Sarkoidoosi
| Sarkoidoosi | |
|---|---|
 Keuhkoröntgenkuva, jossa nähdään sarkoidoosiin sopivaa solmukemaista kuviolisää keuhkoporttien alueella. |
|
| Ala | Keuhkosairaudet |
| Oireet | Yskä, hengenahdistus, rintakipu, väsymys, kuume |
| Esiintyvyys | Vallitsevuus noin 2.8/10 000 (Suomi) |
| Kuolleisuus | Hyvin harvinaista |
| Diagnosointi | Keuhkoröntgenkuvaus, verikokeet, kudosnäytteen mikroskooppitutkimus |
| Ehkäisy | Ei tunnettuja menetelmiä |
| Hoito | Tulehduskipulääkkeet, prednisoloni |
| Luokitus | |
| ICD-10 | D86.0 |
| Huom! | Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wikipedia ei anna lääketieteellistä neuvontaa. |
Sarkoidoosi on granulomatoottinen tulehdussairaus, jota ilmenee monissa elimissä pääosin nuorilla aikuisilla.
Granuloomat ovat krooniseen tulehdukseen liittyviä pieniä tulehdussolukertymiä, jotka voivat sarkoidoosissa esiintyä lähes missä tahansa elimessä – tavallisinta tulehdus on keuhkoissa. Sarkoidoosi voi alkaa äkillisesti (akuutti sarkoidoosi) tai vähitellen ja olla vakaa tai etenevä (krooninen aktiivinen sarkoidoosi). Pääosa akuuteista tautimuodoista paranee ilman hoitoa noin 1–2 vuoden kuluessa, mutta joskus tauti kroonistuu.
Sarkoidoosin vallitsevuus Suomessa on noin 2.8/10 000. Taudin syyt ovat huonosti tunnetut – se ilmenee tavallisimmin 20–40 vuoden iässä. Tavallisimpiin oireisiin kuuluvat muun muassa yskä, hengenahdistus, kyhmyruusu, nivelturvotus, silmäoireet ja imusolmukkeiden kasvu. Yleisoireena esiintyy väsymystä, huonokuntoisuutta ja kuumetta. Sydän- ja neurosarkoidoosi voivat aiheuttaa vaikeitakin sydämen ja hermoston toimintahäiriöitä.
Sarkoidoosi diagnosoidaan muun muassa laajan kliinisen tutkimuksen, keuhkojen röntgenkuvauksen ja toimintakokeiden, laboratoriotutkimusten kuten verenkuvan, kalsiumin ja ACE-entsyymin määrityksen sekä kudosnäytteen mikroskooppitutkimuksen avulla. Sarkoidoosia hoidetaan pääasiassa tulehdusta lievittävillä ja immuunijärjestelmää lamaavilla lääkkeillä, kuten tulehduskipulääkkeillä ja kortikosteroideilla (prednisoloni), tai näiden ollessa riittämättömiä, lääkehoidossa voidaan käyttää metotreksaattia tai TNF-estäjiä (esim. infliksimabi).
Ominaisuudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rakenne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Granulomatoottinen tulehdus on krooninen tulehdusreaktio, jossa kudokseen kehittyy granuloomia eli muuntuneista makrofageista (epiteloidisolut), niiden yhteenliittymistä (jättisolut) ja näitä ympäröivistä lymfosyyteistä tai plasmasoluista muodostuvia solukertymiä. Ns. Langhans-tyyppisissä jättisoluissa yhteenliittyneiden solujen tumat sijaitsevat jättisolun reunoilla, kun taas vierasesinetyyppisissä jättisoluissa tumia on sattumanvaraisesti. Lymfosyytit erittävät sytokiineja, jotka ylläpitävät granuloomaa.[1] Granuloomissa ei yleensä havaita nekroosia.[2]
Ajallinen kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sarkoidoosin granulomatoottinen tulehdus voi kehittyä ja vaikeutua äkillisesti (akuutti sarkoidoosi) tai aiheuttaa oireita pitkäaikaisesti (krooninen aktiivinen sarkoidoosi). Krooninen aktiivinen tauti voi olla vakaa (stabiili) tai etenevä. Usein sarkoidoosi on myös niin inaktiivinen, että se on täysin oireeton. Yli 50 % sairastuneista paranee ilman hoitoa (spontaanisti) ja noin 15 %:lla potilaista tauti kroonistuu. Akuutissa sarkoidoosissa spontaani paraneminen tapahtuu noin 1–2 vuoden kuluessa.[3]
Sijainti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sarkoidoosi ilmenee tavallisimmin keuhkoissa ja kuuluu siksi pääosin keuhkosairauksien erikoisalalle, mutta sarkoidoosia voi olla lähes kaikissa elimissä.[2] Granulomatoottisen tulehduksen ja sen aiheuttamien muutosten sijainnin perusteella tautia kutsutaan esimerkiksi keuhko-, ylähengitystie-, neuro-, sydän-, silmä-, iho-, munuais- tai arpisarkoidoosiksi. Esimerkiksi noin 25 %:lla sarkoidoosipotilaista löydetään muutoksia sydämestä, kun sydämen kudokset tutkitaan tarkasti kuoleman jälkeen (patologisanatomisesti), mutta vain noin 2–5 %:lla tämä on havaittavissa kliinisesti oireiden ja löydösten perusteella.[3] Munuaisten granulomatoottisia muutoksia on noin 20 %:lla sarkoidoosipotilaista, mutta merkittävä granulomatoottinen munuaistulehdus on harvinainen[2].
