Tämä on lupaava artikkeli.

Entisajan suomalainen talonpoikaiskylä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Valentin Serov, Maalaistalon piha Suomessa, 1902, Tretjakovin galleria.

Entisajan suomalaisen talonpoikaiskylän olemus vaihteli maan eri osissa luonnonolosuhteiden mukaan tiheistä kylistä kyliin, joissa talot sijaitsivat hajallaan. Kylien asukasmäärän lisääntyessä syntyivät yhteisesti aidatut pellot ja niiden viljelyä rytmittämään sarkajako ja vainiopakko. Kylän metsät olivat jakokunnan yhteismaata ja niitä käytettiin puiden ottoon, eläinten laitumina ja kaskeamiseen. Talonpoikaiseen kyläelämään valtio puuttui vain verotuksen muodossa. Vasta 1700-luvulla kyläelämään vaikuttivat viranomaisten antamat pakkomääräykset, kuten isojako ja kyläjärjestykset.

Talonpoikaskulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talonpoikaiskulttuuri oli sääty-yhteiskunnan ilmiö, joka alkoi muuttua 1800-luvun loppupuolella sääty-yhteiskunnan hajotessa. Merkittävä murrosvaihe oli 1860- ja 1870-luvuilla alkanut teollistumiskausi ja siihen liittynyt taloudellinen noususuhdanne. Talonpoikien varallisuutta kasvatti etenkin puutavaran korkea hinta ja hyvä menekki. Laaja uudisraivaus kaksinkertaisti peltojen pinta-alan noin 1880–1910. Maaseudun alityöllistetty väestö alkoi siirtyä kaupunkeihin, teollisuuteen ja siirtolaisiksi.[1] Maatalouden työvälineet ja viljelymenetelmät uudistuivat. Vielä 1880-luvulla rautaiset, tehdasvalmisteiset työvälineet olivat harvinaisia, mutta 1910-luvulla niitä käytettiin laajalti kotitekoisten puutyökalujen sijasta. Samaan aikaan kannattamattomaksi käynyt leipäviljan viljely korvautui osittain karjataloudella ja rehun viljelyllä.[2] Vuonna 1880 noin 75 prosenttia suomalaisista sai elantonsa maataloudesta. Teollistumisen läpimurrosta alkanut talonpoikaiskulttuurin häviämisprosessi kesti vuosikymmeniä. Muutos oli varsin kivuton, sillä se ei mullistanut esimerkiksi tapakulttuuria. Todellinen murros tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen.[3]

Kylien olemus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Portaan kylää Tammelassa. Useat kylän vanhoista kantataloista ovat säilyneet alkuperäisillä paikoillaan kylän vanhalla tontilla, Syrjälän talossa myös vanha umpipiha on säilynyt.

Talonpoikaiskylien piirteet riippuivat kylän sijainnista. Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Uudellamaalla, Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla talot muodostivat tiheitä kyliä. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla talot sijaitsivat nauhamaisesti, mutta harvakseltaan jokivarsilla. Savossa ja Karjalassa talot olivat hajallaan. Niitä erotti pieni välimatka silloinkin, kun samalla vaaralla tai harjanteella oli monta taloa lähekkäin. Länsisuomalaisessa kylässä näkyi vain vähän eläinten kulkuesteenä olevia aitoja, koska kylän pellot olivat yhteisessä aitauksessa. Itä-Suomessa sen sijaan jokaisen talon jokainen peltolohko oli erikseen aidattu. Ennen 1700-luvun puolivälissä aloitettua isojakoa lounaissuomalaiset pellot muodostivat yhdenmukaisia, suorakaiteen muotoisia sarkoja, kun taas eteläpohjalaisten, karjalaisten ja savolaisten talojen viljavainiot näyttivät epäsäännöllisen muotoisilta möhkäleiltä.[4]

