Astrahanin sotaretki

Astrahanin sotaretki
Osa Venäjän–Krimin sotaa 1552–1576.
Astrahanin sotaretki 1569.
Päivämäärä: Valmistelut 1568 Sotaretki 1569 Rauhanneuvottelut 1569–1572 Paikka: Pohjois-Kaukasia, entisen Astrahanin kaanikunnan alue, Don- ja Volga-jokien alajuoksut. Lopputulos: Osmanien valtakunnan vetäytyminen Vaikutukset: Venäjä säilytti valtansa Astrahanissa. Osmanit luopuivat Don-Volga-kanavan rakentamisesta, mutta saivat joitakin kauppaan ja kulkuun liittyviä vaatimuksiaan läpi.
Osapuolet
Osmanien valtakunta Krimin kaanikunta	Moskovan Venäjä
Komentajat
Hallitsija: Selim II Komentajat: Kasım pašša Devlet I Giray	Hallitsija: Iivana Julma Komentajat: Pjotr Semenovitš Serebrjanyi-Obolenski
Vahvuudet
15 000–17 000 turkkilaista, 30 000–50 000 Krimin tataaria, nogaita ja tserkessiä, 100 kanuunaa, joista 12 kevyintä käytettiin Astrahanin piirityksessä.	15 000 miestä

Tsaari Iivana Julma. Yksityiskohta Viktor Vasnetsovin historiamaalauksesta vuodelta 1897.

Sulttaani Selim II. Haydar Reisin vuoden 1570 aikoihin maalaama miniatyyrimuotokuva.

Astrahanin sotaretki oli Osmanien valtakunnan ja Krimin kaanikunnan yritys vallata Moskovan Venäjän hallitsema Astrahanin alue vuonna 1569.

1550-luvulla Venäjä valtasi Astrahanin kaanikunnan ja laajeni näin Pohjois-Kaukasiaan, jota Osmanien valtakunta ja etenkin heidän liittolaisensa ja vasallinsa Krimin kaanikunta pitivät etupiireihinsä kuuluvana alueena. Krimin tataarit olivat sotineet Venäjää vastaan jo pitkään, mutta Osmanien valtakunnan vuosien ajan harkitsema operaatio alkoi vasta kesällä 1569, jolloin turkkilaisten ja Krimin tataarien muodostama sotaretkikunta aloitti marssin Don- ja Volgajokien väliselle alueelle.

Sotaretkeen sisältyi olennaisena osana suunnitelma joet yhdistävän kanavan kaivamisesta, minkä valmistuttua entinen Astrahanin kaanikunta voitaisiin vallata venäläisiltä. Jokien alajuoksujen hallinta ja niiden välisen kanavan valmistuminen olisi merkinnyt koko niiden eteläpuolisen Kaukasian hallintaa sekä suoraa vesikulkureittiä Mustanmeren ja Kaspianmeren välille. Sotaretkeä ja kanavan kaivamistöitä hankaloittivat huollon järjestämisen vaikeus ja aromaaston haastavat olosuhteet sekä tataarien ja turkkilaisten välillä ollut epäluottamus. Alkusyksyllä osmani- ja tataariarmeijoille annettiin vetäytymiskäsky, ja ne poistuivat Astrahanista osittain kuivan ja hedelmättömän, osittain soisen ja upottavan aroalueen halki. Turkkilaiset kärsivät paluumarssilla suurimmat tappionsa janon ja nälän vuoksi. Ensimmäinen Venäjän ja Osmanien valtakunnan yhteenotto päättyi jälkimmäisen sotilaalliseen tappioon, joskin seuranneissa neuvotteluissa osmanit saivat ajettua läpi osan sodalle asettamistaan tavoitteista.

Taustaa

Kultaisen ordan jälkeläiset

1500-luvun alkuun mennessä aikoinaan mahtava Kultainen orda oli vetäytynyt pois Kazanin ja Astrahanin alueilta ja jättänyt hallinnolliseksi perinnökseen alueille perustamansa kaanikunnat. Ordan poistumista seurannut valtatyhjiö antoi Krimin kaaneille perimisoikeuteen perustuvan mahdollisuuden vaatia alueiden omistusta, sillä Giray-dynastiaan kuuluneet kaanit polveutuivat suoraan Tšingis-kaanista. Vuonna 1551 valtaan noussut Devlet I Giray jatkoi tätä kamppailua, jonka tarkoitus oli saattaa Kazanin ja Astrahanin valtaistuimille Giray-suvun jäseniä.

Myös Venäjä kuului Kultaisesta ordasta irronneisiin valtioihin. Vaikka Itä-Roomalta omittu kristinusko oli säilynyt sen pääuskontona, se oli perinyt ordalta monia hallinnollisia ja poliittisia piirteitä, kuten esimerkiksi sekularismin. Se oli ollut myös poliittisesti ja taloudellisesti sitoutunut ordaan ja maksanut tälle veroja. Sekä ruhtinaskunnan ajan että myöhemmän tsaarin valtakunnan itäiset raja-alueet olivat hajanaisesti asuttua aromaastoa, jonka vuoksi eri kaanikuntien tataarien oli helppo tehdä ryöstö- ja sotaretkiä sen alueelle sotien sytyttyä tai jos veroja ei ollut maksettu. Venäläiset olivat pyrkineet irtautumaan veronmaksuista kaanikunnille sekä näiden poliittisesta vaikutusvallasta ja parantamaan rajojensa turvallisuutta jo Moskovan suuriruhtinaiden aikana. Venäjän aluevalloitukset sekä sen uusi asema Itä-Euroopan poliittisena ja taloudellisena mahtina näkyivät, kun vuonna 1547 valtaan noussut Iivana IV Julma julistettiin ensimmäiseksi "kaiken Venäjän tsaariksi". Uudesta kuninkaallisesta arvonimestä huokui kunnianhimo: ensimmäistä kertaa venäläishallitsija asettui samanarvoiseen asemaan mongolivaltakuntien hallitsijoiden kanssa. Vaikka Iivana oli nuori noustessaan valtaistuimelle, hän pyrki alusta lähtien kääntämään vallinneet olosuhteet Venäjän eduksi valtaamalla kaanikuntien alueita ja asettamalla niiden johtoon omia suosikkejaan.

