Jonas Rein
Jonas Rein (30. tammikuuta 1760 Sundal, Norja – 21. marraskuuta 1821 Bergen, Norja) oli norjalainen pappi, runoilija ja Eidsvollin kansalliskokousedustaja.[1]
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jonas Rein syntyi kappalainen Ole Reinin (1726–1792) ja Margrethe Rossin (k. 1760) perheeseen Sundalin kylässä, nykyisen Kvinnheradin kunnan alueella Hordalandissa. Isä opetti Jonasta vuoteen 1777 asti, kunnes hän lähti Tanskaan, missä suoritti teologisen tutkinnon 1780.[1]
Ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Palattuaan Norjaan 1780 Rein työskenteli kotiopettajana Buskerudissa vuoteen 1783 asti, asuen muun muassa Drammenissa, Kongsbergissa ja Jevnakerissa, missä isä oli tuolloin pappina. Rein kirjoitti ensimmäisen teoksensa, tragedian Hagen og Axel 1786, mikä sisälsi myös hänen ensimmäisiä runojaan. Hän palasi Kööpenhaminaan 1787 ja vietti siellä neljä vuotta. Hän suoritti Philologicum-tutkinnon 1789, mikä avasi hänelle mahdollisuuden hakea korkeampia opettajanvirkoja, joita hän ei kuitenkaan saanut. Hän osallistui aktiivisesti Norske Selskabin opiskelijatoimintaan Kööpenhaminassa ja opiskeli kieliä ja kirjallisuutta.[1]
Vuonna 1791 hänet nimitettiin Kautokeinon kirkkoherraksi, mutta matkalla hänelle tarjottiin Skjebergin kappalaisen paikkaa, jonka hän otti vastaan 1792. Vuonna 1800 häestä tuli Eidangerin kirkkoherra. Vuonna 1802 Rein julkaisi kaksiosaisen runokokoelman ja toisen kokoelman vuonna 1810, joka oli valmistunut jo 1806. Keskittyminen virkatyöhön kuitenkin rajoitti runoilua, ja aloitetut kunnianhimoisemmat teokset jäivät lopulta viimeistelyä vaille.[1]
Vuonna 1808 Rein siirrettiin Bergeniin Nykirkenin seurakuntaan, mikä suututti piispa Brunin, joka oli pedannut paikkaa pojalleen. Hänen puhetaitonsa ja runotuotantonsa kuitenkin toivat hänelle mainetta ja kunnioitusta ja hän kuului Bergenin ”Qvod libet” -yhdistykseen, mitä hän oli perustamassa yhdessä tuomari Wilhelm Frimann Koren Christien kanssa. Näkyvyys tällä saralla toi hänelle myös edustajapaikan Eidsvollin kansalliskokouksessa 1814.[1]
Muiden bergeniläisten edustajien tavoin Rein vastusti unionia Ruotsin kanssa ja kuului itsenäisyyspuolueen riveihin. Hänet valittiin perustuslakikomiteaan, jossa hän kuitenkin oli varsin passiivinen. Hänet muistetaankin parhaiten tulisista puheistaan itse kansalliskokouksessa, jossa hän kohdisti sarkasminsa erityisesti unionipuolueen Herman Wedel-Jarlsbergiin ja Severin Løvenskioldiin. Kahteen otteeseen, 13. huhtikuuta ja 13. toukokuuta hänen puheensa katsotaan jopa ratkaisevasti vaikuttaneen itsenäisyyspuolueen menestykseen.[2]
Kokouksen jälkeen jo iäkästä Reiniä ei valittu Stortingiin eikä hallitusvirkoihin. Hän oli ehdolla Bergenin piispaksi 1817, mutta hänen kansalliskokouksen aikainen vastustajansa, pääministeri Peder Anker, nimitti virkaan hänen kilpailijansa Nordahl Brunin ja Rein pysyi Nykirkenin kirkkoherrana.[2] Myös kreivi Wedel-Jarlsbergin sanottiin vastustaneen Reinin piispanvirkaa. Pian prosessin jälkeen hänen terveytensä heikkeni ja Rein kuoli vuonna 1821.[1] Hänen muistolaattansa on Bergenin Nykirkenin seinässä, jolle paikallinen poikasoittokunta jättää seppelen jokaisena Norjan itsenäisyyspäivänä 17. toukokuuta.
Perhe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rein avioitui ensimmäisen kerran 1792 Anna Cathrine Arbon (1756–1794) kanssa, joka kuitenkin kuoli vain kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 1796 hän avioitui Anna Frederikke Bergersenin kanssa (1779–1856).[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