Maastosuhteet selittävät osan kylien eroista. Lounaisen Suomen laajat savimaat mahdollistivat kylien kasvamisen suuriksi. Sen sijaan rämeiden saartamissa pohjalaisissa jokilaaksoissa viljelyskelpoinen maa oli kapeana kaistaleena, jolloin asutuksestakin tuli nauhamainen. Itä-Suomessa viljelyskelpoinen maa oli pieninä palasina, jolloin talojen sijoittaminen hajalleen oli käytännöllisintä. Toinen selittävä tekijä on maatalouden historia. Karjalaan ja Savoon levisi myöhäiskeskiajalla uusi kaskeamistekniikka. Jykeviä havumetsiä alettiin yleisesti käyttää polttoviljelyyn. Pohjois-Karjalassakin oli keskiajan lopulla suuria ryhmäkyliä, joissa asui kalastajia ja eränkävijöitä. Kun maanviljelystä tuli pääelinkeino, asutus hajautui ja alkoi liikkua, sillä hyvien kaskimaiden toivossa kannatti hylätä vähäiset raiviot.[5] Itä-Suomessa kaskenpoltto säilytti asemansa 1800-luvun alkupuolelle asti.[6]

Maanomistusolojen alkuvaiheita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maalaismaisemaa Jokioisissa.

Ilmeisesti myös Länsi-Suomen ensimmäiset pellot olivat samanlaisia pieniä, yksittäin aidattuja raivioita kuin Savon ja Karjalan myöhemmät peltolohkot. Erillisten maapalstojen kaupoista on tietoja keskiajan asiakirjoissa, joten ne vahvistavat oletusta. Myös isojakokartoissa on kylien syrjäisissä osissa yksittäisten talojen omistamia peltotilkkuja, joita ei ole liitetty kylän yhteisaitaukseen. Nämä tilkut ovat eittämättä vanhoja viljelyksiä. Oletettavasti lounaistenkin maakuntien eri talojen raiviot sijaitsivat sekaisin samaan tapaan kuin myöhemmät itäsuomalaisten ja eteläpohjalaisten kylien kartat osoittavat. Mahdollista on sekin, että talotkin alun perin sijaitsivat hajallaan, ja muuttivat vasta myöhemmin samalle tonttialueelle.[7]

Kylän asukasmäärän lisääntyessä raivattiin lisää maata viljelyksiä varten. Eri omistajien pellot olivat yhä useammin rajanaapureita. Tällöin oli käytännöllistä aidata monta raiviota yhteiseksi aitaukseksi sen sijaan, että jokainen olisi ympäröinyt oman maapalansa omalla aidalla. Yhden aitauksen tekeminen riitti niin kauan kuin viljeltiin ohraa. Mutta kun 1200-luvulla alettiin viljellä myös ruista tarvittiin kaksi aitausta, sillä syysruis kylvettiin syksyllä kesällä muokattuun kesantopeltoon. Talot lienevät tässä vaiheessa vaihtaneet peltoja keskenään, jotta taloilla olisi peltoa molemmissa aitauksissa. Yhteisaitaukset ja maanvaihdot olivat ilmentymiä kyläyhteisön synnystä.[7]

Kirkko alkoi verottaa maanviljelijöitä 1200-luvulla ja myöhemmin myös valtio alkoi ottaa osansa maan tuotosta. Verotuksen perusteet pysyivät vuodesta toiseen samoina. Kullakin talolla oli oma verolukunsa, joksi keskiajan lopulla vakiintui manttaali. Verotuksen kiristyessä sekä verottaja että veronmaksaja halusivat, että talojen veroluku vastasi talon tilusten laajuutta. Mutta epäsäännöllisten muotoisten peltojen tarkkaa pinta-alaa ei osattu mitata eikä laskea, koska ei ollut maanmittareita. Verolukuja määrättäessä ei käytetty myöskään jyvitystä eli maan laadusta riippuvaa kerrointa. Näin maan viljelykelpoisuutta ei otettu huomioon veron suuruutta määrättäessä. Ainoana käyttökelpoisena keinona saada verotus ja omistusoikeus oikeaan ja oikeudenmukaiseen suhteeseen pidettiin sarkajakoa.[8]

