Aleksandra Fjodorovna (Alix)

Aleksandra Fjodorovna
Aleksandra Fjodorovna virallisessa hoviasussa, Boasson ja Egglerin valokuva 1908
Venäjän keisarinna
Valtakausi	26. marraskuuta 1894 – 15. maaliskuuta 1917
Kruunajaiset	26. toukokuuta 1896 Uspenskin katedraali, Moskovan Kreml
Edeltäjä	Maria Fjodorovna
Seuraaja	monarkia lakkautettu
Syntynyt	Hessen-Darmstadtin prinsessa Alix 6. kesäkuuta 1872 Darmstadt, Hessen, Saksan keisarikunta
Kuollut	17. heinäkuuta 1918 (46 vuotta) Jekaterinburg, Neuvosto-Venäjä
Hautapaikka	Pietari-Paavalin katedraali, Pietari
Puoliso	Nikolai II ( 1894)
Lapset	Olga Tatjana Marija Anastasia Aleksei
Koko nimi	Alix Viktoria Helene Luise Beatrix von Hessen und bei Rhein
Suku	Hessen
Isä	Ludvig IV
Äiti	Alice
Uskonto	ortodoksisuus, aiemmin luterilaisuus
Nimikirjoitus

Aleksandra Fjodorovna (Alix Viktoria Helene Luise Beatrix von Hessen und bei Rhein); (6. kesäkuuta 1872 Darmstadt, Hessenin suurherttuakunta – 17. heinäkuuta 1918 Jekaterinburg, Neuvosto-Venäjä) oli Hessen-Darmstadtin prinsessa ja Venäjän viimeinen keisarinna Nikolai II:n puolisona.

Hessenin prinsessa Alix 11-vuotiaana vuonna 1881

Alix (istuu lattialla) sisarustensa ja isoäitinsä kuningatar Viktorian kanssa kaksi kuukautta äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 1879

Suku ja nuoruus

Alixin vanhemmat oli Hessen-Darmstadtin suurherttua Ludvig IV (1837–1892) ja Hessenin suurherttuatar, Britannian prinsessa Alice, kuningatar Viktorian ja Prinssi Albertin tytär. Alix on saksalainen muoto Alice-äidin nimestä. Hänellä oli kuusi sisarusta, joista vanhin sisar Viktoria avioitui Battenbergin prinssi Louisin kanssa; Elisabet (Ella) avioitui suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitšin kanssa; Irene avioitui serkkunsa Preussin prinssi Heinrichin kanssa, heidän kahdella pojallaan oli hemofilia; vanhemmasta veljestä Ernst Ludvigista tuli seuraava suurherttua ja nuorempi hemofiliaa sairastanut veli Friedrich kuoli alle 3-vuotiaana pudottuaan ikkunasta. Nuorin sisar Marie kuoli nelivuotiaana kurkkumätään samalla kuin tuolloin 6-vuotiaan Alixin äitikin. Alix kasvoi kuningatar Viktorian hovissa Englannissa.

Isoäiti kuningatar Viktoria rakasti äiditöntä Alixia ja hänestä tuli tämän sijaisäiti. Hän tunsi olevansa erittäin suojeleva Alixia kohtaan ja julisti, että "kun elän Alickyssä, kunnes hän on naimisissa, hän on enemmän kuin koskaan oma lapseni." Hän valitsi huolellisesti Alixin opettajat ja käski näitä lähettämään oppilaastaan yksityiskohtaisia raportteja Windsorin linnaan kuukausittain. Alix valmistui Heidelbergin yliopiston filosofisesta tiedekunnasta kandidaatiksi ja suoritti filosofian kursseja Oxfordin yliopistossa.

Kuningatar Viktoria kutsui Alixin ja tämän sisarukset Englantiin lomalle, ja heistä tuli läheisiä brittiläisten serkkujensa kanssa. Joka syntymäpäivä ja joulu kuningatar Viktoria lähetti Alixille lahjoiksi mekkoja, koruja, pitsejä ja nukkeja. Alix allekirjoitti kirjeensä isoäidilleen "sinun rakastava ja kiitollinen lapsesi" eikä lapsenlapsi. Alix piti kuningatar Viktoriaa "parhaimpana ja rakkaimpana isoäideistä", "erittäin kunniallisena ihmisenä", "joulupukkina" ja "rakkaimpana ja ystävällisimpänä elossa olevana naisena". Ollessaan jo kihloissa Venäjän kruununperijä Nikolain kanssa, Alix vakuutti Viktorialle, että "naimisiinmenoni ei muuta rakkauttani sinua kohtaan." Kun kuningatar Viktoria kuoli vuonna 1901, Alix itki avoimesti muistotilaisuudessa Pietarissa ja järkytti venäläiset hovimiehet, jotka olivat pitäneet häntä kylmänä ja tunteettomana.

Hessenin prinsessa Alix, Ernst Ludvig Hessenin perintösuurherttua, Viktoria Battenbergin prinsessa, Hessenin prinsessa Irene ja Ludvig IV, Hessenin suurherttua pukeutuneina Battenbergin prinssi Henryn ja prinsessa Beatricen häihin. Osborne House 1885.

Yhdessä sisarensa prinsessa Irenen kanssa Alix oli morsiusneitona tätinsä prinsessa Beatricen häissä Battenbergin prinssi Henryn kanssa vuonna 1885. Hän osallistui 15-vuotiaana kuningatar Viktorian Golden Jubilee -juhliin vuonna 1887. Kun Alix oli 19-vuotias, hänen isänsä suurherttua Ludvig IV kuoli sydänkohtaukseen maaliskuussa 1892. Hovinainen, paronitar Sophie Buxhoevedenin elämäkerran vuodelta 1928 mukaan Alix piti isänsä kuolemaa elämänsä suurimpana suruna: "hän ei voinut puhua isästään vuosiin, ja kauan sen jälkeen, kun hän oli jo Venäjällä, kaikki mikä muistutti isästä, saattoi hänet kyyneliin".

