Amerikan maantiede

Satelliittikuva Amerikan mantereesta vuodelta 2002.

Tämä artikkeli antaa yleiskuvan Amerikan mantereen maantieteestä.

Amerikan manner jakautuu maantieteellisesti kolmeen osaan: Pohjois-Amerikkaan, Väli-Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Väli-Amerikka ei ole oma mantereensa, mutta sen latinokulttuuri erottaa sen selkeästi muista Pohjois-Amerikan valtioista, joten siksi se käsitellään omana alueenaan. Pohjois-Amerikka on pinta-alaltaan 25,3 miljoonaa neliökilometriä ja sen ilmasto on lauhkea. Trooppisen ilmaston Väli-Amerikka muodostuu manneralueen valtioista ja Karibianmeren saarista. Etelä-Amerikan pinta-ala on 17,6 miljoonaa neliökilometriä ja pitkän muotonsa vuoksi se ulottuu tropiikista subpolaariselle alueelle, minkä vuoksi mantereen ilmastolliset erot ovat suuret. Etelä-Amerikan pohjoisosissa laajat alueet kuuluvat tropiikkiin, kun taas eteläosat ovat lauhkeammassa vyöhykkeessä.

Amerikkaa rajoittavat meret ovat Atlantin valtameri itäpuolella ja Tyynimeri länsipuolella. Valtamerien lisäksi mantereen rantoja huuhtovat Alaskanlahti, Beringinmeri, Tšuktšienmeri, Beaufortinmeri, Baffininlahti, Hudsoninlahti, Labradorinmeri, Meksikonlahti ja Karibianmeri.

Valtiot

Pohjois-Amerikan valtiot ovat Yhdysvallat ja Kanada. Näiden lisäksi Pohjois-Amerikkaan kuuluviksi luetaan itsehallintoalueet: Ranskalle kuuluva Saint-Pierre ja Miquelon, Britannialle kuuluva Bermuda, Tanskan Grönlanti sekä Norjan Jan Mayenin saari.

Väli-Amerikan mannervaltioita ovat Meksiko, Guatemala, Belize, Honduras, Nicaragua, Costa Rica, El Salvador ja Panama. Alueeseen kuuluvista Karibianmeren saarista kaksi suurinta ovat Kuuba ja Hispaniola, jossa sijaitsevat Dominikaaninen tasavalta ja Haiti. Näiden lisäksi pieniä saarivaltioita on useita ja alueella sijaitsee myös useita eri valtioiden hallitsemia itsehallintoalueita.

Etelä-Amerikan 12 valtion rajat ovat peräisin siirtomaa-ajalta, jolloin Euroopan suurvallat hallitsivat koko aluetta. Portugali perusti Etelä-Amerikan suurimman siirtomaan Brasilian Espanjan hallitessa suurinta osaa jäljelle jääneestä alueesta. Espanjan siirtomaita olivat nykyiset Venezuela, Kolumbia, Ecuador, Peru, Bolivia, Chile, Argentiina, Uruguay ja Paraguay. Mantereen pohjoisosien pienistä maista Isolle-Britannialle kuului Guyana, Ranskalle Ranskan Guyana ja Alankomaille Suriname.

Pinnanmuodot ja vesistöt

Pohjois-Amerikka

Sevehah Cliff, Sierra Nevada

Pohjois-Amerikassa merkittävin vuoristo on Kordillieerien poimuvuoret, jotka lukeutuvat nuoriin vuoristoihin. Kordillieerit ulottuvat koko pohjoismantereen länsiosan läpi Alaskasta Keski-Amerikan kannakselle. Vuorijono syntyi, kun Amerikan- ja Tyynenmeren laatat kohtasivat. Kalliovuoret muodostavat Kordillieerien itäisen haaran, jossa useat huiput yltävät yli neljän tuhannen metrin korkeuteen. Vuoriston läntisistä haaroista tunnetuin on Sierra Nevada. Vuorijonojen väliin jää suljettuja altaita, esimerkiksi Mojaven aavikko ja Kuolemanlaakso (Death Valley), sekä useita suolajärviä. Kuolemanlaaksossa alin kohta on 86 metriä merenpinnan alapuolella.