Sarkajako

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Sarkajako

Vanhempi viljelysmaan käyttöjärjestelmä oli hammarjako. Se merkitsi yhteisesti aidattujen peltojen ulkopuolella olevien yksityisten aitaamien peltotilkkujen verolukujen mukaista jakoa. Näitä kylän ulkopeltoja[9] keskiaikaiset lait nimittivät hammarmaiksi. Hammarjako tarkoitti siis näiden tiluskappaleiden vaihtoa. Hammarmaita syntyi, kun talojen valtaamien ja raivaamien peltojen ulkopuolelle, kylän yhteisille maille raivattiin uusia peltoja. Yhteismaan uudisraivaus oli vapaata niin kauan kuin naapureillekin riitti käytettäväksi viljelyskelpoista maata. Siitä pyrittiin pitämään huolta, ettei kukaan saanut enempää tiluksia kuin verolukujen välinen suhde edellytti.[10] Hammarjaossa raivausten loputtua suoritettiin yhteismaalla tilusvaihtoja, joissa otettiin huomioon raivaukseen käytetty työmäärä. Jo 1200-luvun maakuntalait kielsivät hammarjaon käytön, mutta siitä huolimatta se oli käytössä etenkin Suomessa ja Norlannissa. Maakuntalakien mukaan maa oli jaettava sarkajakoa käyttäen.[11]

Sarkajaossa kylän pellot ja niityt jaettiin määrämittaisella puutangolla siten, että kukin talo sai saran, jonka leveys riippui veroluvun suuruudesta. Kun jokainen talo oli saanut ensimmäisen sarkansa, mittausta jatkettiin samassa järjestyksessä kunnes kaikki maa oli jaettu. Kukin talo sai näin peltolohkosta useita kapeita sarkoja. Jaossa talo sai sarkoja sekä hyvistä että huonoista maista, jolloin maata ei tarvinnut jyvittää maan laadun mukaan. Jakomenettely oli yksinkertainen ja talonpojat pystyivät jakamaan maansa omatoimisesti.[12] Maan jakajat määrättiin tehtävään käräjillä. Mittaukseen käytetty puutanko oli 6- tai 9-kyynäräinen (3,5 tai 5,3 metrinen) ja sitä säilytettiin huolellisesti mahdollisia jaon tarkistuksia varten. Tangon pituus ei ollut sarkajaolle oleellinen asia, vaan se että sama kylä tangotettiin aina samalla tangolla.[13]

Sarkajakoa nimitettiin myös aurinkojaoksi. Nimitys perustuu periaatteeseen, jonka mukaan sarkojen järjestyksen määräsi talojen keskinäinen asema. Ensimmäisen saran sai itäisin eli auringonnousun puoleinen talo ja siitä jatkettiin myötäpäivään. Menettely ei ollut Suomessa ainakaan yleisesti käytössä, vaan suurin talo sai ensimmäisen saran. Jaon toistuessa noudatettiin aina samaa järjestystä.[14]

Koska kylän maat olivat yhteisessä aitauksessa, oli jokaisen talonpojan suoritettava viljelyyn liittyvät työt samanaikaisesti ja käytettävä peltojaan samalla tavalla. Tätä nimitetään vainiopakoksi. Se vallitsi kaikissa sarkajakoisissa kylissä. Suomessa oli käytössä kaksivuoroviljely, jossa maa oli joka toinen vuosi kesantona. Kesantovainiosta aidattiin osa toukomaaksi, jossa viljeltiin hernettä, pellavaa ja naurista. Toukomaan koosta ja paikasta oli sovittava kyläläisten kesken ja tehtyyn päätökseen oli kaikkien alistuttava. Myös maan muokkaus-, kylvö-, leikkuu- ja korjuutyöt täytyi suorittaa samanaikaisesti. Kylän karja voitiin pitää syystöihin asti kesantomaalla ja laskea syksyllä sänkipeltoon.[14]

Jakokunnan yhteismaat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Jakokunta

Jakokunta on alue, jossa suoritetaan maa- tai vesialueen jakotoimitus samalla kertaa.[15] Se on omistusyhteisö, jolla on pysyvät rajat naapurijakokuntiin. Samaan jakokuntaan kuuluvilla taloilla oli yhteinen metsä ja yhteinen kalavesi. Usein jakokunnan alue oli sama kuin kylän alue, mutta myös monikyläinen jakokunta on mahdollinen. Varsinais-Suomen itäosassa eli niin sanotussa Etelä-Suomessa oli isojakojen aikaan 670 jakokuntaa, joista 468 oli yksikyläisiä. Kolmessatoista jakokunnassa oli vähintään kymmenen kylää. Tavallisesti monikyläinen jakokunta syntyi siten, että osa rajoiltaan vakiintuneen emäkylän asukkaista ryhtyi uudisraivaamaan kylän takamaita. He perustivat sinne taloja, jotka muodostivat raivioistaan aitauslohkon. Maanlait nimittivät tällaisia muodostumia siirtokyliksi. Lainsuomentajat käyttivät niistä myös nimityksiä ulosaidattu kylä, ulostekokylä ja uusikylä. Varhemmin siirtokylien talonpojilla ei ollut yhteismetsään samoja oikeuksia kuin emäkylän asukkailla. Oikeastaan pitäisi puhua jakokunnan metsästä ja jakokunnan rajoista, mutta yksinkertaisuuden vuoksi usein puhutaan kylänmetsästä.[16]