Venäjän laajeneminen Astrahaniin

Kultaisen ordan alueista käytyihin juonitteluihin ja sotiin osallistui useita osapuolia. Venäjä, joka myös katsoi olevansa oikeutettu perimään osia ordan lääneistä, käytti hyväkseen kaanikuntien ja nogai-kansan ylimysten välisen kahakoinnin synnyttämää tilaisuutta. Se ei vielä ollut riittävän vahva hyökätäkseen Krimin kaanikuntaan, joten Tsaari Iivana Julma valtasi Kazanin vuonna 1552 ja liittoutui Volgan alueen nogai-kaanien Ismail Beyn ja Derviş Alin kanssa. Näiden vuonna 1554 tekemän sotaretken ansiosta Iivana sai myös Astrahanin kaanikunnan vasalliläänikseen, jonka valtaistuimelle se sijoitti Derviş Alin. Ali kuitenkin liittoutui pian Krimin tataarien kanssa ja nousi kapinaan ajaakseen Venäjän pois alueelta. Venäläisarmeija palasi Astrahaniin ja valtasi sen uudelleen 1556–1557. Tällä kertaa Iivana Julma pyrki vakiinnuttamaan valtansa alueella monin keinoin. Vanha pääkaupunki Xacitarxan poltettiin ja sen läheisyyteen rakennettiin tilalle uusi Astrahanin kaupunki, jonka keskellä olevalle Volgajoen saarelle venäläiset pystyttivät raskaalla tykillä varustetun linnakkeen. Entisen kaanikunnan alue liitettiin kiinteäksi osaksi Venäjän alueita ja venäläiset alkoivat suorittamaan etnistä puhdistusta, jossa tataareja surmattiin ja turkkilaismyönteisiä osia nogai-kansasta vainottiin.

Lisäksi Iivana solmi Keski-Kaukasiassa Terekjoen rannoilla asuvien kabardien johtajan ruhtinas Temrjukin kanssa liittolaisuuden, joka vahvistettiin Iivanan ja ruhtinaan tyttären Maria Temrjukovnan avioliitolla. Samalla kristinusko ja Venäjän ortodoksinen kirkko tuotiin Astrahaniin. Vaikka kirkon lähetystö oli alkuun pieni, se jäi pysyväksi. Tsaarin käskystä aluetta myös linnoitettiin. Kabardiaan nousi 1563 uusi linnake, ja entisen Astrahanin kaanikunnan etelärajaa merkanneen Terekjoen varrelle rakennettiin 1567 tykillä varustettu linnake.

1550-luvulla nogai-kansa jakautui sisällissodan myötä osiin, joita kutsuttiin Pieneksi ja Suureksi nogai-ordaksi. Sodan jälkeen 1557–1558 molempia osia koetteli suuri nälänhätä, jonka uskotaan surmanneen 100 000 nogaita. Seurauksena turkkilaismyönteinen Pieni orda muutti Kubanjoen alajuoksulle, joka oli osmanien ja Krimin tataarien suojeluksessa, kun uudelle venäläishallinnolle lojaali Suuri nogai-orda pysyi Astrahanin alueella ja sen pohjoispuolella.

Osmanien valtakunnan perinteisen liittolaisen ja vasallin Krimin kaanikunnan suhteet Venäjään olivat olleet riitaisat jo pitkään, mutta Venäjän laajenemista ei ollut vielä pidetty todellisena uhkana Istanbulissa. Osmanien ja Krimin tataarien tavoitteet ja kiinnostuksen kohteet olivat usein erilaiset, eikä Istanbulissa herännyt suurta myötätuntoa Krimin kaanin valituksille vielä kun tämä menetti Kazanin Iivana Julmalle. Turkkilaisilla ei ollut merkittäviä suoria yhteyksiä Kazaniin, ja toisaalta osmanijohto luotti Krimin kaanikunnan kykenevän pitämään Moskovan aisoissa yksinäänkin suurilukuisen ja taitavan ratsuväkensä voimin. Tilanne oli kuitenkin muuttumassa, sillä Iivana Julman aikana venäläiset uudistivat merkittävästi asevoimiaan. Hilparein, hakapyssyin ja käyrin sapelein aseistautuneista streltsi-jalkaväestä ja taistelukentille tuoduista kanuunoista alkoi muodostua kasvava uhka tataarien ratsuväen nopeuteen ja keveyteen perustuvalle sodankäynnille.

Sodan syyt

Vuonna 1550 osmanien sulttaani Suleiman Suuri lähetti Volgan nogaiden kaani Ismail Beylle kirjeen, jossa hän arvosteli Iivana Julmaa omavaltaisuudesta alueilla, jotka turkkilaisten tulkintojen mukaan kuuluivat heidän etupiireihinsä sekä epäkunnioittavasta käytöksestä muslimeja vastaan. Tsaari sai kuulla kirjeen sisällöstä Ismailin kautta. Vaikka Iivana ei luopunut Kazanin valtaamisesta, hän otti osan kirjeessä esitetyistä huolenaiheista huomioon. Hän ei ollut halukas sotimaan Osmanien valtakuntaa vastaan ja varoi ärsyttämästä turkkilaisia. Hän määräsi tataareja vastaan suunnatuissa sotatoimissa mahdollisesti vangitut turkkilaiset vapautettavaksi. Vastaavasti osmanijohto pidättäytyi tukemasta Krimin kaania tämän sodankäynnissä eikä Istanbulissa oikein nähty tarvetta sotaisuuksille.

Vaikka Venäjän Kazanin valloittamiseen olikin suhtauduttu Istanbulissa lähinnä olankohautuksella, niin Astrahanin valtaaminen, liittolaissuhteiden solmiminen naapurikansojen kanssa ja uuden linnakkeen rakentaminen lähialueelle olivat jo selviä osoituksia Venäjän etenemisesta osmanien etupiirialueelle. Venäjän sotilaallinen läsnäolo häiritsi myös kulku- ja viestiyhteyksiä. Osa muslimipyhiinvaeltajista kulki Mekkaan Mustanmeren pohjois- ja itäpuolitse Azovin ja Kaukasian reittiä pitkin. Istanbuliin alkoi kuitenkin kantautua viestejä, etteivät pyhiinvaeltajat enää päässeet turvallisesti kulkemaan niiden alueiden läpi, joissa oli venäläisiä linnoituksia ja varuskuntia. Osmanien valtakunta, joka piti itseään muslimien uskonsuojelijana alueillaan otti nämä valitukset vakavasti. Samanlaisia valituksia tuli myös kauppiailta. Vaikka Venäjä itse kävi mielellään kauppaa osmanien kanssa, he näyttivät nyt haluttomilta antamaan itään matkustaville turkkilaiskauppiaille läpikulkuoikeutta Astrahanin alueella. Turkkilaisten ehkä suurin huoli oli kuitenkin venäläisten läsnäolossa piilevä sotilaallinen uhka, sillä Astrahan tarjosi oivan tukikohdan mahdolliselle etenemiselle lähemmäksi Osmanien valtakuntaa.

Venäjän liittolaiset alueella olivat käytännössä jo uhka turkkilaisille. Osmanien hallitsema Azovin alue Donin suistossa joutui Donin ja Dneprin kasakoiden hyökkäysten kohteeksi. Kabardiruhtinas Temrjuk puolestaan hyökkäsi Mustanmeren itärannikon turkkilaislinnoituksia vastaan. Lisäksi Donin alajuoksulle muuttaneet Pienen ordan nogait alkoivat vaatia sotatoimien aloittamista ja Astrahanin valtaamista takaisin venäläisiltä. Ongelmien ratkaiseminen rauhanomaisten neuvottelujen keinoin oli samalla vaikeutunut. Turkkilaisten ja venäläisten välillä toimi ajoittain suorakin neuvotteluyhteys, koska Moskovasta lähetettiin tarpeen vaatiessa diplomaatteja Istanbuliin, mutta osmanijohto puolestaan käytti perinteisesti pohjoisissa asioissa välittäjinään Krimin kaanikunnan johtajia ja diplomaatteja. Krimin kaani oli kuitenkin käynyt omaa sotaansa Venäjää vastaan vuodesta 1552 ja oli haluton toimimaan rauhanomaisena välittäjänä liittolaisensa ja perinteisen vihollisensa välillä.

