Vironmaan kuvernementti
| Vironmaan kuvernementti Эстляндская губерния |
|||
|---|---|---|---|
1721–1917 |
|||
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Pääkaupunki | Reval | ||
| Väkiluku (1897) | 412 716 | ||
| Historia | |||
| – Perustettiin | 9. kesäkuuta 1719 | ||
| – Uudenkaupungin rauha | 30. syyskuuta 1921 | ||
| – Lakkautettiin | 12. huhtikuuta 1917 | ||
| Kielet | viro, venäjä, saksa, ruotsi | ||
| Valuutta | Venäjän rupla | ||
| Edeltäjä |
 Viron herttuakunta |
||
| Seuraaja |
 Viron kuvernementti |
||
.svg)
Vironmaan kuvernementti[1] (vir. Eestimaa kubermang, ven. Эстля́ндская губе́рния, Estljandskaja gubernija) oli vuosina 1721–1917 Venäjän keisarikunnan kuvernementti. Viron kuvernementin alue kattoi Vironmaan eli nykyisen Pohjois-Viron. Alueen hallintokeskus oli Rääveli eli nykyinen Tallinna.
Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 Viron kuvernementtiin yhdistettiin Liivinmaan kuvernementin pohjoisosat ja näin muodostettiin Viron autonominen kuvernementti, joka itsenäistyi 1918 Viron tasavallaksi.[2]
Hallinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vironmaan kuvernementin johdossa oli baltiansaksalainen tai venäläinen kenraalikuvernööri, jonka apuna oli kenraalikuvernöörinvirasto. Virasto jakautui venäläiseen ja saksalaiseen kansliaan, joista venäläinen kanslia hoiti yhteydenpidon Pietarin senaattiin ja saksalainen Baltian viranomaisiin. Hallinnon alempana tasona olivat piirit, joiden alueet noudattivat karkeasti perinteistä maakuntajakoa.[3][4]
Lähes kaikki Vironmaan kuvernementin asiat kuuluivat 1700-luvulla Vironmaan maapäivien päätösvallan alaisuuteen. Poikkeuksia olivat vain Venäjän valtakunnan ja kaupunkien asiat. Kaikilla aatelismatrikkeliin merkityillä suvuilla oli edustusoikeus maapäivillä. Maapäivät valitsi keskuudestaan ritarikunnan päämiehen, joka edusti virolaista aatelia Pietarin keisarillisessa hovissa, ja 12-jäsenisen maaneuvoskollegion, joka oli toimeenpaneva elin. Maapäivien kokoontumisrytmiksi vakiintui 1700-luvun kuluessa joka kolmas vuosi.[3][4]
Venäjän ote Vironmaan kuvernementtiin oli aluksi varsin löyhä, ja saksalainen aateli sai maapäivien kautta hallita tahtonsa mukaan keskusvallan juurikaan sekaantumatta asioihin. Tilanne alkoi muuttua vasta 1760-luvun jälkeen.[3]
Vuonna 1866 maaseudun paikallishallinto Venäjällä uudistettiin luomalla kunnallishallinto. Kaupunkien paikallishallinto uudistettiin 1870-luvulla. Kaupunginvaltuuston ja -hallituksen valitsivat jatkossa kaikki veroa maksavat, täysi-ikäiset ja miespuoliset asukkaat kansallisuuteen, ammattiryhmään tai säätyyn katsomatta. Äänioikeutetut jaettiin kolmeen ryhmään maksetun veromäärän mukaan, ja kukin ryhmä valitsi kolmanneksen edustajista. Hallinnon uudistuksiin liittyi oikeus- ja poliisilaitoksen uudistaminen. Sen periaatteita olivat kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä, oikeuslaitoksen riippumattomuus muusta hallintokoneistosta ja oikeudenkäyntien julkisuus. Venäjän kielestä tehtiin oikeudenkäyntikieli. Poliisitoimi siirrettiin Venäjän sisäministeriön alaiseksi, ja valtiovalta nimitti jatkossa kaikki ylemmät poliisivirkailijat. Uudistuksista huolimatta saksalaisen aatelin hallitsema maapäivälaitos säilytti asemansa hallinnon ylimpänä tasona Venäjän vallan loppuun saakka. Tosin vuonna 1881 valtaan noussut keisari Aleksanteri III ei enää vahvistanut saksalaisen aatelin privilegioita, ja maapäivien oli hyväksyttävä myös aatelittomien suurmaanomistajien osallistuminen maapäiville.[5][6]
Vuonna 1917 Vironmaan maapäivät korvattiin vaaleilla valitulla Viron kuvernementin väliaikaisella maaneuvostolla.[7]
Maanomistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pietari Suuri peruutti Ruotsin vallan aikana tehdyt maaomaisuuden reduktiot, mikä tarkoitti sitä, että Ruotsin kruunun omaisuudeksi 1600-luvun lopulla julistetut maat palautettiin kartanoiden ja aatelissukujen yksityisomistukseen. Samalla Ruotsin aatelille vuoteen 1710 asti kuuluneet maat annettiin pääosin saksalaisten haltuun. Siten lähes kaikki viljelymaa kuului kuului 1700-luvulla yksityiskartanoiden alaisuuteen joko suoraan kartanonmaina tai kartanoiden alaisina talonpoikaistiluksina. Kartanoiden tärkeimmäksi tulonlähteeksi viljanviljelyn rinnalla muodostui 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla viinan myynti.[3][4]
Maaorjuus lakkautettiin Vironmaan kuvernementissa vuonna 1816 Vironmaan maapäivien säätämällä lailla, ja talonpojista tuli periaatteessa täysin vapaita. Heidän yksityiselämänsä oli jatkossa suojattu isäntien mielivallalta. Talonpojat saivat myös oikeuden tehdä sopimuksia keskenään, omistaa irtaimistoa ja antaa sitä perinnöksi. Uusi maatalouslaki saattoi voimaan sopimussuhteet maanomistajien ja talonpoikien välille. Samalla se vahvisti aatelin maanomistusoikeuden. Talonpojat eivät saaneet ostaa viljelemäänsä maata, vaan heidät piti maksaa maasta vuokraa maanomistajille. Käytännössä vuokra maksettiin yleensä työllä kartanon mailla.[8][9]
Vuonna 1856 Vironmaan maapäivät päätti talonpoikien aseman parantamisesta uudella agraarilailla, joka teki maanomistuksen mahdolliseksi talonpojille. Koska talonpojat olivat pääsääntöisesti köyhiä, viljelymaan lunastaminen vaati heiltä suuria taloudellisia ponnistuksia. Siksi valtiovalta alkoi myöntää heille edullisia lainoja maanostoon, mutta silti ostoprosessi kesti vuosikymmeniä. Mahtran kartanon ympäristössä sattui kesällä 1858 Mahtran sodan nimellä tunnettu välikohtaus, jossa maaseudun asukkaiden tyytymättömyys maatalousuudistusten riittämättömyyteen purkautui väkivaltaisesti.[10]
Koululaitos
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koulujen määrä alkoi lisääntyä Aleksanteri I:n kaudella. Seurakunnat ja aatelisto olivat velvollisia ylläpitämään alkeiskouluverkkoa ja järjestämään talonpojille opetusta joko alkeiskouluissa tai kiertokouluissa, joissa opetuskieli oli oppilaiden äidinkieli. Lukutaidon lisääntymiseen vaikutti myös pietistinen herätysliike. Paikallishallinnon uudistamisen myötä päävastuu koulujen ylläpidosta annettiin 1860-luvulta alkaen kaupungeille ja maalaiskunnille. Alkeiskoulun jälkeen seuraava taso koululaitoksessa oli kaksivuotinen kihlakunnankoulu, mutta sitä kävi vain muutama prosentti nuorista. Vuonna 1887 alkoi koululaitoksen venäläistäminen.[11]
Sivistystason nousu ja perustaitojen, kuten lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen, hallitseminen avasi virolaisille periaatteessa mahdollisuuden itsenäiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan.[12]
Maatalous
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Perunan viljely alkoi yleistyä 1800-luvun puolivälin tienoilla. Katovuodet 1860-luvun lopulla jouduttivat siirtymistä viljan viljelystä lypsykarjan kasvattamiseen.[13]
Väestönkasvu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Etnisten virolaisten määrä kasvoi 1800-luvun puolivälin noin 700 000:sta 1910-luvun noin 1,2 miljoonaan. Kaikille ei riittänyt maaseudulla toimeentuloa, ja liikaväestö muutti siirtolaisina ulkomaille tai kotimaassa kaupunkeihin. Virolainen siirtolaisuus suuntautui pääasiassa Venäjälle, lähialueille Baltiassa ja Siperiaan. Kaupunkiväestön osuus koko väestöstä nousi 1800-luvun lopulle tultaessa noin 20 prosenttiin. Nopeimmin kaupungeista kasvoi Tallinna.[14]
Teollisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viron teollisuuden tuotannon arvo kasvoi vuosina 1860–1913 nopeasti, keskimäärin kuusi prosenttia vuodessa, ja työläisten määrä kuusinkertaistui puolessa vuosisadassa.[15] Suurin teollisuudenala oli tekstiiliteollisuus. Hiidenmaalla Kärdlassa, Pärnun lähellä Sindissä ja Tartossa oli verkatehtaita, jotka hyödynsivät toiminnassaan höyrykoneita. Veran raaka-ainetta saatiin kotimaasta, ja tuotanto meni Venäjän armeijan tarpeisiin. Tallinnan teollisuus laajeni, kun Venäjä perusti sinne kolme telakkaa, joissa rakennettiin sotalaivoja.[16][17] Tallinnan Lasnamäelle valmistui vuonna 1898 Dvigatelin junanvaunutehdas. Pohjoisrannikon Kundassa käynnistettiin vuonna 1873 sementtitehdas.[18]
Rautatie
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tallinnan ja Pietarin välinen rautatie valmistui vuonna 1870. Tallinnan satamasta tuli rautatien myötä Venäjän ulkomaankaupassa Pietarin sivusatama.[19][20]
Vuosien 1905–06 levottomuudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1905 keväällä ja kesällä lisääntyivät levottomuudet, jotka seurasivat Pietarin tammikuista "verisunnuntaita". Lokakuussa Viro liittyi Venäjällä alkaneeseen yleislakkoon, ja tilanne kärjistyi Tallinnassa 16. lokakuuta verilöylyksi. Seuraavana päivänä tsaari Nikolai II antoi lokakuun manifestin, joka käynnisti Virossa kahdeksan viikkoa jatkuneet "vapauden päivät", joiden aikana perustettiin kaksi poliittista puoluetta: Balttilainen perustuslaillinen puolue (saksaksi Baltische Konstitutionelle Partei) ja Viron kansanmielinen edistyspuolue (viroksi Eesti Rahvameelne Eduerakond). Niiden lisäksi Virossa aktivoituivat sosialismin kannattajat. Marraskuun lopulla kokoontui Tartossa yleisvirolainen suurkokous, jossa mielipide-erot toimintalinjasta Viron tulevaisuuden suhteen kuitenkin johtivat kokouksen hajoamiseen. Joulukuun 10. päivänä Vironmaan varakuvernööri Alexander von Giers julisti Tallinnaan ja Harjumaalle sotatilan, ja suuri osa Tallinnan kaupunginvaltuutetuista pidätettiin. Tallinnasta lähti maaseudulle satakunta radikaalia työläistä, jotka tuhosivat tai ryöstivät yhdessä mukaan liittyneiden maatyöläisten kanssa 120 kartanoa Pohjois-Virossa. Hallituksen lähettämät rangaistusosastot ja baltiansaksalaisten kartanonomistajien perustamat suojajoukot ryhtyivät joulukuun puolivälissä vastaiskuun ja surmasivat ihmisiä ilman tutkintaa ja tuomiota. Joulun alla sotatila laajennettiin koko Vironmaahan. Sotaoikeus langetti Vironmaalla 168 kuolemantuomiota ja antoi lisäksi vankeus- , pakkotyö- ja karkotustuomioita.[21]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Tietosanakirja, osa 10, p. 1372. Helsinki 1919.
- ↑ Otavan Suuri Ensyklopedia 10, s. 7899 (s.v. ”Viro”). Helsinki 1981. ISBN 951-1-06271-9
- ↑ a b c d Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 129-130. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9
- ↑ a b c Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 87-89. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
- ↑ Alenius s. 166–168.
- ↑ Zetterberg, Seppo: Latvian ja Liettuan historiaa, s. 30. Teoksessa Dainojen henki. Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista. SKS, 1990. ISBN 951-717-622-8
- ↑ Kasekamp s. 138.
- ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 103-104. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
- ↑ Alenius s. 161–162.
- ↑ Alenius s. 164–166.
- ↑ Alenius s. 168–169.
- ↑ Alenius s. 190–191.
- ↑ Alenius s. 175.
- ↑ Alenius s. 170–172.
- ↑ Zetterberg, Seppo: Uusi Viron historia, s. 170. SKS, 2017. ISBN 978-952-222-838-3
- ↑ Kasekamp s. 129.
- ↑ Zetterberg 2017 s. 168.
- ↑ Zetterberg 2017 s. 169.
- ↑ Kasekamp s. 127.
- ↑ Alenius s. 174.
- ↑ Zetterberg 2017 s. 194–196.
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