Granuloomat eivät sijaitse elimissä satunnaisesti. Esimerkiksi keuhkoissa granulomatoottinen tulehdus sijaitsee tavallisimmin imu- ja verisuonten, lohkorajojen sekä viskeraalisen eli elimen myötäisen keuhkopussin ympäristössä.[2]
Esiintyvyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sarkoidoosin ilmaantuvuus on Suomessa noin 1.1/10 000 vuosittain ja vallitsevuus noin 2.8/10 000.[3] Suomessa uusia tapauksia ilmenee vuosittain siis noin 600 ja sairastavia on noin 15000.
Syyt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sarkoidoosin syyt ovat edelleen suhteellisen huonosti tunnetut. Sarkoidoosi ilmaantuu yleisimmin jo 20–40-vuotiaana, joten ainakaan ikääntymismuutosten merkitys ei näytä olevan suuri.[3] Sarkoidoosi on hieman yleisempi naisilla. Perityillä geneettisillä teijöillä, kuten HLA-geenialueen rakenteella, näyttää olevan jonkin verran vaikutusta ainakin taudin ominaisuuksiin. Sarkoidoosin granulomatoottinen tulehdus voi saada lopulta alkunsa monien eri mikrobien ja bioaerosolien vaikutuksesta. Näissä olevat proteiinit tai polysakkaridit (antigeenit) tai jotkin muut tuntemattomat mekanismit aktivoivat soluvälitteisen immuunivasteen, kudosten makrofagit, auttaja-T-solut, B-solut ja plasmasolut, mikä laukaisee lopulta granuloomien muodostuksen ja niitä ylläpitävät prosessit.[2]
Vaikutukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sarkoidoosin vaikutukset voivat olla laajuudeltaan ja vaikeudeltaan hyvin vaihtelevat ja riippuvat täysin granulomatoottisen tulehduksen vaikeusasteesta, taudinkulusta ja eritoten anatomisesta sijainnista. Tauti on varsin usein myös oireeton: noin 50 % tapauksista tunnistetaankin sivulöydöksenä keuhkoröntgenkuvasta[3]. Akuutin ja kroonisen aktiivisen sarkoidoosin oirekuvassa on jonkin verran eroa. Paikallisten elinkohtaisten vaikutusten lisäksi sarkoidoosiin liittyy myös yleisoireita.
Akuutit ja krooniset oireet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Oireita voidaan luokitella taudinkulultaan akuutteihin, subakuutteihin ja kroonisiin oireisiin. Tyypilliseen akuutin sarkoidoosin oirekuvaan kuuluu yskä, hengenahdistus ja rintakipu, nivelturvotus ja -kipu, väsymys ja huonokuntoisuus, kuume sekä kyhmyruusu.[2] Kroonisen aktiivisen sarkoidoosin vaikutukset painottuvat taas enemmän hengenahdistukseen ja yskään, papulaarisiin ihomuutoksiin, krooniseen silmän suonikalvoston tulehdukseen ja glaukoomaan, hyperkalsemiaan, nefrokalsinoosiin ja munuaisten vajaatoimintaan, sydämen rytmi- ja johtumishäiriöihin, hypersplenismiin sekä neurologisiin oireisiin[3].