Syiden kasautuessa sotaretki alkoi näyttämään tarpeelliselta. Istanbulissa jäätiin kuitenkin odottamaan sopivaa hetkeä, sillä pääosa sen armeijasta oli sidottu länteen, jossa käytiin sotaa Itävallan Habsburgeja vastaan. Vaikka ensimmäiset ajatukset sodasta olivat heränneet jo 1550-luvun puolella ja ensimmäisiä teoreettisia suunnitelmia oli haudottu jo 1563, tilaisuutta jouduttiin silti odottamaan maltillisesti, sillä vasta vuonna 1568 solmittu kahdeksanvuotinen aseleposopimus vapautti heidän joukkonsa käytettäväksi muualla. Kaukasiaan suunniteltu operaatio voitiin viimein toteuttaa. Ajankohta nähtiin Istanbulissa otolliseksi, sillä Iivanan joukot olivat sidottuja hänen vuonna 1558 aloittamaansa Liivinmaan sotaan pohjoisessa.

Uskalias suunnitelma

Osmanien valtakunta Suleiman Suuren jälkeen (keltaisella merkityt alueet liitetty myöhemmin).

Osmanijohto oli kehittänyt kunnianhimoisen suunnitelman, joka onnistuessaan ratkaisisi useita ongelmia ja toisi mukanaan monia etuja. Sen keskeisessä osassa oli kanava, joka rakennettaisiin kahden suuren joen, Mustaanmereen laskevan Donin ja Kaspianmereen laskevan Volgan, välille. Kerrotaan, että Persian kuninkaaksi noussut Aleksanteri Suuren upseeri Seleukos I Nikator hautoi aikanaan samankaltaista suunnitelmaa.

Osmaneille kanavan tarkoitus oli mahdollistaa turkkilaislaivaston pääsy Kaspianmerelle torjumaan safavidien Persian suunnalta koettua uhkaa ja edistää kaupankäyntiä meren itäpuolella olevien silkintuottaja-alueiden kanssa. Vesireitti mahdollistaisi myös safavidien hallitseman Azerbaidžanin valtaamisen. Itse sotaretkeen liittyvä tarkoitus oli helpottaa raskaan kaluston, kuten tykistön ja huoltomateriaalin, kuljettamista Astrahanin alueelle sen takaisinvaltaamiseksi. Donin ja Volgan alajuoksut asettuivat Kaukasian ja Astrahanin kaanikunnan pohjoisosiin, joten niiden onnistunut hallussapitäminen olisi puolestaan merkinnyt selvää rajaa Venäjän laajenemiselle sekä osmanien vallan vakiintumista Kaukasiassa.

Huhu suunnitelmasta kiersi osmanijohdon ja virkamiehistön keskuudessa, ja siitä kantautui tietoja myös Krimin kaanille. Suunnitelmasta keskusteltiin suhteellisen kiivaasti ja siihen tehtiin joitakin muutoksia arvostelujen perusteella. Arvostelut koskivat muun muassa kanavan epäkäytännöllisyyttä yleensä sekä rakentamisen aikataulua ja toteuttamiseen tarvittavaa miesmäärää. Jotkin tärkeät seikat jäivät huomiotta sekä suunnitelmaa laadittaessa että siihen kohdistuneessa kritiikissä. Jokien välisen alueen topografiaan ei perehdytty, sillä maaston uskottiin olevan tasaista, koska Azovissa asuvat turkkilaiset olivat kertoneet, että Donin kasakat olivat pystyneet raahaamaan veneitään maitse jokien välillä.

Iivana Julma oli melko hyvin selvillä turkkilaisten suunnitelman pääpiirteistä. Moskova oli lähettänyt Bahtšisaraihin diplomaatti Afanasiev Nagoin, joka normaalin diplomaatintoimensa lisäksi pyrki myös luomaan Krimille vakoiluverkoston. Hän oli onnistunut muun muassa lahjomaan lähteekseen tataariylimyksen, jonka avulla hän saattoi lähettää Moskovaan tietoja osmanien operaatiosta ja sen vaiheista.

Hallitsijat

Vaikka tämä suhteellisen pieneksi jäänyt konflikti oli ajankohtanaan lähinnä irrallinen selkkaus, sitä voidaan pitää alkusoittona tuleville Venäjän–Turkin sodille sekä kahden hyvin erilaisen hallitsijan valtakuntien kohtaamisena. Iivana IV Julma oli pitkäaikainen hallitsija, valloittaja ja uudistaja, joka teki Venäjästä keskiaikaisen eurooppalaisen valtion sijasta kahdelle mantereelle ulottuvan suurvallan. Hänen valloituksensa kasvattivat Venäjän kokoa noin neljään miljoonaan neliökilometriin tehden maasta monikansallisen sekä etnisesti ja uskonnollisesti kirjavan, mutta keskitetysti Moskovasta johdetun. Kazanin ja Astrahanin kaanikuntien valtaaminen loi askelsijan, josta Venäjä saattoi jatkaa valloituksiaan Aasiassa ja Kaukasiassa. Noina aikoina hänen oma onnensa oli kuitenkin kääntymässä, ja vaikka osmanien sotaretki ei juuri horjuttanut hänen asemaansa Kaukasiassa saati muualla, Iivanan hallinnon loppuaikaa leimasivat useat sotilaalliset, hallinnolliset sekä henkilökohtaiset vastoinkäymiset ja tappiot, joista hän syytti vainoamaansa pajariluokkaa.

Osmanien valtakunta puolestaan oli menettänyt Suleiman Suurena, Suleiman Valloittajana ja Suleiman Lainantajana tunnetun, osmanihallintoon vahvasti leimansa lyöneen ja pitkäaikaisen hallitsijan vuonna 1566, kolme vuotta ennen sotaretkeä. Tilalle tuli hänen poikansa Selim II, jota vanhassa länsimaisessa historiankirjoituksessa kutsutaan nimellä Selim Juoppo. Selim taisteli valtaistuimesta kiihkeästi veljiään vastaan ja peri sen ainoana valtakamppailussa eloon jääneenä, mutta valtaan päästyään hän osoittautuikin hallinnollisissa asioissa suhteellisen laiskaksi ja välinpitämättömäksi sulttaaniksi. Hän jätti hallinnon ja sotien johtamisen usein alaisilleen, kuten suurvisiirille. Velvollisuuksien sijasta hänen kerrotaan keskittyneen mieluummin nautintoa tuoviin harrastuksiinsa, kuten viinijuhliin ja haaremielämään. Selim oli viinin ystävä, mutta hän oli myös runouden ja taiteiden tukija, jota kiinnostivat enemmän arkkitehtuuri, rakennusprojektit ja metsästäminen kuin sotilaalliset asiat. Vaikka monia hänen elämästään ja elintavoistaan säilyneistä kuvauksista voidaan pitää sekä varhaisten orientalistien että aikalaiskronikoijien luovan mielikuvituksen värittäminä ylilyönteinä, niin ulkopoliittisissa asioissa Selim oli joka tapauksessa vaisu ja innoton hallitsija erityisesti maineikkaisiin edeltäjiinsä verrattuna.