Pohjois-Amerikan toinen merkittävä vuoristo on Yhdysvaltojen itärannikolla sijaitseva ikivanha Appalakkien vuoristo, jonka korkein huippu, Mount Mitchell, on 2 037 metriä korkea. Tämän vuoriston ja rannikon välissä on laaja rannikkotasanko. Mantereen sisäosa koostuu alangoista ja tasangoista.

Pohjois-Amerikan merkittävimmät joet ovat 4 088 kilometriä pitkä Missouri ja 3 766 kilometriä pitkä Mississippi. Saint Lawrence -joki yhdistää Kanadan ja Yhdysvaltojen Suuret järvet Atlanttiin. Järvistä suurin on Yläjärvi 82 100 neliökilometrin pinta-alallaan. Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla virtaa noin 3 000 kilometriä pitkä Rio Grande.

Väli-Amerikka

Keski-Amerikan kannas syntyi Karibian ja Kookossaaren laatan törmäyksessä saaden aikaan alueelle tyypilliset terävät vuoret ja tulivuoret. Karibian saaret puolestaan kohosivat Karibian laatan työntyessä kohti Pohjois-Amerikan laattaa. Meksikon alueella törmäsivät Tyynenmeren ja Pohjois-Amerikan laatta. Vuoristoissa on paljon 3 000–4 000 metriä korkeita tulivuoria, ja useat Karibianmeren saaret ovat tuliperäisiä. Alueella on myös korallisaaria, kuten Bahamasaaret.

Etelä-Amerikka

Titicacajärvi

Maailman korkein vesiputous, Angelin putoukset, Venezuelassa.

Etelä-Amerikan mantereen länsireunaa seurailee Andien vuoristo, joka syntyi Etelä-Amerikan ja Tyynenmeren mannerlaattojen törmäyskohtaan. Tällä vuoristoketjulla on edelleen maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia. Vuoristo on kapea mantereen pohjoisosassa, mutta laajentuu keskikohdillaan kohti 4 000 metrin korkeudessa olevaa ylänköä, jossa sijaitsee Titicacajärvi. Ylängön jälkeen Andit kapenevat taas kohti etelää.

Trooppisen Etelä-Amerikan merkittävin vesistö on 6 570 kilometriä pitkä Amazonin allasalue, joka kattaa kahdeksan miljoonaa neliökilometriä. Jokialue rajoittuu etelässä Mato Grosson ylätasankoon ja Brasilian ylänköihin. Pohjoisessa rajana on Guyanan ylänkö. Venezuelasta löytyy maailman korkein vesiputous: 979 metriä korkea Angelin putous.

Ilmasto ja kasvillisuus

Pohjois-Amerikka

Pohjois-Amerikan ilmasto on pääasiassa lauhkea, vaihdellen itärannikon lämpimän lauhkeasta Etelä-Kanadan sekä Koillis- ja Luoteis-Yhdysvaltojen viileämpään ja kosteampaan. Eteläisessä Kaliforniassa vallitsee välimerenilmasto ja Floridan eteläkärjessä kahden vuodenajan trooppinen ilmasto. Yhdysvaltojen mantereissa sisäosissa esiintyy laajalla alueella tornadoja ja maan kaakkoisosiin kulkeutuu usein Karibianmerellä syntyneitä trooppisia sykloneja, hurrikaaneja.

