Aleksandr Mihailovitš Romanov
| Aleksandr Mihailovitš | |
|---|---|
| Venäjän suuriruhtinas | |
.jpg) Suuriruhtinas Aleksandr 1890-luku | |
| Syntynyt |
13. huhtikuuta 1866 Tbilisi, Kaukasus, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut |
26. helmikuuta 1933 Villa Sainte Thérèse, Roquebrune-Cap-Martin, Ranska |
| Hautapaikka | Roquebrune-Cap-Martin, Ranska |
| Puoliso | Ksenia Aleksandrovna |
| Lapset |
Irina Aleksandrovna Romanov Andrei Aleksandrovitš Romanov Fjodor Aleksandrovitš Romanov Nikita Aleksandrovitš Romanov Dmitri Aleksandrovitš Romanov Rostislav Aleksandrovitš Romanov Vasili Aleksandrovitš |
| Suku | Holstein-Gottorp-Romanov |
| Isä | Mihail Nikolajevitš |
| Äiti | Olga Fjodorovna |
| Uskonto | Venäjän ortodoksisuus |
Suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitš Romanov (ven. Александр Михайлович); (13. huhtikuuta 1866 Tbilisi, Kaukasus, Venäjän keisarikunta – 26. helmikuuta 1933 Villa Sainte Thérèse, Roquebrune-Cap-Martin, lähellä Mentonia, Alpes-Maritimes departementti, Ranskan kolmas tasavalta) oli venäläinen suuriruhtinas ja Romanov-suvun jäsen, merivoimien upseeri, kirjailija, tutkimusmatkailija, keisari Nikolai II:n pikkuserkku ja hänen neuvonantajansa.
.jpg)
Suku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aleksandrin vanhemmat olivat suuriruhtinas Mihail Nikolajevitšin ja suuriruhtinatar Olga Fjodorovnan (Badenin prinsessa Cecilie), joiden nuorin poika hän oli. Hänet tunnettiin enimmäkseen nimellä "Sandro". Hänellä oli myös viisi veljeä ja sisar Anastasia. Sandro kasvoi erittäin hallitsevan äidin ja kiltin, tykistölle omistautuneen isän poikana. Veljistä Nikolai, Georgi ja Sergei teloitettiin vallankumouksen aikana. Nuoresta iästä lähtien Sandro osoitti halua liittyä laivastoon, mitä hänen vanhempansa eivät hyväksyneet. Serkkunsa Aleksanteri III:n väliintulon jälkeen hänestä tuli merivoimien upseeri.
Nuoruudessaan hän teki hyväntahdon vierailun Japanin keisarikuntaan Venäjän keisarikunnan puolesta ja toisen Brasilian keisarikuntaan vuonna 1887. Siellä hänellä oli ensimmäinen romanssi 16-vuotiaan brasilialaistytön kanssa.[1]
Avioliitto ja jälkeläiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän avioitui 27-vuotiaana 19-vuotiaan pikkuserkkunsa, suuriruhtinatar Ksenia Aleksandrovnan, Aleksanteri III:n ja Maria Fjodorovnan vanhimman tyttären kanssa 6. elokuuta 1894 Pietarhovin Suuren palatsin Pietari-Paavalin kirkossa. He olivat tunteneet toisensa jo lapsesta lähtien, olivat poikkeuksellisen kiintyneitä toisiinsa ja halusivat mennä naimisiin kun Ksenia oli vasta 15-vuotias. Aleksandr kosi ensimmäisen kerran vuonna 1893. Avioliitto ei ollut Ksenian vanhemmille mieleen, koska he eivät olleet varmoja Aleksandrin luonteesta. Isä Mihail Nikolajevitšin painostamana keisarinna Maria Fjodorovna saatiin taivuteltua ja Aleksanteri III myöntyi vastahakoisesti mahdollisesti siksi, että tiesi olevansa kuolemansairas.[2]
Hänestä tuli avioliiton myötä keisari Nikolai II:n lanko ja läheinen neuvonantaja. Ksenia ja Aleksandr tekivät häämatkan Ropsunhovin palatsiin sekä Krimille Ai-Todoriin lähellä Jaltaa, jossa oli Aleksandrin vanhempien kesäasunto. Häämatkan aikana keisari Aleksanteri III kuoli Livadijan palatsissa Krimillä 1. marraskuuta 1894. Isänsä kuoleman jälkeen uudeksi keisariksi tuli Ksenian vanhin veli Nikolai, jonka kruunajaiset pidettiin Moskovan Uspenskin katedraalissa 26. toukokuuta 1896.