Mehmed pašša Sokolović.

Osmanien kunnianhimoista suunnitelmaa ajoi kyvykäs serbialaissyntyinen Mehmed pašša Sokolović, jota usein pidetään Selim II:n ajan todellisena hallitsijana. Hänet oli värvätty nuorena devşirme-järjestelmän kautta osmanien hallintoon, jossa hän oli edennyt aina suurvisiiriksi, valtakunnan toiseksi tärkeimmäksi mieheksi. Vaikka asema osmanivaltakunnan huipulla oli yleensä haastava sekä sisä- että ulkopoliittisista syistä, Mehmed pašša pystyi säilyttämään virkansa 14 vuotta. Tänä aikana hän ehti todistaa kaksi sulttaanin vaihdosta. Ajatus suuren kanavan rakentamisesta Donin ja Volgan välille ei ollut häneltä ainutlaatuinen, sillä aiemmin hän oli yrittänyt kaivauttaa Välimeren ja Punaisenmeren yhdistävän kanavan Suezille. Suleiman, joka oli ollut etusijassa kiinnostunut operaatioistaan lännessä, oli kuitenkin torjunut Mehmedin idean kanavan kaivamisesta pohjoisessa olevien jokien välille. Vuonna 1566 Mehmed esitteli suunnitelmansa uudelleen Selimille, jonka mielestä suunnitelma oli kiinnostava ja mahdollinen.

Devlet Giray oli luonteeltaan sotaisa ja vallanhimoinen hallitsija, mutta samalla hän oli myös haastavana aikana elänyt neuvokas poliitikko ja taitava sotilasjohtaja, joka pyrki pitämään kaanikuntansa niin itsenäisenä kuin se Osmanien valtakunnan vasallina oli mahdollista sekä torjumaan tataarien merkittävintä uhkaa, kasvavaa Venäjää.

Rauhantarjouksia

Operaation onnistuminen edellytti Krimin tataarien apua, joten kaani Devlet Giray sai Istanbulista käskyn osallistua sotaretkeen. Hän ei kuitenkaan ottanut käskyä vastaan iloiten, vaikka kaani oli johtanut omaa sotaansa Venäjää vastaan jo pidempään, yhteisen sotaretken tavoitteet sopivat osittain hänen omiin tavoitteisiinsa ja hän oli pyrkinyt saamaan Suleiman Suurta tukemaan hänen sodassaan. Devley Giray oli asunut Istanbulissa ja ollut hyvissä väleissä edellisen hallitsijan kanssa, mutta nyt hän epäili uuden osmanihallinnon omivan Astrahanin kaanikunnan alueen turkkilaisten alaisuuteen. Lisäksi hän piti suunnitelmaa mahdottomana toteuttaa käytännössä.

Devlet kuitenkin pyrki hyötymään Osmanien valtakunnan Venäjälle muodostamasta uhasta ja esitti Moskovan diplomaateille tiukkoja vaatimuksia, joiden mukaan Venäjän oli lähdettävä Kazanista ja Astrahanista sekä maksettava myönnytyksiä sotaisuuksien välttämiseksi. Venäläiset eivät ottaneet uhkauksia korviinsa, vaan he pitivät näitä vaatimuksia keinona yrittää kiristää heiltä suuria lahjuksia, joita he joskus maksoivat välttääkseen ongelmat Krimin tataarien kanssa. Iivana torjui tarjouksen myös henkilökohtaisesti kirjeessään Devletille. Hän esitti Kazanin ja Astrahanin kuuluvan hänen esi-isiensä alueisiin ja sanoi niistä tulleen irrottamaton osa Moskovaa. Iivana esitti kuitenkin vastatarjouksen, jonka mukaan hän voisi nostaa yhden Krimin kaanin pojista Venäjän luoman Qasimin kaanikunnan kaaniksi, mutta Devlet piti tarjousta lähinnä loukkaavana. Lisäksi osmanien suunnitelmasta innostuneet krimiläisylimykset vastustivat rauhan solmimista Venäjän kanssa. Niinpä kaani sitoutui sotaretkeen vastoin omaa vaistoaan ja tahtoaan.

Valmistelut

Turkkilaiset aloittivat käytännön valmistelut kesällä 1568. Operaation suunnittelussa mukana ollut ja suurvisiirin täyttä luottamusta nauttinut Kasım pašša nimitettiin turkkilaisten hallitseman Krimin niemimaan eteläkärjessä olevan Kaffan kenraalikuvernööriksi. Moldovasta ja Valakiasta palkattuja työläisiä siirrettiin Kaffaan tuhatmäärin. Turkissa laivattiin työkaluja, tarpeistoa, ruokaa, sotilaita, kaikenlaisia käsiaseita ja eri kokoisia kanuunoita, jotka lähetettiin Mustanmeren yli Kaffan satamaan. Satamasta itsestään tuli hyvin kiireinen paikka, sillä se täyttyi lukuisista veneenrakennustyömaista, joissa veistettiin Donilla kulkemiseen soveltuvia kaleeriveneitä. Sotilaiden, soutajien ja työläisten ruokahuolto pyrittiin turvaamaan lähettämällä Azoviin ja muihin alueen tukikohtiin massoittain kuivaruokaa, lähinnä korppuja ja keksejä.

Myös Krimin kaanin vastahakoisuus oli otettu huomioon osmanijohdossa. Hyvin mahdollisesti Devlet oli esittänyt kritiikkiä, joka puuttui juuri niihin tärkeisiin kohtiin, kuten vaikeaan maaston ja huollon vaikeuteen, joita turkkilaisten suunnitelmassa ei huomioitu. Koska valmistelut elivät jo omaa elämäänsä kaanin arvostelussa piillyttä asiaa ei enää huomioitu, vaan sen sijaan hänen mielenrauhansa tyynnytettiin lahjoilla, kuten hienoilla vaatteilla ja rahalla. Myös hänen joukkojensa aseistamiseksi Krimin kaanikuntaan lähetettiin hyvälaatuisia jousia ja nuolia, joskaan ei tuliaseita.

Sotaretki

Turkkilainen janitsaari olallaan luntulla laukaistava hakapyssy ja vyöllään turkkilainen jatagan-miekka. Piirros vuodelta 1577.

1500-luvun venäläistä streltsiä esittävä vesivärimaalaus vuodelta 1869. Sotilaalla on olallaan hilpari ja luntulla laukaistava hakapyssy, sekä vyöllään käyrä sapeli.