Yhteistä maata oli tonttien välinen kylänmäki, jossa siat makailivat ja jonne mäkitupalaiset pystyttivät asumuksiaan. Yhteistä oli myös aitausten ulkopuolinen kylänmetsä. Sitä käytettiin eläinten laiduntamiseen, puiden ottoon kotitarpeiksi ja kaskeamiseen. Paimen otti aamulla hoitoonsa nautakarjan ja vei sen kylänmetsään, jossa seurasi sitä päivän, ja toi karjan illalla talojen suojaan. Aitojen ja tukevien lautaporttien takana naudat olivat yön ajan suojassa pedoilta. Turun seudulta on tietoja kylän yhteispaimenesta jo keskiajalta. Kylänpaimenia pidettiin vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin talot vuorotellen muonittivat ja majoittivat heidät niin monta päivää kuin eläinten määrä edellytti. Yleinen tapa oli pienkarjan sijoittaminen saariin, joihin suurpedot eivät päässeet. Silloin kun laitumella kasvoi niukasti ruohoa, oli kunkin talon laitumelle vietävien eläinten enimmäismäärä rajoitettu. Määrä riippui talon veroluvusta.[17]

Useimmissa kylissä kylänmetsä riitti kotitarvepuun ottoon ja metsän käyttöä jouduttiin harvoin säännöstelemään. Silloin kiellettiin hakkaamasta metsää enempää kuin talon veroluvun mukaisen osuuden. Kuningas Kristoferin maanlaki määräsi, ettei yhteisen metsän käyttöoikeutta saanut luovuttaa vieraille ilman kaikkien osakkaiden suostumusta. Eniten riitoja aiheutti kaskeaminen. Maanlaki salli kylän jokaisen talonpojan kasketa yhteismaalla ja korjata sieltä sato kolmena vuonna. Sen jälkeen maa oli jätettävä metsittymään ja kaskenpolttajan nautintaoikeus alueeseen päättyi. Jos joku katsoi naapurien kaskeavan liikaa, hänellä oli oikeus vaatia yhteismetsän jakamista pitkittäisiin lohkoihin. Yhdellä talolla saattoi olla useita lohkoja, jotka tavallisesti ulottuivat vainioaitauksesta kylänrajaan. Kukin sai sitten kasketa vain omilla lohkoillaan. Jako koski vain kaskenpoltto-oikeutta, sillä muiden käyttötapojen osalta metsä pysyi kylän yhteisenä. Varsinais-Suomessa kylänmetsiä jaettiin jo keskiajalla ja Hämeessä tapa oli 1500- ja 1600-luvulla yleinen.[17]

Jakokuntien rajoista riideltiin varsin usein. Monet keskiaikaiset asiakirjat ovat rajoihin liittyviä tuomioita. Niissä rajakohtina luetellaan erilaisia luonnonpaikkoja, kuten saaria, lahtia, jokia, ojia ja isoja kiviä. Metsässä hakatut rajalinjat kasvoivat nopeasti umpeen eikä niiden avoinna pitämiseen riittänyt työvoimaa. Maan valtaamiseen ja vallatun alueen rajojen merkitsemiseen maastoon liittyi myös uskonnollisia menoja. Savossa toimitettiin ruokauhreja vielä 1600-luvulla. Ylä-Satakunnan tuomiokirjassa kerrotaan rajan merkkinä olleesta männystä, johon oli veistetty ihmisen kasvot. Se esitti ehkä kansanuskomusten rajaäijää, jonka kerrottiin vartioivan rajoja ja huutavan, kun joku loukkasi rajalinjaa.[16]

Kansanoikeudesta kyläjärjestyksiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylät kehittyivät vuosisatoja talonpoikaisen ajattelun pohjalta. Kruunu puuttui elämään pääasiassa verotuksen muodossa. Sarkajakoakin käytettiin lähinnä verotuksen oikeudenmukaisuuden nimessä, mutta siinäkin jaon suorittivat talonpoikaiset mittamiehet kansanomaista mittaustapaa käyttäen. Suomessa ei ollut feodaaliherroja määräämässä kylien pelloista ja niityistä. Maanlait perustuivat ruotsalaisiin maakuntalakeihin ja loppujen lopuksi kansan oikeustajuun.Vainiopakonkaan noudattamisen valvontaan ei tarvittu käräjätuomioita, vaan siihen riitti kansantapa.[16]

Aittarivi Seurasaaressa.

