Eidsvollin kansalliskokous
Eidsvollin kansalliskokouksessa (norj. Riksforsamlingen) luotiin Norjan perustuslaki ja valittiin maalle kuningas 10. huhtikuuta – 20. toukokuuta 1814. Kokoukseen osallistui edustajia, itsenäisyysmiehiä (norj. Eidsvollmennene), maan keski- ja eteläosista. Perustuslaki hyväksyttiin 16. toukokuuta ja allekirjoitettiin 17. toukokuuta, mistä tuli sittemmin Norjan kansallispäivä. Perustuslaki loi osaltaan tärkeän perustan Norjan myöhemmälle valtiolliselle itsenäisyydelle.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Napoleonin sodissa silloinen Norjan emämaa Tanska oli liittynyt Napoleoniin ja Britannia oli katkaissut Norjan meriyhteydet valtakunnan pääkaupunkiin.[1]
Napoleon oli hävinnyt Leipzigin taistelun lokakuussa 1813 ja Tanskalla oli huonot tulevaisuudennäkymät. Ruotsi puolestaan oli jäsenenä Napoleonin ja siten myös Tanska-Norjan vastaisessa Kuudennessa liittokunnassa. Ruotsi oli menettänyt Suomen Venäjälle vain muutamaa vuotta aiemmin vuonna 1809 ja kruununprinssi Kaarle Juhana[2] halusi varmistaa, ettei ainakaan maan länsirajalta Norjasta tulisi uusia uhkia. Ruotsi olikin saanut liittoumalta lupauksen saada Norja itselleen. Kuudennen liittokunnan voitto Leipzigissa aiheutti diplomaattisen paineen Tanskaa kohtaan, ja liittoutuma hyökkäsi nyt sitä vastaan Holsteinin kautta. Talven aikana myös poikkeuksellisen runsas jäämassa Skagerrakissa pahensi entisestään Norjan eristyneisyyttä emämaastaan. Tanskan kuningas Fredrik VI antautui 6. tammikuuta 1814, erosi liitosta Napoleonin kanssa ja jätti Norjan Ruotsin valtapiiriin. 14. tammikuuta solmittiin Kielin rauha Tanskan ja Ruotsin sekä Tanskan ja Britannian välillä.[3]
Kielin rauhansopimus katkaisi 434 vuotta kestäneen yhteyden Tanskan ja Norjan välillä. Vuodesta 1536 Norja oli katsottu kiinteäksi osaksi Tanskaa yhdessä Jyllannin, Fynin, Sjællannin ja Skånen kanssa. Sopimuksessa määriteltiin myös, että Norjasta tulisi itsenäinen valtio unionissa Ruotsin kanssa. Ruotsin kuningas Kaarle XIII julisti 8. helmikuuta uudelleen, että Norja säilyisi omana valtionaan, jolla olisi oma kansallinen edustuksellinen päätäntävalta ja verotusoikeus. Historioitsijat pitävät kruununprinssi Kaarle Juhanaa julistuksen arkkitehtina.[3]
Samaan aikaan Norjan käskynhaltijana toimi prinssi Kristian Frederik, Tanskan kuninkaan Fredrik VI:n serkku ja tätä edeltäneen kuningas Kristian VII:n velipuolen poika. Ystävänsä, norjalaisen liikemies ja virkamies Carsten Ankerin rohkaisemana hän pani alulle norjalaista vastarintaa estääkseen Ruotsin ylivaltaa alueella ja edistääkseen Tanskan ja Norjan mahdollista uudelleenyhdistymistä tulevaisuudessa. Fredrik VI oli heti rauhansopimuksen solmimisen jälkeen käynnistänyt ison operaation lähettääkseen viljaa kauan emämaastaan eristyksissä olleeseen Norjaan. Fredrik VI:n aloitteesta Kristian Frederik käynnisti myös maanlaajuisen propagandakampanjan Norjan itsenäisyyden puolesta sekä harrasti aktiivista diplomatiaa suurvaltoihin päin edistääkseen Norjan mahdollisimman suurta riippumattomuutta Ruotsista.[3]