Joukkojen koostumus

Osmanien armeijaa johti Kaffan kenraalikuvernööri Kasim pašša ja Krimin tataareja kaani Devlet. Englantilaisen 1800-luvun historioitsijan E. S. Creasyn mukaan armeija koostui 3 000 janitsaarista ja 20 000 turkkilaisesta ratsusotilaasta sekä 30 000 tataarista. Lisäksi kanavaa rakentamaan tuli 3 000 pioneeria ja työläistä, joita suojeli 5 000 janitsaarista muodostettu erillinen osasto. Näin sotaretkikuntaan olisi osallistunut yhteensä 61 000 miestä. Yhdysvaltalaisen nykyhistorioitsijan Brian L. Daviesin mukaan turkkilaisten määrä oli pienempi: 3 000 janitsaaria, 7 000 muuta sotilasta ja 5 000 kanavanrakentajaa. Venäläisen kirjailijan Aleksandr Filjuškinin mukaan turkkilaisia olisi ollut 17 000, joista pääosa janitsaareja. Lisäksi Filjuškinin mukaan sotaretkikunnalla oli mukanaan 100 kanuunaa ja siihen liittyi peräti 40 000 Krimin tataaria sekä lukuisia nogai-sotureja. Tataarisyntyisen turkkilaishistorioitsijan Akdes Nimet Kuratin tutkimuksen mukaan turkkilaisten joukossa oli yhteensä noin 15 000 miestä, joihin lukeutui 3 000 janitsaaria sekä 2 500–3 000 kaleeriorjaa, joiden joukossa oli muun muassa moskovalainen Semjon Maltsev, joka kirjoitti sotaretkestä sittemmin kuvauksen. Kuratin mukaan lähinnä tataareista sekä nogaista ja tšerkesseistä koottu liittolaisarmeija oli jopa 50 000 miehen vahvuinen, joskin nogaita ja tšerkessejä mainitaan olleen varmasti vähemmän, kuin suurimmissa arvioissa esitetään.

Venäjällä oli Astrahanissa varuskunta, jonka vahvuudeksi E. S. Creasy ilmoittaa 15 000 miestä. Turkkilais-tataariarmeijan lähestyessä varuskunta sai vahvistuksia Prinssi Pjotr Semenovitš Serebrjanyi-Obolenskin Kazanin varuskunnan sotilaista.

Ensimmäinen vaihe

Kaikkien turkkilaisten osastoon kuuluvien tuli kokoontua Azovissa. Kaanin vastahangoittelu näkyi jälleen, kun hän epäsi muutaman tuhannen miehen vahvuisen Rumeliassa sipahi-ratsuväestä kootun osaston kulun maittensa halki. Sipahit joutuivatkin ratsastamaan Azoviin Krimin kaanikunnan pohjoispuolitse. Tällaiset tapahtumat pidensivät valmisteluvaihetta, jonka päättymistavoitteeksi oli asetettu maaliskuu 1569. Kasim paššan joukot ja työläiset jättivät Kaffan marssiakseen Azoviin vasta toukokuun lopulla. Janitsaarit ja muut Anatoliasta operaatioon varatut joukot lähtivät samoihin aikoihin Sinopista. Nämä eri aikoina ja eri paikoista lähetetyt osastot liittyivät yhdeksi sotaretkikunnaksi Azovissa kesäkuussa 1569.

Sotaretki kohtasi alusta asti vastoinkäymisiä. Retkikunta pakkautui kaleereihinsa ja lähti nousemaan Donia viimein 10. heinäkuuta 1569, jolloin kesä oli jo niin pitkällä, että joen pinta oli madaltunut huomattavasti. Välillä joukot joutuivat rantautumaan ja kuljettamaan raskasta kalustoa maitse, jotta kaleerit saattoivat ylittää joen matalikot. Ensimmäisenä päämääränä oli Donin varren nykyisen Volgogradin eteläpuolella oleva alue, missä Donin ja Volgan välinen etäisyys oli lyhimmillään, noin 65 kilometriä. Aluetta kutsuttiin nimellä Perevoloka. Turkkilaiset saavuttivat Perevolokan 15. elokuuta. Heihin liittyi tataareista, nogaista ja tserkesseistä koottu suuri armeija. Perevolokan maasto osoittautui kuitenkin luultua paljon mäkisemmäksi ja sen maaperä kovemmaksi, mikä teki kanavan kaivamisen käytännössä mahdottomaksi.

Neuvoteltuaan luutnanttiensa kanssa Kasim pašša päätti yrittää siirtää laivastonsa maitse. Tuhannet miehet työskentelivät viidentoista päivän ajan tasatakseen maastoa hakuin ja lapioin, jotta laivoja voitaisiin vierittää niiden alle rakennettujen matalien vankkureiden päällä tietä, joka oli rakennettu kaadetuista puunrungoista. Muutamia laivoja nostettiinkin maihin, mutta niitä liikutettaessa alla olevien vankkureiden pyörät hajosivat vain muutamien satojen metrien jälkeen. Tämä osoitti laivojen siirtämisen maitse yhtä mahdottomaksi hankkeeksi kuin kanavan kaivamisenkin. Osassa 1800-luvun kuvauksiin nojaavista historiankirjoituksista löytyy virheellinen väite, jonka mukaan kanavaa olisi ehditty rakentaa jopa kolmannes eli yli 20 kilometriä, mutta todellisuudessa kaivaminen osoittautui mahdottomaksi hyvin nopeasti, eikä sitä yritetty itsepäisesti jatkaa vaan joukot viipyivät Perelovokan alueella vain noin kahden viikon verran.

Toinen virheellinen mutta suhteellisen yleinen tieto on joissakin venäläisissä ja myös vanhemmissa englanninkielisissä kuvauksissa, historiankirjoissa ja oppikirjoissa esiintyvä väite, että prinssi Serebrjanyi-Obolenskin johtama venäläisvaruskunta olisi lähtenyt linnakkeestaan, hyökännyt kanavankaivutyömaata vastaan ja ajanut sekä pioneerit että heitä suojelleet janitsaarit pakoon arolle. Venäläisjoukkoja ei ollut lähistössä ja alueen kasakat olivat vetäytyneet hyvissä ajoin suuren turkkilais-tataari-armeijan tieltä. Venäläispartiot ja tahollaan myös Donin kasakat seurasivat kyllä tarkkaan turkkilaisten toimia, mutta jättivät suuren armeijan rauhaan Perelovokassa. Serebrjanyi-Obolenskin Kazanin varuskunnan sotilaat saapuivat Astrahaniin vasta syyskuussa, jolloin turkkilaiset olivat jo lähestymässä Astrahanin linnaketta.

Toinen vaihe

Kasim pašša oli vaikeassa tilanteessa ilman vihollisjoukkojakin. Hän oli kuluttanut kaksi kuukautta parhaasta vuodenajasta operaation ensimmäiseen vaiheeseen, joka ei ollut päättynyt toivotulla tavalla. Merkittävimmiksi ongelmaksi alkoi nousta autioksi, hedelmättömäksi ja elinkelvottomaksi koettu aroseutu, jonka vuoksi joukkojen huoltamisen turvaaminen kävi haasteeksi. Voidakseen siirtyä operaation toiseen vaiheeseen eli etenemiseen Astrahaniin ja sen linnoituksen valtaamiseen Kasim pašša päätti lähettää raskaan kaluston ja kaikki laivat takaisin Azoviin ja marssia kaakkoon kohti Astrahanin linnoitusta vain kevyesti aseistautuneina ja varustautuneina. Laivojen mukana hän pääsi myös eroon suuresta osasta huollettavia, kuten kaleeriorjista ja kanavan kaivamiseen varatuista työläisistä, mutta samalla hän joutui luopumaan myös suuresta osasta piirityksessä tarvittavasta materiaalista.