Ksenia ja Aleksandr viettivät vuoden 1906 jälkeen pitkiä aikoja Ranskan Rivieralla, koska Aleksandr oli riidoissa Nikolai II:n kanssa tämän poliittisten päätösten vuoksi.
Sandrolle ja Ksenialle syntyi seitsemän lasta:
- Irina Aleksandrovna (1895-1970)
- Andrei Aleksandrovitš (1897-1981)
- Fjodor Aleksandrovitš (1898-1968)
- Nikita Aleksandrovitš (1900-1974)
- Dmitri Aleksandrovitš (1901-1980)
- Rostislav Aleksandrovitš (1902-1978)
- Vasili Aleksandrovitš (1907-1989)
Suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitš vuonna 1910
Ennen vallankumousta suuriruhtinas vietti lomansa mielellään Ranskassa, erityisesti Biarritzissa,[3] ja Côte d'Azurilla, missä hänen vanhempi veljensä suuriruhtinas Mihail Mihailovits (1861–1929),[4] oli rahoittanut vuonna 1908 Hôtel Carltonin rakentamisen Cannesissa. Tämä ei morganaattisen avioliittonsa vuonna 1891 Sofie Nikolajevna Merenbergin, kreivitär de Torbyn (1868–1927) kanssa vuoksi enää saanut palata Venäjälle. Heille syntyi kolme lasta.
Perheellä oli häälahjaksi saatu ja uudelleenkunnostettu asuinpalatsi Pietarissa Moikan rantakadulla. Kesät perhe vietti Ksenian isovanhemmilta perityssä Farmi-palatsissa Alexandrian puistossa Pietarhovin palatsialueella. Heillä oli myös Aleksandrin vanhemmilta peritty huvila Ai-Todor Krimillä Gasprassa lähellä Jaltaa.
Aleksandrin ja Ksenian avioliitto ei kestänyt kauan. Ksenian odottaessa nuorinta lastaan Vasilia vuonna 1907 Aleksandrilla oli suhde Maria Ivanovna -nimiseen naiseen lomalla Biarritzissa vuonna 1907. Ksenialla oli myös suhde englantilaiseen Fane-nimiseen mieheen, Ksenia kutsui häntä yksinkertaisesti "F." päiväkirjoissaan. He olivat kirjeenvaihdossa keskenään vielä ensimmäisen maailmansodan aikana. Kun Ksenia ja Aleksandr myönsivät suhteensa toisilleen, heidän avioliittonsa alkoi hajota. Vaikka he edelleen rakastivat toisiaan, he alkoivat nukkua eri huoneissa ja elää erillistä elämää. Ennen vallankumousta Aleksandr oli ollut pettynyt Venäjän yhteiskunnan kehitykseen ja hovielämään. Sekä hän että Ksenia viettivät pitkiä aikoja Venäjän ulkopuolella, mutta molemmat palasivat Venäjälle ennen ensimmäisen maailmansodan alkua. Vallankumouksen jälkeen he erosivat ja onnistuivat pakenemaan Venäjältä.
Laivasto-ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Aleksandr valmistui Nikolajevskin laivasto-akatemiasta (ven. Nikolajevskaja Morskaja Akademija) merikadetiksi vuonna 1885. Hän palveli Keisarillisessa laivastossa ja osallistui merimatkoille. Vuonna 1886 hän kiersi maapallon korvetti Ryndalla. Vuosina 1890-1891 hän teki matkan Intiaan nuorimman veljensä Sergein kanssa suvun omalla Tamara-jahdilla, joka on kuvattu Gustav Radden kirjassa 23 000 Miles on the Yacht Tamara (1892-1893). Vuonna 1892 hänestä tuli hävittäjä Revalin komentaja. Vuonna 1893 hän purjehti yliluutnantiksi ylennettynä Pohjois-Amerikkaan fregatti Dmitri Donskoilla osana laivuetta, joka lähetettiin Amerikkaan juhlimaan uuden maailman löytämisen 400-vuotispäivää.