Helmikuussa Kristian Frederik kutsui Eidsvolliin koolle niin sanotun ”suurmieskokouksen”. Kokouksessa muun muassa professori Georg Sverdrup sai hänet vakuuttuneeksi, että kansan tuli valita hänet hallitsijaksi. Ennen tätä hän oli ajatellut julistautuvansa Norjan kuninkaaksi vain perintöoikeuteensa nojautuen. Kokouksen jälkeen tuolloin sijaishallitsijan (norj. regent) titteliä käyttänyt Kristian Fredrik kutsui koolle perustuslainsäätämiskokouksen Eidsvolliin. Edustajavaaleja kokouksiin pidettiin ympäri maan ja samalla vannottiin valoja Norjan itsenäisyystaistelua varten. Maan pohjoisosissa vaaleja ei ehditty pitää ajoissa. Kansalliskokous pidettiin Carsten Ankerin omistamassa kartanossa, jonka päärakennus on nykyisin museona ja tunnetaan nimellä Eidsvollbygningen. Kokouksen ajan Kristian Frederik asui kartanossa ja piti illallisia joka ilta 12 kokousedustajalle.[4]
Kokousedustajat ja "puolueet"
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
112 kokousedustajaa saapui Eidsvolliin 10. huhtikuuta. Kokous jakaantui jo alusta lähtien kahteen löyhähköön puolueeseen, joilla oli mielipide-eroja – itsenäisyyspuolueeseen (norj. selvstendighetspartiet) ja unionipuolueeseen (norj. unionspartiet). Itsenäisyyspuolueen edustajat olivat enemmistönä ja onnistuivat lopulta saamaan myös suurimman osan välimaastossa olleita edustajia puolelleen.[5]
Edustajat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kokousedustajista 33 valittiin armeijasta ja laivastosta, 25 kaupungeista ja kauppaloista (norj. kjøpstedene) ja 54 maakunnista (norj. landdistriktene). Väkilukuun nähden sekä armeijalla että kaupungeilla oli valtaisa yliedustus. Trøndelagista pohjoiseen ei ollut yhtään edustajaa, koska Nordlandissa ei ehditty pitää edustajavaaleja lainkaan ja Finnmarkissa vaali saatiin aikaan vasta, kun kokous oli jo pidetty. Edustajista 57 oli virkamiehiä, viisi tehtaan- ja kartanonomistajia, 13 kauppiaita ja 37 talonpoikia. Osallistujat olivat varsin nuoria. Useimmat olivat alle 50-vuotiaita ja lähes puolet alle 40-vuotiaita. Keski-ikä oli 42 vuotta ja kahdeksan kuukautta.[6]
Tärkein ja vaikutusvaltaisin ryhmä edustajista oli virkamiehistö. Peräti kolmetoista viidestätoista perustuslakikomitean jäsenestä tuli olemaan virkamiehiä. Useimmat virkamiehet kuuluivat itsenäisyyspuolueeseen ja heillä oli vahvat sidokset Tanskan kuninkaaseen ja Tanskaan. Omien oikeuksiensa turvaamiseksi valtaosa virkamiehistöstä vastusti porvariston ja aateliston erityisoikeuksia elinkoeinoelämän alueilla. Toisaalta unioni Ruotsin kanssa saattoi merkitä yhdistymistä ja kilpailua ruotsalaisen virkamieskunnan kanssa asemista, mitä haluttiin välttää. Virkamiehet olivat myös tukeneet talonpoikaisedustusta, koska he katsoivat talonpoikien olevan heidän näkökulmastaan hyödyllisempiä kuin mitä he olisivat porvaristolle. Useimmat virkamiehistöstä olivat virkamiesten poikia, joista yli puolet olivat seuranneet isiensä jälkiä juristin, papin tai upseerin uralla. Vain yhdellä virkamiehellä oli talonpoikaistausta, 17 oli porvaritaustaisia. Virkamiehistö ei ollut juurikaan sidoksissa edustamaansa paikkaan. Useat olivat itse asiassa syntyneet Tanskassa ja vain kuusi heistä oli syntynyt edustamassaan vaalipiirissä. Vaikka virkamiehistön piirissä oli joitakin erimielisyyksiä, ne olivat harvoin isoja. Suurimmat mielipide-erot ryhmän sisällä koskivat kirkon omistaman maan myymistä talonpojille ja yleistä asevelvollisuutta.[7]