Mantereella on paljon erilaisia metsiä. Yhdysvaltojen itäosissa kasvaa pääasiassa lehtimetsiä, lännessä Tyynen valtameren rannalla puolestaan menestyvät korkeat puulajit, kuten punapuu ja kuuset, sekä vaahtera, tammi ja saarni. Maan sisäosissa kasvaa lyhytkasvuista boreaalista metsää, joissa elää vaeltavia eläimiä, kuten peura, vapiti, karibu ja hirvi. Muita mantereen metsissä eläviä eläimiä ovat musta- ja harmaakarhu, ilves ja majava. Mantereen keskiosille tyypillistä on ruohostokasvillisuus. Korkeaa preeriaheinää kasvaa alueilla, joilla vuotuinen sademäärä ylittää 750 millimetriä, matalaa puolestaan preerioilla, joilla sademäärä on vain noin 370 millimetriä.

Mantereen pohjoisemmissa osissa, Kanadassa ja Alaskassa, on tundrakasvillisuutta, joka koostuu pienistä pensaista, sammalista ja ruohoista. Täällä menestyviä eläimiä ovat karibut, porot ja sopulit. Myös karhu, susi, kettu ja ilves ovat tavallisia.

Väli-Amerikka

Väli-Amerikan ilmasto on perustyypiltään trooppinen, mutta vuoristojen ja vaihtelevien pinnanmuotojen takia ilmasto-olot vaihtelevat. Alavia alueita, joilla ilmasto voi olla kuuman ja kostean trooppista ja kasvillisuus sademetsää, on vähän. Korkeammilla alueilla ilmasto on lähes lauhkea, esimerkiksi Meksikon ylängöllä. Joidenkin vuorten rinteille kulkeutuu kosteita tuulia tuoden paljon sateita mukanaan ja tällaisissa paikoissa kasvillisuus onkin erittäin rehevää. Koillis-Meksikoon tällaisia sateita ei kantaudu ja sen ilmasto onkin puolikuiva.

Runsaiden sateiden alueella kasvaa trooppisia ainavihantia metsiä ja näiden suojassa tiheää aluskasvillisuutta, muun muassa saniaisia ja liaaneja. Näiltä alueilta löytyy myös suuri eläinkirjo, mutta monet lajit ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon metsästyksen ja metsien hakkuun takia.

Kuivemmilla alueilla, kuten Meksikon Jukatanissa, on pääasiassa pensaskasvillisuutta. Myös Väli-Amerikan alueella esiintyy hurrikaaneja lähes joka vuosi.

Etelä-Amerikka

Atacaman aavikkoa Chilessä

Etelä-Amerikka on pitkä manner ja sen ilmasto on pohjoisessa trooppista, etelässä taas pääasiassa lauhkeaa. Tämän vuoksi mantereen ilmastolliset erot ovat suuret.

Brasilia, Guyana ja Venezuela sijaitsevat kostean trooppisella vyöhykkeellä, jossa metsäalueet ovat laajoja. Myös maailman suurin jäljellä oleva sademetsä Amazonin alueella on täällä. Sademetsäalue kuitenkin supistuu uhkaavaa vauhtia maatalouden ja asutuksen leviämisen sekä hakkuiden takia. Amazonin sademetsän eläimistö on rikas ja alueella kasvaa monia ainutlaatuisia kasvilajeja.

Mantereen pohjoisosassa sateiset ja kuivat kaudet vaihtelevat tehden lehtipuut alueen tyypilliseksi kasvillisuudeksi. Vähäsateisilla alueilla pensaat ja piikkipensaikot ovat yleisiä. Mantereen eteläosien subtrooppisilla ja lauhkeilla alueilla on valtaosin ruohostomaita ja vain harvakseltaan puita. Lännen aavikkoalueella kasvillisuus on erittäin harvaa. Mantereen kuivin alue on Chilessä sijaitseva Atacaman aavikko. Chilen eteläosissa kasvaa lauhkean alueen sademetsiä.