Yleiset vaikutukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Minkä tahansa elimen sarkoidoosi voi yleisoireena aiheuttaa väsymystä, huonokuntoisuutta, lämmönnousua ja hyperkalsemiaa. Hyperkalsemia ja sen aiheuttama hyperkalsiuria johtuu granuloomien tuottamasta ylimääräisestä kalsitriolista.[2]
Hengityselimistö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keuhkosarkoidoosi aiheuttaa yskää (yli 30 %), hengenahdistusta (noin 20 %) ja rintakipua (noin 20 %) sekä keuhkofibroosia, hunajakennomuodostusta ja ilmarintaa, mutta keuhkomuutosten myötä vain harvoille kehittyy hengitysvajausta[2][3]. Parenkyymimuutoksia aiheuttava keuhkosarkoidoosi näyttää lisäävän kuolleisuutta noin kolminkertaiseksi, tätä lievempi ei ollenkaan. Ylähengitysteiden sarkoidoosi aiheuttaa esimerkiksi nenän karstoittumista, tukkoisuutta, limaneritystä ja verenvuotoja sekä nielemisvaikeuksia ja äänen käheytymistä.[2]
Iho
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ihosarkoidoosissa nähdään kyhmyruusua (lähes 20 %) ja muita makulopapulaarisia ihomuutoksia. Arpisarkoidoosi aiheuttaa vanhojen arpien punoitusta, tummenemista, kohoamista, turvotusta ja kipua.[2][3]
Tuki- ja liikuntaelimistö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nivelsarkoidoosi aiheuttaa nivelten turvotusta, punoitusta ja kipua. Luusto- ja lihasmuutokset ovat harvinaisia.[2]
Silmät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Silmäsarkoidoosi taas lisää kuivasilmäisyyden, värikalvon ja suonikalvoston tulehduksen sekä glaukooman riskiä. Harvoin tauti aiheuttaa pitkäaikaista näön heikentymistä.[2]
Sydän
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sydänsarkoidoosi aiheuttaa rintakipua, hengenahdistusta, rytmihäiriötuntemuksia, sydänlihaksen ja sydänpussin tulehdusta, sydänlihaksen arpeutumista, sydämen johtumis- ja rytmihäiriöitä, mitraaliläppävuotoa, vasemman kammion pullistumaa (aneurysma) ja näiden seurauksena joskus sydämen vajaatoiminnan. Sydänsarkoidoosipotilaiden kuolleisuus 5 vuoden kuluttua diagnoosista on noin 10 %.[3]
Hermosto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neurosarkoidoosin vaikutuksiin taas kuuluu perifeerinen kasvohermohalvaus, näköhermotulehdus, aseptinen meningiitti, monet psyykkiset ja kogniitiviset oireet, aivolisäkkeen ja hypotalamuksen hormonaalinen vajaatoiminta sekä ääreishermoston ohutsäieneuropatiat. Keskimäärin noin 65 % parantuu täysin neurosarkoidoosista.[3]
Ruuansulatuselimistö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sylkirauhasten lievä turvotus on varsin yleistä sarkoidoosissa. Maksan suurenemista eli hepatomegaliaa esiintyy joskus, mutta maksamuutokset ovat yleensä palautuvia.[2]
Hematologiset elimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keuhkoporttien, kaulan ja solisalueiden imusolmukkeet ovat tavallisimmat sarkoidoosissa suurenevat imusolmukkeet, mutta sarkoidoosia voi olla muuallakin. Tämän lisäksi sarkoidoosissa havaitaan pernan suurenemista (splenomegalia) ja tähän liittyvää veren solujen vähentymistä (hypersplenismi) sekä hemolyyttistä anemiaa, luuytimen vaurioitumista ja tähän liittyvää yleistä verisolukatoa.[2]
Virtsaelimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hyperkalsemia ja hyperkalsiuria voi aiheuttaa potilaalle nefrokalsinoosia ja tämän seurauksena munuaisten vajaatoiminnan[3]. Munuaistaudeista tavataan myös interstitiaalinefriittiä ja granulomatoottista munuaistulehdusta. Hyperkalsiurian seurauksena munuais- ja virtsatiekiviä esiintyy noin 5–10 %:lla potilaista.[2]
Ehkäisy
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sarkoidoosin ilmaantumista ehkäiseviä menetelmiä ei tunneta.
Toteaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sarkoidoosin tunnistaminen ja varmistaminen on usein haastavaa, koska tauti on harvinainen ja voi usein oireiltaan muistuttaa kunkin elimen muita yleisempiä sairauksia. Kliiniset tutkimukset, keuhkojen röntgenkuvaus ja muut perustutkimukset voidaan tehdä perusterveydenhuollossa, mutta diagnoosin varmentaminen ja tarvittavat jatkotutkimukset tehdään tavallisesti erikoissairaanhoidossa. Diagnostiikassa sarkoidoosi pyritään erottamaan samankaltaisista sairauksista, kuten tuberkuloosista, reumasta, kollagenooseista, infektioista ja pahanlaatuisista kasvaimista (erityisesti lymfooma).[3]
Kliininen tutkimus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sarkoidoosille tyypillinen ikä (20–40 vuotta) ja erityisesti akuutissa sarkoidoosissa äkillisesti alkaneet, vaikeahkot monen elimen oireet voivat herättää jo epäilyn. Ihon, silmien, arpien ja nivelten oireet sekä harvinainen kasvohermohalvaus voivat olla nähtävissä helposti jo ulkoisessa tarkastelussa (inspektio). Tunnustelemalla (palpaatio) potilaalta voidaan löytää sarkoidoosin aiheuttamia suurentuneita imusolmukkeita, erityisesti päänkääntäjälihaksen alueelta, sekä sylkirauhasten turvotusta. Kuuntelulöydökset ovat pääosin vähäiset: sarkoidoosin keuhkomuutokset aiheuttavat vain harvoin uloshengityksen vinkunoita ja rahinoita.[3]
Kuvantamistutkimukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sarkoidoosia epäiltäessä otetaan keuhkoröntgenkuva, jossa on muutoksia noin 90–95 %:lla sarkoidoosipotilaista. Sarkoidoosiin viittaavina löydöksinä kuvassa voidaan nähdä keuhkoportin imusolmukkeiden suurentumaa, keuhkoparenkyymin muutoksia ja keuhkofibroosia.[3] Keuhkopussin nestekertymää nähdään alle 5 %:lla potilaista[2]. Jos keuhkojen röntgenkuvassa ei ole poikkeavaa, mutta sarkoidoosia on perusteltua epäillä muiden tutkimusten perusteella, kannattaa keuhkoröntgenkuvaus toistaa kuukauden päästä.
Epävarmaksi jäävät keuhkoröntgenkuvan löydökset voidaan varmistaa HRCT-tutkimuksella eli ohutleikkeisellä tietokonekerroskuvauksella. Magneettikuvausta käytetään neuro- ja sydänsarkoidoosin arvioimisessa ja kaikukuvausta voidaan käyttää sydänsarkoidoosin selvittelyssä. Myös PET-tutkimuksesta voi olla epäselvässä tapauksessa hyötyä erityisesti kroonisen aktiivisen monielinsarkoidoosin ja sydän- ja neurosarkoidoosin selvittelyissä.[3]
Keuhkoputkien tähystys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keuhkoputkien tähystys tehdään sarkoidoosiepäilyssä yleensä jo kudosnäytteen, bronkoalveolaarisen huuhtelunäytteen tai tuberkuloosin viljelynäytteen saamiseksi tai epäselvien hengitysoireiden selvittelemiseksi, mutta myös varsinaisista tähystyslöydöksistä voi olla hyötyä diagnostiikassa. Sarkoidoosissa tähystyksessä nähdään yleensä ärtyneet, punoittavat limakalvot, joissa hiussuonet ovat korostuneet.[2]
EKG-tutkimus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sydänsarkoidoosi aiheuttaa noin 50 %:lla sydänsarkoidoosi-potilaista EKG-tutkimuksessa havaittavia sydämen sähköisen toiminnan muutoksia, kuten eteis-kammiokatkoksen tai kammiotakykardian. Samoja muutoksia voivat aiheuttaa kuitenkin myös monet muut syyt.[3] Sydänsarkoidoosin varmentaminen perustuukin sydämen kuvantamiseen ja sydänlihasnäytteen histologiseen tutkimukseen[2].
Laboratoriotutkimukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Veren, virtsan, likvorin tai bronkoalveolaarisen huuhtelunäytteen kliiniskemialliset ja mikrobiologiset tutkimukset auttavat lähinnä muiden tautien poissulkemisessa, mutta joskus nähdään myös sarkoidoosiin suoraan sopivia muutoksia. Ensinnäkin, sarkoidoosissa veren valkosolujen ja verihiutaleiden määrä voi olla joskus alhainen ja veren sedimentaatio (lasko) voi olla kiihtynyttä. Neurosarkoidoosissa likvorin valkosolupitoisuus voi kääntäen olla lievästi kasvanut. Veressä ja virtsassa on joskus normaalia enemmän kalsiumia. Veren entsyymipitoisuuksista keuhkoista peräisin oleva ACE sekä maksasta peräisin olevat ALAT ja AFOS voivat suurentua tulehduksen seurauksena, ja neurosarkoidoosissa myös likvorin ACE- ja proteiinipitoisuus voivat olla koholla. Munuaismuutosten vuoksi veren kreatiniinin pitoisuudessa voi tapahtua kasvua.[3] Bronkoalveolaarisen huuhtelunesteen, eli BAL-nesteen, kokonaissolumäärä, lymfosyyttimäärä, auttaja- ja estäjä-T-solujen suhde sekä proteiinipitoisuus lisääntyvät noin 80 %:lla potilaista taudin aktiivisessa vaiheessa[2].