Vain 18 edustajaa oli liikemiehiä ja porvareita. Heidän lukumääränsä ei juurikaan vastannut ryhmän todellista taloudellista valtaa aikansa yhteiskunnassa. Vuodesta 1807 käynnissä ollut sota ja Britannian merisaarto oli vaurioittanut pahasti maan kauppaa ja merenkulkua. Useimmat liikemiehet suhtautuivat siksi erittäin kriittisesti Tanskan kuninkaan ulkopolitiikkaan ja toivoivat pikaista rauhaa Britannian kanssa, minkä vuoksi heistä valtaosa edusti unionipuoluetta. Norjalla tuli heidän mielestään olla laaja sisäinen itsehallinto norjalais-ruotsalaisessa unionissa. Yleistä asevelvollisuutta vastustettiin, koska liikemiehet arvelivat monien johtavien perheiden muuttavan sen vuoksi ulkomaille. Liikemiehet osallistuivat erityisesti väittelyihin taloudellisista ja sosiaalisista kysymyksistä, joissa he puolustivat hallussaan olevia erityisiä kaupankäyntioikeuksia, sahalaitoserityisoikeuksia, sekä viinanpoltto-oikeuksia.[8]
Yleisesti ottaen kokousedustajat olivat aikansa mittapuulla korkeasti koulutettuja. Virkamiehillä oli ylioppilastutkinto ja virkaopintoja ja he olivat usein viettäneet uransa alkuajat Kööpenhaminassa. Porvariston edustajista suuri osa oli nuoruudessaan lähetetty opintomatkoille eritoten Ranskaan, Saksaan ja Britanniaan, missä he oppivat kieliä sekä insinööritaitoa ja kauppaa. Talonpojat olivat luonnollisesti vähiten koulutettuja, joskin heidän joukossaaon oli reaalikoulun käyneitä sekä armeijassa ja laivastossa palvelleita, jotka olivat kielitaitoisia. Vain yksi kokousedustaja, matruusi Even Thorsen, oli luku- ja kirjoitustaidoton ja hänen allekirjoituksensa perustuslakiin toteutettiin siten, että Thorsen piti kädestä hänen puolestaan perustuslain allekirjoittanutta edustajaa.[9]
Itsenäisyyspuolue
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itsenäisyyspuoluetta kutsuttiin eritoten sen vastustajien taholta myös "tanskalaispuolueeksi" (norj. danskepartiet), "prinssipuolueeksi" (norj. prinsepartiet) ja "nopeiksi" (norj. de ilende). Edustajista enemmistö, noin 80, oli itsenäisyyspuolueen riveissä. Johtajana toimi Christian Magnus Falsen. Muita keskeisiä hahmoja olivat Georg Sverdrup, Peter Motzfeldt ja Wilhelm Christie. Itsenäisyyspuoleen tavoitteena oli saada aikaan välitön itsenäisyysjulistus, perustuslaki ja kuninkaanvalinta, minkä jälkeen kansalliskokous voitaisiin lakkauttaa.[10]
Puolueen linjavalinta herätti runsaasti keskustelua. Kuningasehdokas Kristian Frederik oli tanskalainen ja hänellä oli tiivis suhde entiseen emämaahan, mistä puolueen "tanskalaispuolue"-nimitys johtuikin. Puolue sai riveihinsä myös suurimman osan 37 talonpoikaisedustajasta, jotka ottivat harvoin osaa väittelyihin ja äänestivät pääosin alueidensa enemmän äänessä olleiden edustajien mukaan.[10]
Unionipuolue
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Unionipuolueen liikanimiä olivat muun muassa "länsipuolue" (norj. vestpartiet), "ruotsalaispuolue" (norj. svenskepartiet) ja "epäröijät" (norj. de nølende). Puolueen ytimessä oli noin 20 henkilöä, joista johtohahmoja olivat kreivi Herman Wedel-Jarlsberg, Severin Løvenskiold, Nicolai Wergeland, Peder Anker ja Jacob Aall.[11]
Vaikka puolueen vastustajat ivasivat sitä ruotsalaispuolueena, he tuskin olivat sitä enempää kuin itsenäisyyspuolueen edustajat "tanskalaismielisiä". Kaikki puolueen edustajat sanoivat haluavansa täyttä itsenäisyyttä, mutta katsoivat, ettei sen säilyttäminen olisi vielä mahdollista. Puolue halusi mukauttaa perustuslain löyhään liittoon Ruotsin kanssa, koska he eivät uskoneet Norjan kykenevän puolustautuvan ruotsalaisten hyökkäystä vastaan. Täten olisi parasta varmistaa unionille mahdollisimman edulliset ehdot. Puolueen mukaan kansalliskokous voisi myös itse päättää mistä tahansa asiasta ja sen tulisi siten jatkaa toimintaansa myös perustuslain valmistumisen jälkeen.[11]