Etelä-Amerikan eläinlajisto on erittäin runsas, joukossa on monia uhanalaisia lajeja, kuten jättiläismuurahaiskarhu ja jättiläisvyötiäinen. Vähemmän vaarassa kadota sukupuuttoon ovat esimerkiksi laamat, muurahaiskarhut, vyötiäiset ja leguaanit. Mantereen länsirannikon lauhkean vyöhykkeen merivesiä viilentää ja ravitsee Perunvirta, minkä ansiosta meren eliökanta on runsas.

Väestö ja kielet

Pohjois-Amerikka

Pohjois-Amerikan kahdessa suuressa valtiossa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa, asuu yhteensä 348 miljoonaa ihmistä (2012). Pääasiallinen kieli on englanti, lukuun ottamatta ranskankielistä Quebeciä Kanadassa. Vähemmistökielinä ovat säilyneet jotkut Amerikan intiaanikielet. Yhdysvaltojen eteläisissä, aikaisemmin Meksikoon kuuluneissa osavaltioissa, Kaliforniassa, New Mexicossa ja Texasissa, latinoväestö puhuu espanjaa ja Meksikosta ja Kuubasta tapahtuneen muuttoaallon myötä espanjan kielen merkitys on kasvanut Yhdysvalloissa, varsinkin Floridassa ja New Yorkissa. Pohjois-Amerikan valtioissa valtauskonto on kristinusko, Kanadassa suurin uskontoryhmä on roomalaiskatolilaiset, joita on 42,6 prosenttia väestöstä. Yhdysvalloissa protestantit ovat enemmistönä 51,3 prosentilla.

Väli-Amerikka

Väli-Amerikan mannervaltioissa asuu yhteensä 157,5 miljoonaa ihmistä ja Karibian saarilla 36 miljoonaa (2012). Valtioiden siirtomaataustan vuoksi alueen virallisia kieliä ovat espanja, englanti, ranska ja hollanti. Mannervaltiot ovat espanjankielisiä lukuun ottamatta Belizeä, jonka virallinen kieli on englanti. Saarivaltioista Kuuba, Puerto Rico ja Dominikaaninen tasavalta ovat espanjankielisiä, tosin Puerto Ricossa puhutaan myös englantia. Muut saarista ovat suurimmaksi osaksi englanninkielisiä, esimerkiksi Jamaika ja Bahama. Väli-Amerikan maissa valtauskonto on roomalaiskatolisuus.

Etelä-Amerikka

Etelä-Amerikassa asuu noin 398 miljoonaa ihmistä (2012). Mantereen alkuperäisiä asukkaita ovat intiaanit, joiden uskotaan muuttaneen Aasiasta Beringin muinaista maakannasta pitkin. Siirtomaa-aikana portugalilaisia ja espanjalaisia uudisasukkaita muutti mantereelle runsaasti ja he toivat mukanaan afrikkalaisia maatalouden työvoimaksi. 1900-luvulla Euroopasta tuli paljon siirtolaisia, mutta muuttajia tuli paljon myös Aasiasta. Alkuperäisasukkaiden eli intiaanien kielistä useimmat ovat kadonneet, mutta joillakin alueilla ne ovat vielä yleisessä käytössä, esimerkiksi guarania puhutaan Paraguayssa. Alueen valtioiden virallisia kieliä ovat siirtomaavalloilta perityt kielet: portugali Brasiliassa ja espanja suurimmassa osassa muita maita. Etelä-Amerikan maissa valtauskonto on roomalaiskatolisuus, poikkeuksena kuitenkin Suriname, jossa roomalaiskatoliset ovat vasta kolmanneksi suurin uskontoryhmä hindujen ja protestanttien jälkeen. Muista Amerikan maista poiketen myös muslimien osuus väestöstä on suhteellisen korkea, 19,6 prosenttia.

Lähteet

• Martin, Penny & Olds, Margaret (toim.): Geographica – suuri maailmankartasto: maanosat, maat, kansat. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
• CIA - The World Factbook, https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/index.html (Arkistoitu – Internet Archive).

Katso myös

• Pohjois-Amerikan maantiede
• Etelä-Amerikan maantiede