Angiotensiinikonvertaasi
| Angiotensiinikonvertaasi | |
| |
| Malli ihmisen angiotensiinikonvertaasin rakenteesta. Mallissa entsyymi on muodostanut kompleksin lisinopriilin kanssa. | |
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | 9015-82-1 |
| EC-numero | 3.4.15.1 |
| Tietokannat | |
| KEGGt | KEGG |
Angiotensiinikonvertaasi (ACE) eli peptidyylidipeptidaasi A tai angiotensiiniä konvertoiva entsyymi on entsyymi, joka katalysoi tiettyjen peptidien hydrolyysiä eli on siis peptidaasi. Se on nisäkkäillä osa reniini-angiotensiinijärjestelmää. Angiotensiinikonvertaasi osallistuu verenpaineen säätelyyn. Angiotensiinikonvertaasin EC-numero on EC 3.4.15.1.[1][2]
Rakenne ja toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Angiotensiinikonvertaasi on rakenteeltaan monomeeri, jonka molekyylipaino on noin 170 kDa. Entsyymissä on kaksi substraatin ja toiminnalle välttämättömän sinkki-ionin sitoutumiskohtaa. Entsyymi katalysoi peptidien hydrolyysiä ja lyhentää peptidin aminohappoketjua kahden aminohapon verran peptidiketjun karboksyylihappopäästä. Se muuntaa dekapeptidi angiotensiini I:n oktapeptidi angiotensiini II:ksi poistamalla angiotensiini I:n aminohappoketjusta histidiinin ja leusiinin histidyylileusiinina. Angiotensiinikonvertaasi hajottaa myös bradykiniiniä. Entsyymi ei ole kovin spesifinen hajotettavan peptidin aminohappojärjestyksen suhteen, mutta viimeinen aminohappo ei voi olla proliini. Entsyymin tuotantoa ohjaa ACE-geeni, joka ihmisellä on kromosomissa 17. Geeni on polymorfinen.[1][3][4]
Angiotensiinikonvertaasista on kaksi isotsyymiä, somaattinen ja germinaalinen isotsyymi. Somaattista angiotensiinikonvertaasia eiintyy monissa kudoksissa, muun muassa verisuonissa, munuaisissa ja Leydigin soluissa, kun taas germinaalista isotsyymiä esiintyy ainoastaan siittiösoluissa. Angiotensiinikonvertaasilla on rooli hedelmöittymisessä, koska molempien muotojen puutos aiheuttaa puutteellista siittiöiden kulkeutumista munasarjoihin ja vaikeuttaa niiden kiinnittymistä zona pellucidaan.[4]
Angiotensiinikonvertaasi nostaa verenpainetta muodostamalla angiotensiini II:tä, joka on erittäin voimakkaasti verisuonia supistava peptidi. Bradykiniini laajentaa verisuonia, joten angiotensiinikonvertaasi supistaa verisuonia myös hajottamalla sitä ja siten inaktivoi sen.[1][2]
Angiotensiinikonvertaasia tuottavat erityisesti endoteelisolut, mutta sitä voivat tuottaa myös muun muassa makrofagit ja fibroblastit. Entsyymin kohonneet pitoisuudet voivat olla merkki sarkoidoosista, ja noin 60 % sarkoidoosipotilaista veriplasman angiotensiinikonvertaasipitoisuus on koholla. Kohonneita angiotensiinikonvertaasipitoisuuksia voi liittyä myös Gaucherin tautiin ja lepraan.[5]
Angiotensiinikonvertaasin inhibiittorit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koska angiotensiinikonvertaasi nostaa verenpainetta supistamalla verisuonia, sen estäjiä, ACE-estäjiä, käytetään verenpainelääkkeinä ja sydämen vajaatoiminnan hoitoon. Näitä ovat muun muassa enalapriili, kaptopriili, kinapriili, lisinopriili, perindopriili, ramipriili ja trandolapriili.[2][6] Nämä yhdisteet ovat angiotensiini I:n analogeja, jotka sitoutuvat angiotensiinikonvertaasin aktiiviseen keskukseen ja myös sinkki-ionin kanssa, mikä estää entsyymin toiminnan[7].
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c EC 3.4.15.1 - peptidyl-dipeptidase A BRENDA. Viitattu 25.11.2012. (englanniksi)
- ↑ a b c ACE:n estäjät Suomen Sydänliitto. Viitattu 25.11.2012.
- ↑ David A. Williams, William O. Foye, Thomas L. Lemke: Foye's principles of medicinal chemistry, s. 739. Lippincott Williams & Wilkins, 2012. ISBN 9781609133450 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 25.11.2012). (englanniksi)
- ↑ a b Vivian Fonseca: Cardiovascular Endocrinology, s. 125. Springer, 2008. ISBN 978-1-59745-141-3 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 25.11.2012). (englanniksi)
- ↑ Ronald B. George: Chest Meicine, s. 248. Lippincott Williams & Wilkins, 2005. ISBN 978-0781752732 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 25.11.2012). (englanniksi)
- ↑ Pirkko Paakkari: Verenpainelääkkeet Duodecim Terveuskirjasto. Viitattu 25.11.2012.
- ↑ Stefan Offermanns,Walter Rosenthal: Encyclopedia of Molecular Pharmacology, s. 9. Springer, 2008. ISBN 978-3-540-38916-3 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 25.11.2012). (englanniksi)