Maantieteellisesti unionipuolueen edustajat olivat lähtöisin Østlandetilta ja Agderista. Useat olivat elinkeinonharjoittajia ja porvaristoa, joilla ei ollut samanlaista sidosta Tanskaan kuin virkamiehistöllä. Porvaristo oli myös raivostunut Tanska-Norjan ulkopolitiikasta, joka oli raunioittanut kaupankäynnin Britannian kanssa. Siksi Ruotsi nähtiin monella tapaa luonnollisempana unionipartnerina.[11]
Kokouksen kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kokouksen avaus ja työn organisointi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]10. huhtikuuta oli ensimmäinen pääsiäispäivä ja edustajat tapasivat Eidsvollin kirkon ulkopuolella, jossa Kristian Frederik otti heidät vastaan. Jumalanpalveluksen jälkeen he matkustivat Eidsvollin kartanoalueelle (norj. Eidsvoll Verk). Kokous avattiin muodollisesti toisena pääsiäispäivänä, 11. huhtikuuta. Prinssi Kristian Frederik avasi kokouksen lähes valtiopäivien avajaispuheen tyyliseksi luonnehditulla puheenvuorolla, jossa hän muistutti kokousta sen tärkeästä tehtävästä. Tämän jälkeen hän pyysi kokousta valitsemaan puheenjohtajan, sihteerin ja perustuslakikomitean.[12] Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin prinssin toivomuksesta kamariherra Peder Anker. Jatkossa puheenjohtajat valittiin viikoksi kerrallaan. Kokous valitsi myös hallintokomitean, jonka yhtenä tehtävänä oli muotoilla vastaus- ja kiitospuhe prinssille.
Vastakkainasettelu 12. huhtikuuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vastauspuhe prinssille esitettiin 12. huhtikuuta. Itse puhe oli neutraali ja pääosin Sverdrupin käsialaa. Puheen jälkeen alkoi kiistely siitä, mitä itsenäisyys tarkoittaisi. Unionipuolueen johtohahmoista pastori Nicolai Wergeland korosti kokouksen ensisijaisena tarkoituksena olevan maan itsenäisyyden ja riippumattomuuden varmistaminen. Wergelandin ehdotuksesta kokous hyväksyi kansan suvereniteettiperiaatteen, jonka mukaan kaikki legitiimi hallitusvalta kuuluu kansalle. Wergeland korosti edelleen, että myös kuninkaan, tässä tapauksessa ehdokas Kristian Frederikin, tulee saada valtuutuksensa kansalta. Vaikka ehdotus oli linjassa itsenäisyyspuolueenkin ajatusten kanssa, nähtiin aiheen esille ottaminen tässä yhteydessä Wergelandin taholta epäsuorana kritiikkinä prinssin roolille kokouksen järjestämisessä. Tämä herätti voimakkaita protesteja etenkin Sverdrupin ja Ankerin taholta. Suurmieskokouksessa, jossa prinssille oli annettu sijaishallitsijan asema, mukana ollut Sverdrup koki puheen jopa henkilökohtaisena hyökkäyksenä itseään vastaan ja uhkasi Wergelandin joutuvan vastuuseen sanomisistaan. Wergelandin ajatuksena oli kuitenkin saada itse kansalliskokoukselle suvereeni asema, mutta se ei edellä mainituista syistä johtuen saanut riittävää kannatusta[5].
Perustuslakikomitea ja sen työn päälinjat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]12. huhtikuuta valittiin myös perustuslain työstämiseen erityinen 15-jäseninen perustuslakikomitea . Komitean johtajaksi valittiin itsenäisyyspuolueen Falsen ja sihteeriksi Christian Adolph Diriks. Komitea esitteli peruslinjat perustuslakityölle jo 16. huhtikuuta. Vaikka eräissä lähteissä sanotaan itse perustuslakityön päälinjojen hyväksymisen sujuneen "ilman suurempia kiistoja"[5], käytiin tuona päivänä kuitenkin vilkasta väittelyä ja itsenäisyys- ja unionipuolueiden väliset linjaerot alkoivat tulla selkeästi esille.
