetkeksi, kun Gamsakhurdia syöstiin vallasta vuoden 1992 puolella. Vallanvaihto ei tuonut tilanteeseen kuitenkaan välitöntä muutosta.[1]
Maaliskuussa 1992 kolme vallankaappauksen johtajaa kutsuivat entisen puoluejohtajan ja Neuvostoliiton ulkoministerin Eduard Ševardnadzen Georgian johtoon. Ševardnadze palasi maahan, joka oli nyt käytännössä itsenäinen, mutta jolta puuttui kansainvälinen tunnustus. Hänen ensimmäinen tavoitteensa oli päättää Etelä-Ossetian sota. Keinot tähän olivat kuitenkin vähäiset. Georgiaa hallitsivat käytännössä puolisotilaalliset joukot ja osseetit että georgialaiset olivat alkaneet saada raskasta aseistusta hylätyistä armeijan asevarikoista. Konfliktiin sekaantui nyt myös tahoja samaan aikaan itsenäistyneellä Venäjällä.[1]
Ševardnadze oli 13. toukokuuta Tskhinvalissa, kun georgialaisjoukot avasivat tulen kaupunkia vastaan. Vallinnut tulitauko raukesi. 20. toukokuuta georgialaisjoukot hyökkäsivät osseettipakolaisten joukkoa vastaan ja surmansa sai kuusi siviiliä. Ševardnadze tuomitsi tapahtumat, mutta uutinen johti suuriin mielenosoituksiin Venäjän puolella Pohjois-Ossetiassa. Mielenosoittajat vaativat Venäjän väliintuloa. Kaasu- ja tieyhteydet Georgiaan katkaistiin, ja 29. toukokuuta Etelä-Ossetia julistautui virallisesti itsenäiseksi. 8. kesäkuuta osseetit piirittivät armeijan varikon Vladikavkazissa ja saivat haltuunsa kuorma-autoja, ammuksia, käsiaseita ja tykkejä, jotka lähetettiin Etelä-Ossetiaan.[1]
Venäjän suhtautuminen konfliktiin oli sekava. Venäjän sisäministeriöllä oli joukkoja Tskhinvalissa, ja ne toimivat osseettien suojana. 25. huhtikuuta joukot olivat kuitenkin vedetty pois kaupungista ilmeisesti Boris Jeltsinin päätöksellä. Tarkoituksena saattoi olla auttaa georgialaisia, tai syyt saattoivat olla pelkästään taloudelliset. Jeltsinin poliittiset vastustajat olivat sittemmin alkaneet uhkailla georgialaisia sodalla. Joidenkin tietojen mukaan venäläiset helikopterit ja panssarivaunut olivat iskeneet georgialaisten asemia vastaan. Tilanteen kärjistyminen johti Jeltsinin ja Ševardnadzen välisiin neuvotteluihin. 24. kesäkuuta he solmivat tulitaukosopimuksen Dagomysissä.[1]
Osapuolten asevoimat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodan kummallakaan osapuolella ei ollut kurinalaista armeijaa. Yhteenotot käytiin usein pienten ryhmien välillä. Georgialaisten puolella taisteli noin puoli tusinaa puolisotilaallista joukkoa, joiden koko vaihteli 50:stä 200:aan mieheen. Osa näistä oli uskollisia sodan alkupuolella Gamsakhurdialle ja osa taas oppositiolle. Vielä kolmannen joukkonsa muodostivat tavalliset rikolliset. Etelä-Ossetian joukot koostuivat pääosin 2 400 miehen vahvuisesta marraskuussa 1991 perustetun kansalliskaartin jäsenistä. Tskhinvalissa taisteluihin osallistui myös paikallisia asukkaita.[2] Osapuolten käyttämät aseet olivat usein varsin yksinkertaisia. Tskhinvalissa osseetit tekivät olalta laukaistavia panssarintorjunta-aseita alun perin helikoptereihin tarkoitetuista raketeista.[1]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dagomysin sopimuksen oli tarkoitus olla lyhyen aikavälin ratkaisu sodan lopettamiselle. Sen perusteella perustettiin 2 000 miehen rauhanturvajoukko, johon kuului venäläisiä, osseetteja ja georgialaisia. Etelä-Ossetiasta tuli de facto -itsenäinen valtio. Georgiasta tuli YK:n jäsen 31. heinäkuuta 1992, ja Abhasian sota syttyi kahta viikkoa myöhemmin.[1]
Muihin Neuvostoliiton hajoamista seuranneisiin sotiin verrattuna Etelä-Ossetian sota oli suhteellisen veretön. Koko sodan aikana kuoli noin tuhat henkilöä, ja sodan tapahtumat eivät herättäneet juurikaan kansainvälistä kiinnostusta. Omana aikanaan sota oli kuitenkin yksi pahimmista sisäisistä konflikteista Neuvostoliitossa sitten 1920-luvun.[1] Sodan johdosta pakolaisiksi joutuneiden tarkkaa määrää on vaikea arvioida. Eri lähteiden mukaan 40 000 – 100 000 osseettia pakeni Etelä-Ossetiasta ja muualta Georgiasta. Etelä-Ossetiasta pakeni Georgiaan noin 10 000 etnistä georgialaista tai sekataustaista henkilöä. Noin 5 000 pakeni lisäksi Etelä-Ossetian sisällä. Sodan molemmat osapuolet syyllistyivät julmuuksiin.[2] Human Rights Watch -järjestön mukaan sodan aikana esimerkiksi otettiin panttivankeja, ammuttiin tykistötulta siviileistä välittämättä ja teloitettiin henkilöitä ilman oikeudenkäyntejä.[3]
Pahoin kärsineestä Etelä-Ossetiasta tuli Etelä-Kaukasiaan ja sieltä ulospäin liikkuvan salakuljetuksen keskus. Hedelmien, vihannesten, tupakan ja vodkan ohella sen kautta kuljetettiin aseita ja ainakin yhdessä tapauksessa plutoniuma. Kauppa hyödytti sekä osseetteja että georgialaisia ja oli yksi tärkeä osapuolia lähentänyt tekijä sodan jälkeen. Salakuljetus nousi ongelmaksi Mikheil Saakašvilin noustua Georgian presidentiksi 2000-luvulla ja hänen hallintona korruptionvastaisten toimien yhteydessä. Myös valtion menettämät verotulot maksamattomina veroina Etelä-Ossetiasta houkuttelivat ratkaisemaan kysymyksen lopullisesti. Tilanne kärjistyi avoimeksi sodaksi vuonna 2008.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k Thomas de Wall: The Caucasus - An Introduction, s. 135-145. Oxford Univeristy Press, 2010. ISBN 978-0-19-539976-9 (englanniksi)
- ↑ a b c Georgia: Avoiding War in South Ossetia (pdf) International Crisis Group. Arkistoitu 30.6.2007. Viitattu 4.7.2015. (englanniksi)
- ↑ a b Bloodshed in the Caucasus (pdf) Human Rights Watch. Viitattu 4.7.2015. (englanniksi)
| Yleistilanne ja sotatoimet | |
|---|---|
| Toimijoita | |
| Keskeisiä paikkoja | |
| Sotaharjoitukset | |
| Aluksia | |
| Humanitaarinen apu | Georgian humanitaarinen apu 2008 |
| Aselepotarkkailu |