Vuonna 1891 hän perusti vuosittain ilmestyneen Sotalaivasto hakemiston (ven. Военные флоты), jota hän toimitti vuoteen 1906 asti. Vuonna 1895 hän teki suunnitelman Venäjän laivaston vahvistamiseksi Tyynellämerellä, jossa hän ennusti, että vuosina 1903-1904 Japanin laivanrakennusohjelma "Six-Six" päätyttyä alkaisi sota Japanin kanssa. Ohjelmasta ja siihen liittyvistä asioista keskusteltiin, mutta niitä ei hyväksytty, mikä johti hänen eroamiseensa. Hänen ehdotuksensa pysyvän Venäjän laivaston perustamisesta Vienanmerelle ja Barentsinmerelle sai saman päätöksen. Myös hänen aloitteestaan vuosina 1895-1903 pidettiin Venäjän ja Japanin välisen merisodan teemalla kolme merivoimien strategista peliä Nikolajevskin laivasto-akatemian yleisesikunnassa, jotka osoittivat erittäin surullisia tuloksia Venäjälle, mutta niiden perusteella ylin valtiojohto ei ryhtynyt käytännön toimiin.
Vuonna 1898 hän palasi aktiivipalvelukseen laivastossa. Tammikuun 31. päivästä 1899 lähtien hän oli rannikkopuolustuksen taistelulaiva Kenraali-amiraali Apraksinin vanhempi upseeri. Käyttäen aluksella saamaan kokemusta hän kehitti vuosina 1899-1900 luonnoksen suunnitelmasta paljon merikelpoisemmalle 5 985 tonnin rannikkopuolustus taistelulaivalle, jossa oli kuusi nopeasti tulittavaa 203 mm:n tykkiä, jotka sijaitsevat neljässä tornissa, 75 mm:n miinantorjunta-aseet ja täysin panssaroitu vyö [tämä ilmaus on tarkistetava jonkun, joka osaa terminologian], joiden tekninen toteutus oli Dmitri Skvortsovin. Hän osallistui 14 000 tonnin laivuetaistelulaivan projektien kehittämiskilpailuihin. Aleksandr Mihailovitš kehitti alustavia suunnitelmia vuonna 1899 ja insinööri Skvortsov vuosina 1899-1900 hänen ohjeidensa mukaan loi tekniset suunnitelmat panssaroidulle risteilijälle. Laivuetaistelulaivan ja panssaroidun risteilijän hankkeet kuitenkin hylättiin ja rannikkopuolustuksen taistelulaivan rakentaminen, jonka piti saada nimi "Amiraali Butakov" keskeytettiin alkuvaiheessa rahoituksen puuttuessa.
Hänet ylennettiin joulukuussa 1900 1. luokan kapteeniksi, mutta hän säilytti adjutantin arvon. Vuosina 1901-1902 hän toimi Mustanmeren laivaston taistelulaiva Rostislavin komentajana ja vuonna 1903 hänet ylennettiin Mustanmeren laivaston nuoremmaksi lippue-amiraaliksi. Samanaikaisesti hän toimi vuosina 1901-1905 ylipäällikkönä ja useiden kauppamerenkulkuun ja satamiin liittyvien neuvostojen puheenjohtajana. Näissä tehtävissä hän osallistui kaupallisen merenkulun kehittämiseen, uusien satamien rakentamiseen ja varustukseen, kauppamerenkulkijoiden koulutukseen, kaukoliikennelinjojen perustamiseen ja merenkulkualan lainsäädännön parantamiseen.
Suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitšista tuli Venäjän valtakunnanneuvoston jäsen. Ministerinä suuriruhtinas kohtasi salattua, mutta voimakasta vastustusta kaikilta muilta ministereiltä, jotka eivät halunneet protokollan mukaisesti epätasa-arvoisen ja juridisesti vastuuttoman keisarisuvun jäsenen ilmaantuvan joukkoonsa. Lisäksi ministerit pelkäsivät erityisesti suuriruhtinasta varten luotujen uusien osastojen yhä lisääntyvän. Taktisten järjestelyjen seurauksena pääosasto muutettiin vasta perustetun kauppa- ja teollisuusministeriön osastoksi, minkä jälkeen suuriruhtinas kieltäytyi johtamasta osastoa, joka ei enää vastannut hänen korkeaa arvoaan.