| Perustuslakikomitean jäsenet (its. = itsenäisyyspuolue, uni. = unionipuolue, sit. = sitoutumaton)[13][14] | ||
|---|---|---|
| tuomari Christian Magnus Falsen, pj., (its.) | tuomari Christian Adolph Diriks, siht., (its.) | rautaruukinomistaja Jacob Aall, (uni.) |
| eversti Diderich Hegermann, (its.) | pastori Hans Christian Ulrik Midelfart, (its.) | kapteeni Peter Motzfeldt, (its.) |
| lakimies, tulliprokurööri Christopher Frimann Omsen, (sit.) | eversti Johan Daniel Frederik Petersen, (its.) | kirkkoherra Jonas Rein (its.) |
| tuomari Andreas Rogert (its.) | pastori Frederik Schmidt (its.) | everstiluutnantti Frederik Wilhelm Stabell (uni.) |
| professori Georg Sverdrup (its.) | kreivi Herman Wedel-Jarlsberg, (uni.) | pastori Nicolai Wergeland (uni.) |
Ensimmäinen perustuslakityön linjaus ja itse perustuslain ensimmäinen kohta koski itsenäisyyskysymystä. Pitäisikö Norjan olla kokonaan itsenäinen ja pitäisikö maan hallitsijaa kutsua kuninkaaksi? Wergeland argumentoi rajoitetun monarkian puolesta, mutta hänen argumenttinsa vaati pidemmän luennon, johon kokouksella ei ollut tarpeeksi aikaa. Kokousväki alkoi huutaa "Asiaan!". Sverdrup totesi, että hänkin kykenisi pitämään luennon kreikkalaisesta valtiokäsityksestä. Puheenjohtaja Anker puolusti aluksi Wergelandia, mutta puolen tunnin jälkeen hän menetti myös kärsivällisyytensä ja pyysi Wergelandia jakamaan puheensa kirjallisena. Episodi heikensi Wergelandin asemaa jatkossa.
Jatkodebatissa unionipuolueen ja itsenäisyyspuolueen erot tulivat selkeästi esille. Kreivi Wedel-Jarlsberg vastusti kuningastitteliä, koska se johtaisi kuninkaan valintaan, mihin virkaan Kristian Fredrik oli jo lähes itsejulistautunut. Kreivi oli puolestaan jo vuosia työskennellyt Norjan erottamiseksi Tanskasta ja tiesi, että Kristian Frederikin tavoitteena olisi maiden uudelleenyhdistäminen. Wedel-Jarlsbergin ryhmä kannatti siis löyhää Ruotsi-unionia, mikäli suurvallat eivät takaisi täyttä itsenäisyyttä. Itsenäisyyspuolue kannatti itsenäistä Norjaa Kristian Frederik kuninkaanaan. Tähän unionipuolueeksi muotoutuneen kannan edustajat kritisoivat, että hänestä tulisi ajan myötä myös Tanskan kuningas, jolloin ei olisi päästy puusta pitkään. Itsenäisyyspuolueen edustajien äänin perustuslain ensimmäiseksi kohdaksi muotoutunut perusperiaate kuitenkin hyväksyttiin äänin 78–29 yhden äänen puuttuessa.
Samana päivänä alkoi väittely unioni- ja ulkopolitiikasta ja suhteesta suurvaltoihin. Tätä väittelyä päätettiin lykätä kaksi päivää, koska muun muassa Sverdrup totesi sen olevan perustuslakikeskustelun ulkopuolella. Väittely kuitenkin oli ryhmien välisen erimielisyyden ytimessä. Tilaisuudessa käytiin myös vilkasta keskustelua juutalaisista. Kysymys ratkesi, kun talonpoika Theis Lundegaard äkisti kehotti kaikkia niitä nousemaan, jotka eivät halua juutalaisia maahan. Enemmistö edustajista nousi seisomaan ja niin luotiin pohja perustuslain "juutalaisparagrafille"[15].
Erimielisyyttä herätti myös ehdotus yleisestä asevelvollisuudesta. Perustuslakityön yleislinjauksiksi päätettiin, että Norjan tulee olla vapaa, riippumaton ja jakamaton valtio. Kuninkaalla tuli olla toimeenpanovalta, kansan valitsemalla kansalliskokouksella lainsäädäntövalta ja riippumattomilla tuomioistuimilla tuomiovalta. Uskonnonvapaus ja painovapaus olisi taattava – vain juutalaisia, munkkikuntia ja jesuiittoja ei Norjassa sallittaisi. Luterilaisuus olisi valtionuskonto ja luterilaisten olisi kasvatettava lapsensa luterilaisiksi.[5][16] Varsinainen perustuslain valmistelutyö alkoi 20. huhtikuuta[17].