Hermoston toimintakokeet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neurosarkoidoosin aiheuttama polyneuropatiaa ja myopatiaa voidaan mitata ENMG- eli hermolihastutkimuksessa. Ohutsäieneuropatia puolestaan on todettavissa QST-tutkimuksessa eli kvantitatiivisessa tuntotestauksessa.[3]
Kudosnäytteen histologinen tutkimus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun sarkoidoosidiagnoosia ei saada varmistetuksi muilla tutkimuksilla, sarkoidoosiksi epäillystä massasta otetaan tutkittavaksi kudosnäyte. Näyte pyritään ottamaan paikasta, josta näytteenotto on helpointa ja turvallisinta, esimerkiksi iholta tai keuhkoista keuhkoputkien tähystyksessä. Granulomatoottinen tulehdus on todettavissa näytteestä patologisessa laboratoriossa fiksaation, leikkaamisen ja värjäämisen jälkeen mikroskoopilla.[3]
Hoito
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Akuutti sarkoidoosi ei usein tarvitse hoitoa. Taudin sijainnista, etenemisestä ja aiheuttamista oireista riippuen lääkehoidossa käytetään kortikosteroideja tai toissijaisesti muita immuunijärjestelmää lamaavia lääkkeitä. Sarkoidoosin hoito kuuluu diagnoosin varmistamisen tavoin pääosin erikoissairaanhoitoon.[3]
Seuranta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aktiivista sarkoidoosia seurataan aluksi noin 1–3 kuukauden välein, vähintään kliinisesti. Myös esimerkiksi PET-tutkimuksesta voi olla hyötyä hoidon tehon arvioimisessa etenkin kroonista aktiivista monielinsarkoidoosia sairastavalla potilaalla. Kun sarkoidoosi ei ole aiheuttanut oireita noin vuoteen, potilas voi siirtyä taas perusterveydenhuoltoon, jossa taudin uusiutumista epäiltäessä tehdään samat tutkimukset kuin diagnoosivaiheessa. Silmälääkärin tutkimus kannattaa tehdä ainakin kerran ja vuosittain aktiivisen taudin aikana silmäsarkoidoosin tunnistamiseksi.[3] Keuhkojen toimintakokeista voi olla hyötyä hoitovasteen seurannassa: keuhkosarkoidoosi aiheuttaa pääosin restriktiota ja diffuusiokapasiteetin laskua, mutta joskus lisäksi obstruktiota[2].
Lääkehoito
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Akuutissa sarkoidoosissa oireita voidaan pyrkiä lievittämään tulehduskipulääkkeillä, mutta tauti paranee usein ilman hoitoa. Sydän-, neuro-, silmä-, munuais- ja ylähengitystiesarkoidoosia sekä oireilevaa tai etenevää keuhkosarkoidoosia hoidetaan aina kortikosteroidilla, esimerkiksi prednisolonilla suun kautta aloittamalla annoksella 30–40 mg kuukauden ajan ja vähentämällä annosta 3–4 kuukauden aikana tasolle 7.5–15 mg, ns. ylläpitoannokseen, jota jatketaan noin 12–18 kuukauteen saakka. Jos glukokortikoidihoito ei riitä tai onnistu, voidaan tulehdusta lievittävänä lääkehoitona käyttää esimerkiksi atsatiopriinia, metotreksaattia, siklosporiinia tai infliksimabia.[3]
Muut hoidot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Esimerkiksi sydänsarkoidoosi voi joskus vaatia tahdistinhoidon tai jopa elinsiirron. Suomessa noin 17 %:lle sydänsarkoidoosiin sairastuneista on tehty sydämensiirto 10 vuoden kuluttua diagnoosista.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Olli Carpen, Jouko Lohi: ”Granulomatoottinen tulehdus”, Patologia. Kustannus Oy Duodecim, 2012. ISBN 978-951-656-604-0
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Anne Pietinalho: ”Sarkoidoosi”, Keuhkosairaudet. Kustannus Oy Duodecim, 2014. ISBN 978-952-360-215-1 Teoksen verkkoversio (viitattu 24.3.2019).
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Anne Pietinalho: ”Sarkoidoosi”, Lääkärin käsikirja. Kustannus Oy Duodecim, 2018.