Venäjän ja Japanin sodan aikana vuosina 1904–1905 hän valvoi Vapaaehtoislaivasto höyrylaivayhtiön apuristeilijöitä. Suuriruhtinas Aleksandr osallistui laivaston jälleenrakentamiseen tähtäävien ohjelmien kehittämiseen, toi ne hallitusten ja yleisön tietoon ja tuki innokkaasti uusien taistelulaivojen rakentamista. Vuonna 1909 hänet ylennettiin vara-amiraaliksi, hän toimi kenraaliadjutanttina vuosina 1909–1917 ja ylennettiin vuonna 1915 amiraaliksi.
Ensimmäinen maailmansota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suuriruhtinas Aleksandrilla oli tärkeä rooli Venäjän sotilasilmailun luomisessa. Hän perusti lentoupseerien ilmailukoulun Sevastopolin lähelle vuonna 1910 ja oli Venäjän keisarillisten ilmajoukkojen päällikkö ensimmäisen maailmansodan aikana. Hänet nimitettiin vuonna 1914 ilmasodan organisoimisen johtajaksi lounaisrintamalle ja sitten koko aktiivisen armeijan organisoijaksi vuonna 1915. Vuodesta 1916 lähtien hän oli Venäjän keisarillisten ilmavoimien yleistarkastaja.[5] Vuoteen 1917 mennessä koulusta valmistui yli 600 lentoupseeria.[6]
Vuoden 1917 alussa hän kannatti hallituksen muodostamista julkisuuden henkilöiden kanssa ja vastusti "vastuullista ministeriötä".
Vallankumous ja sen jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hänen vaikutustaan keisari Nikolai II:een on arvosteltu ja arvostettu. Hänen muistelmissaan esitetään, kuinka hän avoimesti haastoi keisarinna Aleksandra Fjodorovnan poliittisen vaikutuksen puolisoonsa, mutta toivoi, että Nikolai olisi käyttänyt joukkoja vallankumouksen vastustamiseen. Hän myönsi myös, että hänet oli kasvatettu jakamaan ne antisemitistiset näkemykset, joiden hän väitti vallinneen Venäjällä ennen vallankumousta.
Kun hänen omat lapsensa lähestyivät aikuisikää, vetoomus keisari Nikolaille lieventää Romanov-suvun tiukkaa avioitumissääntöä hylättiin. Kaikki hänen seitsemän lastaan menivät naimisiin aatelisten mutta ei-kuninkaallisten venäläisten aristokraattien kanssa. Vain hänen vanhimmalle lapselleen Irinalle keisari Nikolai antoi siihen luvan. Kun Aleksandrin vanhin poika Andrei Aleksandrovitš Romanov meni naimisiin perheen Ai-Todorin huvilan kappelissa 12. kesäkuuta 1918, Nikolai II oli jo luopunut kruunusta 15. maaliskuuta 1917 ja oli perheineen vankina Jekaterinburgissa. Bolševikit teloittivat heidät hieman yli kuukausi myöhemmin.
Suuriruhtinas Aleksandr oli kotiarestissa Ai-Todorin huvilassaan lähellä Jaltaa perheensä ja sukulaistensa kanssa huhtikuusta 1917 lähtien ja helmikuussa 1918 lähtien vartioituna suuriruhtinas Pjotr Nikolajevitšin omistamassa Dulberin palatsissa Jaltassa, jota suuriruhtinas oli sen valmistuttua vuonna 1909 pitänyt liioitellun vahvana asuinrakennuksena.[5][6] Saksalaisten joukkojen vetäydyttyä ja valkoiselle armeijalle lojaalien liittolaisten väliaikaisesti hallitessa Krimiä[5] hän lähti vanhimman poikansa, ruhtinas Andrei Aleksandrovitšin ja tämän tuoreen puolison, raskaana olevan Elisabetta Ruffo di Sant'Antimon (1886–1940) kanssa joulukuussa 1918. Suuriruhtinaan tavoitteena oli osallistua Venäjän delegaation jäsenenä Pariisin rauhankonferenssiin, mutta liittolaiset eivät vakuuttuneet Valkoisen armeijan voimasta taistella bolševikkeja vastaan. Brittiläinen taistelulaiva HMS Marlborough tuli kuningas Yrjö V:n käskystä hakemaan hänen anoppinsa, leskikeisarinna Maria Fjodorovnan, hänen puolisonsa suuriruhtinatar Ksenian ja loput viisi poikaansa, vävynsä ruhtinas Feliks Jusupovin perheineen sekä setänsä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin ja Pjotr Nikolajevitšin perheineen Jaltasta huhtikuussa 1919. Puoliso Ksenia jäi asumaan heidän poikiensa kanssa Englantiin, johon Aleksandr ei ollut kuningas Yrjö V:n mielestä tervetullut, koska oli ollut uskoton aviovaimolleen.[7]