Joitakin päiviä sen jälkeen, kun laivat olivat lähteneet, Kasimin korviin kantautui ikäviä uutisia. Joukkojen jakamisesta rohkaistuneet Donin kasakat olivat iskeneet jokea pitkin kulkeneiden laivojen kimppuun ja aiheuttaneet joitakin tappioita. Hän suhtautui silti vielä luottavaisesti mahdollisuuksiinsa ja lähetti Astrahania kohti etujoukon, jonka ilmaantuminen herätti myös venäläisille uskollisia Suuren nogai-ordan jäseniä kääntymään tukemaan turkkilaisia. Nogait veivät Kasimin joukoille ruokaa ja vettä ja kannustivat häntä marssimaan eteenpäin. Kasim ilahtui suuresti luvatusta tuesta, mutta käytännössä turkkilaisten paikallisilta saama tuki jäi joko odotettua tai luvattua pienemmäksi.

Kasim pääjoukkoineen lähti marssimaan kohti Astrahania seuraten Volgaa sen pohjoispuolisella rannalla. Armeija tavoitti 16. syyskuuta etujoukon, joka oli asettunut odottelemaan vuosia aiemmin poltetun Xacitarxanin aavekaupungin raunioihin. Turkkilaispioneerit kunnostivat joitakin rauniotaloja sekä rakensivat joitakin uusia parakkeja sotilaiden ja upseerien asunnoiksi piirityksen ajaksi.

Raskaiden tykkien ja laivojen puuttuessa piiritys osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi. Kasim pašša toivoikin, että venäläiset antautuisivat nopeasti nähtyään monta kertaa suuremman armeijan. Astrahanin varuskunta oli kuitenkin saanut vahvistusta Kazanin varuskunnan päällikön Serebrjanyi-Obolenskin sinne tuomista joukoista 12. syyskuuta, joten hyvässä puolustusasemassa olleet venäläiset eivät tunteneet tarvetta luovuttaa helposti.

Ensimmäiseksi turkkilaiset pommittivat varuskuntaa paikalle raahaamillaan kevyillä kanuunoilla, mutta lukuun ottamatta muutamia linnoitusrakennelman ulkopuolella olleita asuintalojen palamista tykkitulella ei ollut vaikutusta. Seuraavaksi Kasim pyrki käyttämään turkkilaisia pioneereja, jotka olivat näyttäneet taitonsa useissa piirityksissä Habsburgeja vastaan käydyssä sodassa, mutta Volgan leveys ja syvyys tekivät tunnelin kaivamisen mahdottomaksi. Ilman laivoja he eivät myöskään voineet nousta maihin saarelle.

Kasim näytti harkinneen talvehtimista Xacitarxanissa ja piirityksen jatkamista seuraavana keväänä, sillä turkkilaiset ehtivät pystyttää sinne melko kelvolliset asuinrakennukset. Alueen ilmaston paremmin tunteneet Krimin kaani ja nogait asettuivat tätä hanketta vastaan, sillä talvi alueella on hyvin kova. Lisäksi huhuttiin vastustajan saavan tukea muualta. Kuulopuheiden mukaan Volgaa pitkin oli laskeutumassa suuri venäläisarmeija, ja myös Persian šaahin sanottiin antaneen joukoilleen käskyn marssia tukemaan Astrahanin puolustajia. Vaikka huhuilla ei ollut totuuspohjaa, niillä saattoi olla vaikutuksensa. Syyskuun lopulla 1569 Kasim pašša antoi joukoille vetäytymiskäskyn. Ne lähtivät paluumarssille kohti Azovia ja polttivat mennessään Xacitarxaniin rakentamansa parakit.

Retkikunta saa vieraan

Tuoreeltaan muodostettu liittovaltio Puola-Liettua oli myös suunnallaan sodassa Venäjää vastaan. Niinpä sekä Osmanien valtakunta että Krimin tataarit näkivät Puola-Liettuassa mahdollisen liittolaisen. Liittovaltio oli myös halukas edistämään hyviä suhteita osmaneihin ja tataareihin yhteistä vihollista vastaan, joten kokeneen suurlähettilään Jędrzej Taranowskin johtama kuninkaallinen lähetystö matkusti Istanbuliin heinäkuussa 1569. Yksi hänen tavoitteistaan oli neuvotella puolalaisen diplomaatin Alexandr Władzickin vapautus Devlet Girayn vankeudesta. Koska Krimin kaani oli sotaretkellään, osmanijohto kutsui hänet tutustumaan tilanteeseen rintamalla. Taranowski matkusti ensin Krimille, josta hän kulki Donin suulle seuraten sotaretkikunnan reittiä Donin ja Volgan väliselle alueelle. Hän ratsasti yhä eteenpäin Astrahaniin ja löysi Devlet Girayn sekä turkkilais-tataariarmeijakunnan keskeltä aroa. Oltuaan tovin Krimin kaanin vieraana Taranowski liittyi osaksi palaavaa turkkilaisosastoa. Tarkkaavaisena ja taitavana kirjoittajana Taranowski kirjoitti ylös värikkään ja seikkaperäisen silminnäkijäkuvauksen sotaretkikunnan ongelmista ja niiden vuoksi kiristyneistä turkkilaisten ja tataarien keskinäisistä suhteista.

Katkera paluumarssi

Aroa nykyisen Volgogradin alueella.

Kun Taranowski liittyi sotaretkikuntaan, sen johto oli jo tehnyt kohtalokkaan päätöksen lähes viivasuorasta paluureitistä kohti lännessä olevaa Azovia, jonka etäisyys Astrahanista linnuntietä on noin 660 kilometriä. Vedetöntä ja kuivaa aroa, jonka hän nimesi osasyyksi sotaretkikunnan ongelmaan, hän kutsui nimityksellä "tyhjät kentät". Vesi, jota joukot löysivät maastosta oli Taranowskin mukaan hapanta, kuraista ja matojen saastuttamaa. Kun satoi hän todisti, kuinka janoonsa kuolevat sotilaat kaivoivat kuoppia maahan vangitakseen niihin sadevettä. Eräässä tapauksessa muuan tataari tai nogai oli lupautunut maksua vastaan viemään viidensadan vahvuisen turkkilaisosaston raikkaille vesilähteille. Kun turkkilaiset olivat antaneet tälle rahansa, opas oli kadonnut jättäen miehet oman onnensa nojaan. Vain neljä selviytyi hengissä muiden luokse kertomaan osaston kohtalosta. Lokakuussa vetäytyvän armeijan kärsimä nälkä ja jano koetteli jo diplomaattia itseään. Hyiset syyssateet toivat joukoille vettä, mutta kylmä ilma ja nälkä pysyivät tappavana yhdistelmänä. Taranowski kuvaili oloja jo sellaisiksi, että kuoleminen alkoi tuntua mielekkäämmältä kuin elämän jatkaminen.