Vasta 1700-luvulla valtio alkoi käyttää valtaansa lujemmin talonpoikaiskylien elämään. Valtakunnan verollepano- ja kartoitustöitä varten koulutetut maanmittarit saivat 1725 yksinoikeuden tangotuksen suorittamiseen.[18] Tosin jo 1633 maanmittari Olof Gangius sai tehtäväkseen mitata Suomen kylien maat.[19] Ruotsin historiassa vapauden ajan (1719–1772) jälkipuoliskoa kutsutaan hyödyn aikakaudeksi.[20] Sen tavoitteena oli muun muassa maatalouden tehostaminen. Tämä voitiin saavuttaa joko peltoalaa suurentamalla tai nostamalla olemassa olevien peltojen tuotantokykyä. Jälkimmäinen oli saavutettavissa tehostamalla vainiopakon noudattamista ja samalla yrittämällä saada kyläkunnat omaksumaan uusia tuotantomenetelmiä tai jakamalla pellot uudella tavalla. Pyrkimällä eroon yhteisesti aidatuista pelloista ja antamalla kullekin talolle oman peltolohkon valtio takasi, että maanviljelijät saattoivat kehittää tuotantoaan naapureistaan riippumatta.[18]

Vaikka vainiopakon tehostaminen ja isojako olivat toisilleen vastakkaisia menetelmiä, ei isojakojen aloittaminen vähentänyt vainiopakon tiukentamista. Kumpikin menetelmä merkitsi viranomaisten antamia pakkomääräyksiä, vaikka toimien sanottiin olevan tarkoitettu talonpoikien parhaaksi. Valtiovalta tyrkytti heille myös kyläjärjestyksiä. Ruotsin hallitus julkaisi 1742 kyläjärjestysohjeet, josta sai yksityiskohdissa poiketa, jotta kyläjärjestys sopisi paremmin paikkakunnan oloihin. Asetuksella laillistettiin ne kyläjärjestykset, joista talonpojat olivat vapaaehtoisesti sopineet. Niin pitkälle hallitus ei asiassa mennyt, että olisi määrännyt jokaiseen valtakunnan kylään kyläjärjestyksen. Suomen talonpojat innostuivat asiasta etenkin Etelä-Pohjanmaalla. Siellä kyläjärjestykset laadittiin koko pitäjää koskeviksi ja ne hyväksyttiin pitäjänkokouksissa pitäjänlaeiksi.[21]

Kirkon järjestämään kinkerikuntaan kuului yleensä useita lähekkäisiä kyliä, mutta joskus sen saattoi muodostaa yksikin suuri kylä.[22] Seurakunta oli jaettu kinkerikuntiin kinkerien pitoa varten.[23] Kinkerikunnan toimihenkilöitä olivat kuudennusmiehet. He osallistuivat kinkerikunnan neuvottelukokouksiin, joissa päätettiin sen huolehdittaviksi tulevien rasitusten ja maksujen suoritustavasta. Siellä päätettiin myös pitäjänkokouksen antamien määräysten toimeenpanosta ja joskus siellä jaettiin rangaistuksia siveellisiä arvoja loukkaavista rikkomuksista. Myöhemmin kirkko antoi siveellisyyden valvontatehtävän kinkereillä valitulle kylänvanhimmalle. Myös maaherrat kannustivat 1700-luvulla valitsemaan kyliin valvojia, joita kutsuttiin ruotumestareiksi, kylänvanhimmiksi tai oltermanneiksi. Heillä oli sama tehtävä kuin kuudennusmiehillä eli ilmoittaa kyläläisten rikkomukset kruununpalvelijoille ja papeille.[22]