16. huhtikuuta tehtyjen päätösten pohjalta komitea jatkoi varsinaisen perustuslain työstämistä ja pystyi esittämään valmiin 115-kohtaisen perustuslakiesityksen 2. toukokuuta. Ehdotus perustui pääosin lehtori Johan Gunder Adlerin ja Christian Falsenin luonnokseen (norj. adler-falsenske grunnlovsutkast). Myös Sverdrup ja Wergeland olivat tulleet kokoukseen omien perustuslakiehdotustensa kanssa ja lopullinen esitys muokkautuikin näiden yhdistelmänä. 21. huhtikuuta komitea päätti, että kansalliskokouksen nimi jatkossa olisi Stortinget, Suurkäräjät. Nimi oli Wergelandin ehdotus ja pohjautui varhaiskeskiaikaiseen pohjoiseen kirjallisuuteen. Falsen ehdotti Stortingin jakamista kahteen kamariin, Lagtingiin ja Odelstingiin, joiden nimet olivat myös Wergelandin käsialaa. Nimivalintaa pidetään Wergelandin merkittävimpänä voittona neuvotteluissa.
Ulkopolitiikkakiista 19. huhtikuuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pääkamppailu puolueiden välillä koitti 19. huhtikuuta, jolloin ulkopolitiikkadebatti jatkui. Unionipuolue ehdotti, että kokous valitsisi ulkopolitiikkakomitean, mikä merkitsisi kokoukselle täyttä suvereniteettia valtion johdossa. Itsenäisyyspuolueeseen muutoin profiloitunut Jonas Rein totesi itsenäisyydestä jo päätetyn, jolloin ulkopolitiikkakin kuuluisi toki kansalliskokouksen mandaattiin. Itsenäisyyspuolue pääosin sitä vastoin esitti kansalliskokouksen lakkauttamista heti perustuslain hyväksymisen ja kuninkaan valinnan jälkeen. Itsenäisyyspuolueen valtaosa voitti äärimmäisen tiukan, tasan menneen, äänestyksen itsenäisyyspuoluetta edustaneen puheenjohtajan kaksoisäänellä.[5]
Perustuslain hyväksyntä, valtiontalous, kuninkaan valinta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansalliskokous päätti lopullisesta perustuslaista 4.–11. toukokuuta perustuslakikomitean esityksen pohjalta. Juutalaisparagrafi (§2) hyväksyttiin lopullisesti perustuslain osaksi 4. toukokuuta[17]. Puolue-erimielisyydet tulivat edelleen esiin erityisesti kuninkaan asemasta neuvoteltaessa. Unionipuolue halusi perustuslakiin kiellon, että kuninkaan ei tulisi vastaanottaa muiden maiden hallitsijantehtäviä. Tarkoituksena oli estää Tanska-Norjan uudelleensyntyminen ehdokkaan, Tanskan perintöprinssin Kristian Frederikin, mahdollisesti päästessä kiinni myös Tanskan kruunuun. Unionipuolueen ehdotus jäi kuitenkin selkeään alakynteen 5. toukokuuta.[5][17] 9. toukokuuta lyötiin lukkoon kohdat kansalaisuudesta ja äänioikeudesta, 10. toukokuuta hyväksyttiin lopullisesti Stortingetin kaksikamarijärjestelmä ja 11. toukokuuta kysymys yleisestä asevelvollisuudesta.[17]
13. toukokuuta kokouksessa käytiin vilkasta keskustelua valtiontalouden järjestämisestä[17] talouskomitean, johon oli kuulunut lähinnä porvariedustajistoa, valmisteleman ehdotuksen pohjalta. Kiistaa herätti etenkin kysymys, pitäisikö Norjan maksaa vanha valtionvelkansa ennen vuotta 1814 ja kysymys vanhojen setelien arvon takaamisesta. Etenkin kreivi Wedel-Jarlsberg korosti vanhan valtionvelan olevan entisen emämaa Tanskan vastuulla, kun taas itsenäisyyspuolue suosi velan hoitamista ja vanhojen setelien arvon takaamista. Unionistien mielestä asia vaatisi muun muassa kansan verotusta, eikä katsonut verotusoikeuden olevan kansalliskokouksen mandaatissa. Myös keskustelua Norjan omasta keskuspankista heräteltiin 14. toukokuuta[17], mutta se koki suurta vastustusta. Itsenäisyyspuolueen kanta voitti, mutta talousasioista tehdyillä päätöksillä ei tullut olemaan tulevaisuudessa suurta merkitystä.
