Edward Heath
| Edward Heath | |
|---|---|
 Edward Heath vuonna 1987. |
|
| Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri | |
| Monarkki | Elisabet II |
| Edeltäjä | Harold Wilson |
| Seuraaja | Harold Wilson |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 9. heinäkuuta 1916 Broadstairs, Kent, Englanti |
| Kuollut | 17. heinäkuuta 2005 (89 vuotta) Salisbury, Wiltshire, Englanti |
| Ammatti | journalisti, virkamies |
| Arvonimi | Sir |
| Tiedot | |
| Puolue | konservatiivi |
| Uskonto | anglikaani |
Edward Richard George ”Ted” Heath (9. heinäkuuta 1916 – 17. heinäkuuta 2005) oli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri vuosina 1970–1974 ja konservatiivipuolueen johtaja vuosina 1965–1975.[1]
Varhaiset vaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Heath oli syntyisin keskiluokkaisesta perheestä. Yliopiston hän kävi Oxfordin Balliol Collegessa. Hän matkusteli nuorena laajalti Euroopassa ja todisti natsien Nürnbergin puoluekokousta 1937. Hänestä tuli tiukka fasismin vastustaja ja hän kannatti opiskelijana Espanjan tasavaltalaisia Francon kansallisia vastaan.
Heath palveli toisessa maailmansodassa Kuninkaallisessa tykistössä ilmatorjuntajoukoissa ja kenttätykistössä ja yleni everstiluutnantiksi. Sodan jälkeen hän liittyi konservatiivipuolueen uudistussiipeen ja hänet valittiin parlamenttiin 1950.[2] Helmikuussa 1951 hänestä tuli konservatiivien puoluekuria valvova whip ja 1955 hallituksen Chief Whip. Vuonna 1956 hän suositteli raportissaan Suezin kriisin vuoksi eronneen Anthony Edenin seuraajaksi Harold Macmillania. Vuonna 1959 Macmillan nimitti hänet työvoimaministeriksi parlamenttivaalien jälkeen.
Heath oli ajattelultaan Eurooppa-keskeinen. Hän uskoi Euroopan poliittiseen yhdentymiseen taloudellisen yhdentymisen lisäksi. Hän oli neuvottelijana ensimmäisissä epäonnistuneissa neuvotteluissa Euroopan yhteisön jäsenyydestä. Vuonna 1964 konservatiivien hävittyä vaalit puolueelle alettiin etsiä uutta johtajaa ja vuonna 1965 Edward Heath valittiin yllättäen konservatiivisen puolueen johtajaksi. Hän säilytti asemansa konservatiivien hävittyä myös vuoden 1966 parlamenttivaaleissa. Hänen puolueensa menestys vuoden 1970 vaaleissa yllätti asiantuntijat. Tämä nähtiin hänen henkilökohtaisena voittona.
Pääministerinä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Heath keskittyi verojärjestelmän ja työmarkkinalainsäädännön kehittämiseen. Heathin merkittävimpänä saavutuksenaan pidetään Britannian liittämistä EEC:hen.[3] Vuonna 1971 valmisteltiin liittymissopimus. Britannian jäsenyyden päätettiin alkavan 1. tammikuuta 1973.
Heathin kaudella sattuivat myös Pohjois-Irlannin verisimmät tapahtumat. Verisunnuntaina 30. tammikuuta 1972 brittiläiset laskuvarjojoukot ampuivat kymmeniä marssijoita Londonderryssä.[4] Hän salli Pohjois-Irlannin ministeri William Whitelawin neuvotella epävirallisesti Provisional IRA:n Seán Mac Stiofáinin kanssa Lontoossa, mutta sopimusta ei saatu aikaan. Heathia vastaan tehtiin pommi-isku joulukuussa 1974 ja marraskuussa 1975.[5]
Heathin hallitus tunnusti myös virallisesti Kiinan kansantasavallan 1972 ja Heath vieraili tapaamassa Mao Zedongia 1974 ja 1975. Hän piti myös yllä läheisiä välejä Yhdysvaltain presidenttiin Richard Nixoniin.
Ison-Britannian talous kasvoi vuosina 1972–1974. Työttömyys aleni 4–2,3 prosenttiin. Kansainvälinen öljykriisi vuonna 1974 huononsi kuitenkin talouden kehitystä. Energiakriisin vuoksi osa teollisuudesta teki vain kolmipäiväistä työviikkoa. Hiilikaivostyöläisten ryhtyessä lakkoon 5. helmikuuta 1974 Heath määräsi uudet parlamenttivaalit. Konservatiivipuolue sai kolme paikkaa enemmän kuin Työväenpuolue, mutta Ulsterin unionistit kieltäytyivät tukemasta heitä, eivätkä koalitioneuvottelut Työväenpuolueen kanssa onnistuneet. 4. maaliskuuta 1974 hän erosi ja Harold Wilson muodosti Työväenpuolueen vähemmistöhallituksen.
Heathin aikana konservatiivit olivat hävinneet kolmet vaalit neljästä ja konservatiivien puoluejohtajaksi tuli 1975 opetusministeri Margaret Thatcher. Heath oli katkera syrjäyttämisestään, eikä ikinä hyväksynyt Thatcherin politiikkaa eikä liittynyt enää hänen hallitukseensa.[3]
Muuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Heath jäi pois parlamentista vuonna 2001, jolloin hän sai Sukkanauharitarikunnan jäsenyyden. Heath oli myös taitava muusikko. Hän johti Lontoon sinfoniaorkesteria ja Royal Liverpool Philharmonic Orchestraa.[5] Hän purjehti kilpaa ja oli Britannian joukkueen kapteenina vuoden 1971 Admiral's Cupissa.[3]
Heath ei ikinä mennyt naimisiin. Myöhemmin elämäkerroissa on pohdittu, oliko Heath ehkä homoseksuaali, mitä tukevia todisteita ei ole. Hänen piti mennä aikoinaan naimisiin lapsuudenystävänsä Kay Ravenin kanssa,[6] joka kuitenkin nai 1950 lomalla tapaamansa ilmavoimien upseerin. Heath piti hänen kuvaansa esillä vielä vuosia tämän jälkeen.[7]
Heath jätti kuollessaan yli viisi miljoonaa puntaa nimeään kantavalle hyväntekeväisyyttä harjoittavalle säätiölle.[8]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ The official site of the Prime Minister’s Office (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 20.9.2009 (englanniksi)
- ↑ Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 75. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.
- ↑ a b c Boyd, Francis & Shrapnel, Norman: Sir Edward Heath (muistokirjoitus) The Guardian. 18.7.2005. (englanniksi)
- ↑ Hoge, Warren: Europe: Northern Ireland: Ex-Premier Blames Army The New York Times. 15.1.2003. (englanniksi)
- ↑ a b Whitney, Craig R.: Edward Heath, Former British Leader and Advocate of European Unity, Dies at 89 The New York Times. 18.7.2005. (englanniksi)
- ↑ Roberts, Bob: Hamps-ted Heath The Mirror. 25.4.2007. (englanniksi)
- ↑ Cockerell, Michael: Ted Heath and me The Guardian. 19.7.2005. (englanniksi)
- ↑ Former PM Heath left £5m in will BBC News. 20.1.2006. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- PM who took Britain into Europe Guardian
.svg){kind=small}
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