Aleksandr Mihailovitš jäi asumaan Pariisiin, jossa asuivat myös hänen tyttärensä Irina Jusupova perheineen ja kirjoitti muistelmansa Once a Grand Duke (Farrar & Rinehart 1933, 4. painos 1999) on keisarisuvun ja hovielämän lähde Venäjän keisarikunnasta sen viimeisen puolen vuosisadan aikana. Hän vietti aikaa myös tulevan keisari Ras Tafarin vieraana. Hän kertoi siitä, miksi hänet kutsuttiin Etiopian keisarikuntaan jatko-osassa Always a Grand Duke. Maanpakonsa vuonna 1917 jälkeen, hän innostui arkeologiasta ja johti useita menetyksekkäitä tutkimusmatkoja.[5]
Vapaamuurarius
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suuriruhtinas Aleksandr oli "mystinen vapaamuurari" ja spiritualisti, joka kutsui itseään ruusuristiläiseksi ja filaleetiksi. Hän oli vapaamuurarien "Suuriruhtinallisen loosin" (Pietari, 1907-1917) jäsen ja "Amiraliteetti loosin" (Pietari, 1910) perustaja, joka työskenteli Philalethes rituaalissa.[8] Serkovin Ensyklopedian mukaan Aleksandr oli "Karma loosin" mestari, joka työskenteli vuosina 1910–1919 Swedish Ritessa.[9]
Perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitš Romanov kuoli 66-vuotiaan Roquebrune-Cap-Martinissa, Etelä-Ranskassa. Hän oli viimeinen Nikolai I:n elossa oleva laillinen lapsenlapsi. Hänet haudattiin Roquebrunen hautausmaalle. Puoliso suuriruhtinatar Ksenia kuoli 85-vuotiaana Hampton Courtin palatsin mailla sijaitsevassa Wilderness Housessa vuonna 1960. Heidät on haudattu suuriruhtinattaren toiveesta samaan hautaan.
Hänen muistelmansa Once a Grand Duke (Farrar & Rinehart 1933, 4. painos 1999) on keisarisuvun ja hovielämän lähde Venäjän keisarikunnasta sen viimeisen puolen vuosisadan aikana.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Romanov: Once a Grand Duke, s. 99. Read & Company History, 1933. ISBN 9781528772068
- ↑ Великая княгиня Ксения Александровна Романова (видео) Москва-Третий Рим. Как подготовиться к Апокалипсису и спастись. Пророчества…. Viitattu 7.2.2025.
- ↑ Alexander Mikhailovich of Russia in the history of the Hotel du Palais, 1910 Grand Hotels of the World.
- ↑ Michael Mikhailovich of Russia in the history of the Hotel Carlton Grand Hotels of the World.
- ↑ a b c d АЛЕКСАНДР МИХАЙЛОВИЧ • Большая российская энциклопедия - электронная версия old.bigenc.ru. Viitattu 7.2.2025.
- ↑ a b Редакция журнала Наука и жизнь: ОБОРОНА ДВОРЦА ДЮЛЬБЕР www.nkj.ru. 1998-09. Viitattu 8.2.2025. (venäjäksi)
- ↑ Последняя великая княгиня: любовь, опасности, сокровища BBC News Русская служба. Viitattu 7.2.2025. (venäjäksi)
- ↑ Berberova, Nina: Люди и ложи. Русские масоны XX столетия [People and Lodges. Russian Masons of the 20th Century]. Moscow: Калейдоскоп, Progress-Tradition, 1997. ISBN 966-7226-01-8
- ↑ Serkov, A. I.: Русское масонство 1731–2000. Энциклопедический словарь [Russian Freemasonry 1731–2000: Encyclopedic Dictionary]. ROSSPEN, 2001. ISBN 5-8243-0240-5