E. S. Creasyn mukaan alkuperäisestä noin 31 000 turkkilaisesta palasi Azoviin vain 7 000. Arvio saattaa olla hieman dramaattinen, sillä vaikka A. N. Kurat ei mainitse numeroita, hänen mukaansa menehtyneitä oli paljon, muttei suurinta osaa. Michael Khodarkovskyn mukaan vain kolmasosa lähteneistä palasi elävänä takaisin. Syy, miksi turkkilaiset kulkivat niin vaikeaa reittiä joutomaiden halki on epäselvä. Jopa kaleerilla soutajana ollut Semjon Maltsev epäili, että kaani Devletin oppaat johtivat turkkilaiset tahallaan harhaan, jotta he eivät koskaan palaisi Kaukasiaan, jota kaani piti omana etupiirinään. Kaanin oma armeija ei kärsinyt mainittavia tappioita palatessaan, sillä tarpeen vaatiessa tataarit saattoivat syödä vaihtohevosiaan ja juoda tammojen maitoa. Vaikka epäsuhta liittolaisarmeijoiden kokemusten välillä on herättänyt epäilyksiä Krimin kaania kohtaan, on hänen puolustuksekseen kuitenkin sanottava, ettei parempaa reittiä arotasangon yli ollut olemassa. Lisäksi tataariarmeija palasi Krimin kaanikuntaan toista reittiä turkkilaisista erillään, eikä heillä ollut tietoa turkkilaisten ahdingosta. Suurimman osan matkasta turkkilaisten oppaina toimivat todennäköisemmin nogait, eivät tataarit.

Joukot saavuttivat Azovin 27 päivää kestäneen marssin jälkeen, mutta epäonni ei loppunut vielä tähän. Aiemmin syyskuun lopulla Azovin linnakkeessa olleessa asuintalossa oli syttynyt tulipalo, joka levisi linnakkeen ruutivarastoon. Varasto räjähti suurella voimalla surmaten osan sinne majoittuneista miehistä ja tuhoten osan linnakkeen muurista. Tämä osaltaan haittasi Kasimin hautomaa suunnitelmaa toisen operaation toteuttamisesta. Lisäksi noin kuukautta myöhemmin Anatoliaan palanneita sotilaita kuljettanut saattue joutui myrskyn kouriin Mustallamerellä. Myrskyn upottamat alukset toivat viimeisen lisänsä epäonnisen sotaretken mies- ja materiaalitappioihin. Brian L. Daviesin mukaan alkuperäisestä tuhansien vahvuisesta anatolialais- ja janitsaariosastosta selviytyi takaisin vain 700. Sotaretki oli päättynyt nöyryyttävään tappioon, johon vastustajan sotatoimilla oli vain marginaalisen pieni osuus.

Rauhanneuvottelut

Vaikka Kasim pašša elätteli toiveita uudesta yrityksestä seuraavana vuonna, Istanbulissa oltiin haluttomia jatkamaan käytännön sotatoimia pohjoisessa katastrofimaisesti päättyneen sotaretken jälkeen. Sen sijaan Selim II ja Mehmed pašša suuntasivat huomionsa valtakunnan perinteistä vihollista Venetsian tasavaltaa vastaan, miltä turkkilaiset valtasivat Kyproksen 1570.

Myöskään Iivana Julma, joka oli sitoutunut pohjoisessa käymäänsä Liivinmaan sotaan, ei ollut innokas käymään sotaa eteläisillä aroilla uutta vihollista vastaan. Välittömästi kun turkkilaisten sotaretki oli päättynyt, Iivana lähetti Istanbuliin diplomaatteja välittämään kirjeen muodossa tsaarin myöhäiset, mutta sydämelliset onnittelut Selim II:lle tämän aiemmasta noususta valtaistuimelle. Kirjeestä oli selvästi luettavissa tsaarin vankka aikomus pitää Astrahan ja Kazan itsellään, mutta toisaalta siitä näkyi sovinnollisuus ja mahdollisuus jonkinlaiseen kompromissiin. Iivana haki rauhaa, sillä Venäjän läsnäolo Kaukasiassa oli vielä suhteellisen heikko ja ongelmat pohjoisten vastustajien, kuten Puola-Liettuan kanssa pitivät sen armeijan pääosan muualla. Vaikka osmanien sotilaallinen läsnäolo Astrahanissa oli ollut sotatoimien aikana voimakkaampi kuin Venäjän, sotaretki oli silti päättynyt sotilaalliseen nöyrtymiseen ja vetäytymiseen. Siksi turkkilaiset eivät voineet esimerkiksi vaatia Venäjän vetäytymistä Astrahanista, mikä oli ollut heidän alkuperäinen tavoitteensa. Selim II vastasi omalla kirjeellään Iivanalle, joka myöntyikin moniin osmanien esittämiin vaatimuksiin, sillä kaupankäynti heidän kanssaan koettiin venäläisten keskuudessa hyvin tärkeänä. Selim sai vahvistuksen Iivanalta jälleen kirjeitse huhtikuussa 1572. Vaikka rauhan solmiminen onnistui eikä sotaretki ollut käytännössä ahdistanut venäläisiä, tapaus jätti Iivanan silti levottomalle mielelle, sillä hän uskoi turkkilaisten mahdollisesti yrittävän vallata Astrahanin uudelleen tulevaisuudessa, joskin tällä kertaa kokemuksistaan viisastuneina.

Ensimmäinen muodollinen diplomaattinen yhteys maiden välille oli syntynyt kahdeksankymmentä vuotta aiemmin 1492, kun moskovalaiset lähettiläät kävivät Istanbulissa neuvottelemassa pitkän etäisyyden kaupankäynnistä. Kauppa valtakuntien välillä ei itse asiassa ollut lakannut koko sotaretken aikana ja osapuolet olivat hyvin halukkaita pitämään sitä yllä. Niinpä osmanikauppiaat ja muslimipyhiinvaeltajat saivat läpikulkuoikeuden Astrahaniin ja lisämyönnytyksenä Venäjä lupasi purkaa Terekille rakennetun linnoituksen. Osa osmanien sodalle asettamista tavoitteista toteutui, joten he olivat toistaiseksi suhteellisen tyytyväisiä hyvässä ja ystävällisessä hengessä solmittuun rauhaan. Rauha ei kuitenkaan tyydyttänyt eikä sitonut Krimin kaania, joka jatkoi sotimista itsenäisesti pian osmanien ja venäläisten rauhanteon jälkeen.

Sotaretken jälkeen

Tataarisotilas 1500-luvun piirroksessa.

Krimin kaani Devlet Giray aloitti oman itsenäisen sotaretkensä Venäjää vastaan. Hän kokosi valtavan tataariarmeijan, jonka voimin hän valtasi ja poltti Moskovan 1571. Nöyryytetty tsaari Iivana Julma joutui pakenemaan pääkaupungistaan ja lupaamaan Astrahanin luovuttamisen kaanille vihollisuuksien välittömäksi lopettamiseksi. Seuraavana vuonna Devlet Giraylle kävi ilmi, ettei Iivanalla ollut aiettakaan pitää lupaustaan, joten hän kokosi toisen suuren armeijan, johon liittyivät myös nogait. Tämä armeija kuitenkin hävisi venäläisille Moskovan eteläpuolella käydyn ratkaisevan Molodin taistelun ja joutui vetäytymään.