17. toukokuuta jäsenet kokoontuivat allekirjoittamaan perustuslakia valitsemaan kuningasta. Unionipuolueen yritys viivyttää kuninkaanvalintaa hylättiin ja Kristian Frederik valittiin yksimielisesti Norjan kuninkaaksi. Norjalla oli oma kuningas 500 vuoden tauon jälkeen. Siitä lähtien 17. toukokuuta on ollut myös Norjan kansallispäivä.[18] Perustuslain allekirjoittamisen jälkeen esiin nousi riita Nicolai Wergelandin huhtikuussa pitämien puheenvuorojen pohjalta. Etenkin Sverdrup vaati Wergelandia vetämään silloiset sanansa takaisin. Wergelandin puheet olivat kyteneet pinnan alla ja herättäneet aggressioita useiden itsenäisyyspuolueen kokousedustajien joukossa. Asia rauhoittui kuitenkin etenkin Jacob Aallin ja Gustav Peter Blomin tultua Wergelandin tueksi, minkä jälkeen useammatkin kokousedustajat totesivat, etteivät he olleet hänen ilmaisuistaan loukkaantuneet.
Kristian Frederik otti kuninkuuden muodollisesti vastaan 19. toukokuuta[17] ja kokous päättyi 20. toukokuuta.[5]
Kokousta seuranneet tapahtumat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ruotsin–Norjan sota (1814)
- Pääartikkeli: Ruotsi-Norja
Ruotsin osalta sota Napoleonia vastaan oli ohi ja Kaarle Juhana palasi Ruotsiin mannermaalta 28. toukokuuta mukanaan 40–50 000 miehen armeija, josta suuri osa oli taistelukentillä kunnostautuneita eliittijoukkoja. Hän ryhmitti joukkonsa Norjan rajalle mahdollinen sota mielessään. Kaarle Juhanan aloitteesta suurvallat lähettivät edustajia Kristianiaan saadakseen Kristian Frederikin luopumaan asemastaan ja toimistaan, mutta diplomatia ei johtanut Ruotsin kannalta toivottuun tulokseen.[3]
Täten Kaarle Juhana ryhtyi panemaan Kielin sopimusta täytäntöön Ruotsin etujen osalta asevoimin ja Norjan kruunua alettiin hankkia Ruotsin kuningas Kaarle XIII:lle. Norjalla oli käytössään huonosti varustettu ja koulutettu 30 000 miehen armeija. Ruotsin laivasto oli myös täysin ylivoimainen.[3] Ruotsin armeija hyökkäsi 28. heinäkuuta[19] ja eteni välittömästi kaikilla rintamilla. Norjan armeijan johto oli myös heikkoa, eikä Kristian Frederikin sotilaallisia saavutuksia voinut verrata hänen diplomaatintaitoihinsa.[3]
Maat olivat sotatilassa kaksi viikkoa. Kaarle Juhanan aloitteesta aloitettiin kuitenkin jo elokuun alussa aseleponeuvottelut[3] ja Norjan hallituksen ja Ruotsin kuninkaan välille solmittiin aselepo Mossissa 14. elokuuta 1814. Aseleposopimuksen mukaan Norjan kuninkaaksi valitun Kristian Frederikin, jota tuolloin kutsuttiin prinssi Kristianiksi, tuli kutsua koolle ylimääräinen Stortingin kokous, johon Ruotsin kuningas olisi yhteydessä erityisen komissaarin välityksellä.[20]
Ruotsin kuningas tunnusti Eidsvollin perustuslain ja maiden suhteet järjestettiin erityisellä, jopa juhlalliseksi mainitulla, sopimuksella (norj. Riksakten). Sopimuksen mukaan Norja oli omissa asioissaan itsenäinen valtio ja ainoastaan kuninkaan persoona yhdisti maat toisiinsa Ruotsi-Norja-personaaliunioniksi.[1] Sopimuksen lisäkohdan mukaan Kristian Frederikin oli jätettävä kuninkaanvaltansa kansan haltuun ja lähdettävä maasta. Ruotsin joukkojen tuli pysytellä aselevon ajan, kolme viikkoa Stortingin kokouksen jälkeen, Glommajoen itäpuolella ja Ruotsin julistama maa- ja merisaarto lakkautettiin.[20] Kristian Frederikin tuli luopua kruunustaan Stortingetin kokouksessa 8. lokakuuta. 10. lokakuuta näin tapahtuikin. Hän astui Bornholm-nimiseen laivaan ja matkusti Tanskaan. Vielä hänen ollessaan matkalla oli Kaarle XIII valittu uudeksi Norjan kuninkaaksi nimellä Kaarle II.[3].