Isojako

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Isojako

Isojako on maanjakotoimitus, jossa kukin tila saa jyvityksen perusteella sille kuuluvan maan yhtenä tai mahdollisimman vähälukuisina tiluskappaleina. Isojaossa koko jakokunnan alue jaettiin yhtenäisimmiksi alueiksi aiempien monien sarkojen sijaan. Kun isojakoa ei haluttu kylään vapaaehtoisesti, annettiin 1757 asetus, joka määräsi sen toteutettavaksi, jos yksikin kylän osakas niin vaati.[24] Suomea varten annettiin uusi, täsmällisempi isojakoasetus 1762 ja vähitellen isojako alkoi levitä, ensin Länsi-Suomeen. Isojako lopetti suurimmalta osin maiden yhteisomistuksen vähäisiä yhteisiä alueita lukuun ottamatta. Kaikkia metsiä ei jaettu talojen kesken, vaan saloseuduista muodostettiin kruununmetsiä. Jaossa jäi myös liikamaita, joihin kylällä oli kuitenkin oikeus, jos liikamaalle perustettiin uudistiloja.[25]

Isojakoa suoritettiin 1700-luvulla voin viiden miljoonan hehtaarin alalla. Metsien jakaminen lisäsi uudisraivausta ja uudisasutusta. Isojaon myötä myös monet sitkeät rajariidat päättyivät, sillä kylien ja pitäjien rajat käytiin läpi ja rajalinjojen puut kaadettiin, jotta rajan paikka erottui maastossa. Yksityiseen omistukseen siirtyneitä metsiä ryhdyttiin hoitamaan säästeliäästi ja monin paikoin aloitettiin suoviljely. Vaikka edelleen asuttiinkin ryhmäkylässä, ei enää oltu niin riippuvia naapureista etenkään aitaamisen ja ojittamisen suhteen.[26]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Esko Aaltonen: Kylä. Teoksessa Yhteiskuntatieteiden käsikirja I, Otava 1963, sivut 325–331.
  • Facta, WSOY 1969–1971, ISBN 951-0-01480-X.
  • Eino Jutikkala: Entisajan talonpoikaiskylä. Teoksessa Eino Jutikkala: Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehityslinjoja, WSOY 1968, sivut 39–55.
  • Nykysuomen sanakirja, WSOY 1951–1961.
  • Otavan suuri ensyklopedia, Otava 1978–1983, ISBN 951-1-05063-X.
  • Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri, WSOY 1983, ISBN 951-0-07191-9.
  • Ann-Catrin Östman: Mekanisoinnin ensimmäinen aalto. Teoksessa Matti Peltonen (toimittanut): Suomen maatalouden historia II, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2004, ISBN 951-746-480-0, sivut 19–76.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Otavan suuri ensyklopedia, hakusana talonpoikaiskulttuuri, osa 18, sivu 6939.
  2. ↑ Östman s. 19–20.
  3. ↑ Vuorela s. 5.
  4. ↑ Jutikkala s. 39.
  5. ↑ Raivio tarkoittaa viljeltäväksi raivattua metsämaata.
  6. ↑ Jutikkala s. 39–40.
  7. ↑ a b Jutikkala s. 42.
  8. ↑ Jutikkala s. 42–43.
  9. ↑ Ulkopelto oli sarkajaon ulkopuolinen, kylän yhteiseen metsään raivattu pelto.
  10. ↑ Jutikkala s. 43.
  11. ↑ Facta, hakusana hammarjako.
  12. ↑ Vuorela s. 139.
  13. ↑ Jutikkala s. 44.
  14. ↑ a b Jutikkala s. 47.
  15. ↑ Facta, hakusana jakokunta.
  16. ↑ a b c Jutikkala s. 51.
  17. ↑ a b Jutikkala s. 50.
  18. ↑ a b Jutikkala s. 52.
  19. ↑ Facta, hakusana maanmittaushallinto.
  20. ↑ Facta, hakusana hyödyn aikakausi.
  21. ↑ Jutikkala s. 52–53.
  22. ↑ a b Aaltonen s. 328.
  23. ↑ Nykysuomen sanakirja, hakusana kinkerikunta.
  24. ↑ Jutikkala s. 53.
  25. ↑ Aaltonen s. 328–329.
  26. ↑ Aaltonen s. 329.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kirveennummi, Anna & Räsänen, Riitta: Suomalainen kylä kuvattuna ja muisteltuna. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 777) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-159-3
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Entisajan_suomalainen_talonpoikaiskylä&oldid=22774055”