Iivana Julma purki sopimuksen mukaisesti Terekin linnoituksen 1571–1572, jonka jälkeen Krimin tataarit ajoivat jäljellä olevat venäläiset ulos Kabardiasta. Tästä huolimatta Venäjä säilytti valtansa Astrahanilla, jota vahvistettiin rakentamalla sinne lisää linnoituksia sekä muuri Astrahanin kaupungin ympärille vielä 1500-luvun aikana. Donin ja Volgan välille rakennettiin kanava – mutta vasta neljäsataa vuotta myöhemmin, kun joet alueineen kuuluivat jo Neuvostoliittoon. Volgan–Donin kanavan rakennustyöt aloitettiin ennen toista maailmansotaa ja se valmistui 1953. Sitä aiemmin kanavaa oli pyrkinyt rakentamaan myös tsaari Pietari Suuri 1700-luvulla.

Istanbulin länsi- ja keskieurooppalaisten suurlähetystöjen diplomaatit olivat seuranneet Astrahanin sotaretken vaiheita tarkkaan. Sen päätyttyä Ranskan Gantrie de Grandchamp, Venetsian Antonio Barbaro sekä saksalaiset Albert von Wyss ja Anselm Stöcker kukin lähettivät kotimaihinsa vahingoniloisia raportteja. Kun moskovalainen diplomaatti Novosiltšev vieraili Istanbulissa vuonna 1570 hän sai kuulla kollegoiltaan koko läntisen Euroopan iloitsevan Astrahanin valtausyrityksen tappiollisen päätöksen johdosta. Myös Venäjän tsaaria pidettiin tapauksen johdosta suurena hallitsijana, jolle turkkilaiset eivät mahda mitään. Kirjeissä ja puheissa turkkilaisten kokemaa nöyryytystä pidettiin positiivisena asiana, sillä aiemmin Osmanien valtakunta oli vaikuttanut uhkaavasti laajenevalta ja usein voittamattomalta itäiseltä suurvallalta. Taranowskin kuvaus sotaretkestä julkaistiin Puolassa ja Saksassa vuonna 1571. Vaikka puolalaisdiplomaatin kirjoituksessa ei ilakoitu sotaretkikunnan kärsimyksen kustannuksella, se antoi silti oman lisänsä tapauksesta syntyneeseen yleiseen tyytyväisyydentunteeseen, jota kuitenkin laimensivat vielä saman vuoden aikana tulleet uutiset osmanien menestyksekkäästä Kyproksen valtaamisesta.

Osmanien valtakunta ja Venäjä sotivat seuraavan kerran keskenään hieman yli sata vuotta myöhemmin. Vuonna 1676 syttyneen Venäjän–Turkin sodan syynä oli tällä kertaa Osmanivaltakunnan laajeneminen Ukrainan alueelle lähelle Venäjää, ja sota käytiin lähinnä Mustanmeren länsipuolella. Maiden jonkin verran toisistaan eroavassa historiankirjoituksessa Astrahanin sotaretkeä seurannut rauhan jakso saatetaan selittää eri syistä johtuvaksi. Aleksandr Filjuškinin mukaan turkkilaisilta kesti sata vuotta, ennen kuin he uskalsivat aloittaa toisen sotaretken Venäjää vastaan hävittyään tälle ilman merkittäviä sotilaallisia yhteenottoja. Akdes Nimet Kuratin mukaan Iivana ja hänen seuraajansa varoivat visusti hermostuttamasta turkkilaisia ennen 1600-luvun puoliväliä, sillä sotaretki onnistuessaan olisi merkinnyt suurta iskua Venäjälle nousevana mahtivaltiona.

Lähteet

Osa nykyistä Volgan-Donin kanavaa Volgogradissa.

• Creasy, Edward Shepherd: History of the Ottoman Turks vol. I. Henry Holt & Company, New York, 1878. (1. painos 1856)
• Davies, Brian L.: Warfare, State and Society on the Black Sea Steppe, 1500–1700. Taylor & Francis/Routledge, 2007. ISBN 0-203-96176-5
• Dowling, Timothy C.: Russia at war : from the Mongol conquest to Afghanistan, Chechnya, and beyond. ABC-CLIO, 2015. ISBN 978-1-59884-948-6
• Filjuškin, Aleksandr: Ivan the Terrible: A Military History. Pen and Sword, 2008. ISBN 1848325045
• Finkel, Caroline: Osman's Dream - The History of the Ottoman Empire. Basic Books, 2005. ISBN 0-465-02397-5
• Holod, Renata & Halenko, Oleksandr: The Harsh Landscapes of “Mother Sarmatia”: Steppe Ukraine through the Eyes of a Sixteenth-Century Polish Diplomat. Harvard Ukrainian Studies no. 1-4, 2010-2011.
• Imber, Colin: The Ottoman Empire, 1300–1650. Palgrave Macmillan, 2002. ISBN 0-333-61387-2
• Khodarkovsky, Michael: Taming the "Wild Steppe": Muscovy's Southern Frontier, 1480–1600. Russian History, Syksy 1999, nro Vol. 26, No. 3, s. 241–297. Brill. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.7.2016. (englanniksi)
• Kołodziejczyk, Dariusz: The Crimean Khanate and Poland-Lithuania. Brill, 2011. ISBN 978-90-04-19190-7
• Kurat, Akdes Nimet: The Turkish Expedition to Astrakhan' in 1569 and the Problem of the Don-Volga Canal. The Slavonic and East European Review, 1961, nro Vol. 40, No. 94, s. 7–23. the Modern Humanities Research Association and University College London, School of Slavonic and East European Studies. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 27.7.2016. (englanniksi)
• Martin, Janet: Medieval Russia, 980–1584. Cambridge University Press 2. painos, 2007. ISBN 9780521676366
• Natho, Kadir I.: Circassian History. Xlibris Corporation, 2009. ISBN 146531699X
• Shaw, Stanford J. & Shaw, Ezel Kural: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey: Volume 1, Empire of the Gazis: The Rise and Decline of the Ottoman Empire 1280-1808. Cambridge University Press, 1976. ISBN 0521291631
• Shubin, Daniel H.: A History of Russian Christianity. Algora Publishing, 2004. ISBN 0-87586-287-X

The Encyclopaedia of Islam:

• H. A. R. Gibb, J. H. Kramers, E. Levi-Provencal, J. Schacht: Encyclopaedia of Islam (vol. 1 A-B). E. J. Brill, 1986. ISBN 90-04-08114-3
• C. E. Bosworth, E. van Donzel, W. P. Heinrichs & G. Lecomte et al.: The Encyclopaedia of Islam (vol. 9 San-Sze). Brill, 1997. ISBN 90-04-10422-4

Viitteet

Venäjän keisarikunnan ja Osmanien valtakunnan väliset sodat