Vaikka Norjan itsenäisyysajatus oli loppunut alkuunsa, oli norjalaisten valtiollinen asema muuttunut vuodessa huomattavasti. Ruotsin kuninkaan tunnustama perustuslaki institutionalisoi nyt kansalliset oikeudet, joilla tuli myöhemmin olemaan tärkeä rooli Ruotsi-Norja-unionin lakkauttamisessa ja maan demokratian kehittymisessä.[3] Se myös erotti lainsäädäntövallan kansan valitsemalle Stortingille, vaikka kuninkaalla oli edelleen toimeenpanovaltaa. Melkein puolet norjalaisista miehistä oli saanut äänioikeuden ja perustuslaki oli aikaansa nähden hyvin edistyksellinen ja radikaali[18]. Ajan myötä Ruotsin alistavaksi koetun unionipolitiikan vuoksi itsenäisyysajatukset saivat enenevästi alaa Norjassa ja johtivat lopulta osaltaan Norjan itsenäistymiseen 1905.[1]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Heikki Brotherus: Norja ja norjalaiset. Porvoo: WSOY, 1948.
- ↑ Kaarle Juhana oli alun perin ranskalaissyntyinen ja nimeltään Jean Baptiste Bernadotte, entisiä Napoleonin kenraaleja, joka oli kuitenkin joutunut välirikkoon keisarin kanssa. Ruotsin kuningas oli adoptoinut Bernadotten maan kruununperijäksi nimellä Kaarle Juhana, joka jo kruununprinssinä ollessaan johti maan ulkopolitiikkaa ja armeijaa. Hänestä tuli Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana vuonna 1818.
- ↑ a b c d e f g h i 1814 – et skjebneår Norge – det offisielle nettstedet i Island. Norjan Islannin-suurlähetystö. Viitattu 24.1. 2008. (norjaksi)
- ↑ Prins Christian Frederik og grunnlovsarbeidet www.eidsvoll1814.no. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ a b c d e f g Generelt om Riksforsamlingen eidsvoll1814.no. Viitattu 21.1.2008. (norjaksi)
- ↑ Riksforsamlingens sammensetning eidsvoll1814.no. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ Embetsmennene på riksforsamlingen eidsvoll1814.no. Arkistoitu 29.4.2007. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ De næringsdrivende i riksforsamlingen eidsvoll1814.no. Arkistoitu 29.4.2007. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ Representantenes utdannelse eidsvoll1814.no. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ a b Selvstendighetspartiet eidsvoll1814.no. Arkistoitu 29.4.2007. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ a b c Unionspartiet www.eidsvoll1814.no. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ Kristian Fredrik: Trontale – Åpning av riksforsamlingens forhandlinger virksommeord.uib.no. 11.4.1814. Viitattu 25.1.2008. (norjaksi)
- ↑ Konstitusjonskomitéen www.eidsvoll1814.no. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ Eidsvollsmennene – hvem var de? www.eidsvoll1814.no. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ Theis Jacob Thorkildsen Lundegaard www.eidsvoll1814.no. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 25.1.2007. (norjaksi)
- ↑ Constitution for Kongeriket Norge www.nb.no. 1814. Nasjonalbiblioteket. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ a b c d e f g Tidslinje over viktige hendelser og vedtak www.eidsvoll1814.no. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ a b Riksforsamlinga på Eidsvoll 28.1.2007. kongehuset.no. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ Grunnloven 1814 www.maihaugen.no/. Maihaugen museum. Arkistoitu 14.2.2012. Viitattu 24.1.2008. (norjaksi)
- ↑ a b Mossekonvensjonen www.eidsvoll1814.no. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 21.1.2008. (norjaksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Eidsvollin kansalliskokouksen historiasivusto (Arkistoitu – Internet Archive) (norjaksi)
- 17. toukokuuta 1814 hyväksytty perustuslaki (norjaksi)
- Kristian Fredrikin avajaispuhe kokoukselle 11. huhtikuuta 1814 ja valapuhe 20. huhtikuuta (norjaksi)