Alix vieraili ensimmäistä kertaa Venäjällä 12-vuotiaan kesäkuussa 1884, kun hänen vanhempi sisarensa Ella (Elisabet Fjodorovna) avioitui suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitšin kanssa, jolloin hän tapasi 16-vuotiaan kruununperijä, suuriruhtinas Nikolai Aleksandrovitšin ensimmäisen kerran. He olivat toistensa pikkuserkkuja. Hän saapui Venäjälle toisen kerran 17-vuotiaana tammikuussa 1889 lankonsa, suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitšin kutsusta. Oleskeltuaan tämän ja sisarensa luona Beloselski-Belozelskin palatsissa Pietarissa kuusi viikkoa, prinsessa tapasi uudelleen kruununperillinen, tsarevitš Nikolai Aleksandrovitšin, jonka erityisen huomion hän herätti. Nikolai oli päättänyt avioitua Alixin kanssa. Heidän avioliittoaan ajoivat innokkaasti myös Alixin sisar Elisabet Fjodorova ja tämän puoliso, Nikolain setä suuriruhtinas Sergei.

Ernst ('Ernie') Ludvig Hessenin suurherttua, Battenbergin prinsessa Viktoria, Preussin prinsessa Irene, Hessenin prinsessa Alix ('Alicky') ja suuriruhtinatar Elisabet ('Ella') Fjodorovna, surupuvuissa isänsä kuoltua 1892

Alixille suunniteltiin muitakin naimakauppoja. Kuningatar Viktoria halusi Alixista Englannin kuningatarpuolison ja vuonna 1889 kutsui Alixin ja tämän pikkuserkun prinssi Albert Victorin (Eddy) Balmoralin linnaan toivoen, että nämä rakastuisivat. Prinssi ihastui ja kosi, mutta Alix ei ollut kiinnostunut tästä ja antoi tälle rukkaset. Isoäiti kuningatar Viktoria kuitenkin sinnitteli edelleen ja yritti vakuuttaa Alixin liiton eduista ja kirjoitti sisar Viktorialle, jotta tämä taivuttelisi nuorempaa sisartaan. Alixin vanhempi sisar Ella vastusti liittoa, koska "hän [Eddy] ei näytä kovin vahvalta ja on liian tyhmä." [tässä Elisabet oli oikeassa] Toukokuussa 1890 Alix kirjoitti Eddylle, että vaikka "hänen teki kipeää tehdä tälle kipeää" hän näki tämän vain serkkuna eikä voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Hän kirjoitti kuningatar Viktorialle, että menisi naimisiin Eddyn kanssa, jos perhe "pakottaisi" hänet, mutta he molemmat tulisivat olemaan onnettomia. Viktoria oli pettynyt, mutta päätti, että Alix oli osoittanut "suurta luonteenlujuutta" kieltäytyessään suostumasta niin voimakkaaseen painostukseen.

Vuonna 1891 kuningatar Viktoria yritti järjestää avioliiton Alixin ja Badenin prinssi Maximilianin välillä. Hän pyysi Alixin isää suurherttua Ludvigia kutsumaan prinssin Darmstadtiin mahdollisimman pian. Kun tämä saapui Darmstadtiin, Maximilian kertoi Alixille aikovansa kosia tätä. Alix oli yllättynyt ja onneton, ja kirjoitti myöhemmin: "en tuntenut häntä ollenkaan." Hän pyysi isosisartaan Viktoriaa puuttumaan asiaan ja auttamaan häntä torjumaan Maximilian kosinnan kohteliaasti.

Avioliitto ja lapset

Alixin ja Nikolain virallinen kihlajaiskuva 1894

Alix kihlautui Venäjän kruununperijä Nikolai Aleksandrovitšin kanssa 19. huhtikuuta 1894. Nikolai kosi heti saavuttuaan vieraaksi Edinburgin ja Saksi-Coburg-Gothan prinsessa Victoria Melitan ja Alixin veljen, Hessenin suurherttua Ernst Ludvigin häihin Coburgiin. Alix epäröi pitkään, koska ei halunnut luopua luterilaisesta uskostaan ja suostui vasta toiseen kosintaan. Kihlaus julkistettiin häitten yhteydessä samana päivänä. Virallinen kihlautumispäivä oli 21. lokakuuta 1894.

Aleksandra Fjodorovnan ja Nikolai Aleksandrovitšin häät Talvipalatsin kirkossa 26. marraskuuta 1894, Laurits Tuxenin maalaus 1895-1896

Keisari Aleksanteri III:n terveys heikentyi saman vuoden aikana. Hän menehtyi 1. marraskuuta 1894 Livadijan palatsissa Krimilllä, johon Alix oli saapunut 22. lokakuuta Varsovan kautta junalla sisarensa Elisabetin seurassa. 25-vuotias Nikolai nousi Venäjän valtaistuimelle hallitsijanimellä Nikolai II. Alix kääntyi seuraavana päivänä 2. marraskuuta 1894 ortodoksisuuteen ja sai nimekseen Aleksandra Fjodorovna. Hovin suruaika katkaistiin väliaikaisesti ja pari vihittiin 26. marraskuuta 1894 Talvipalatsin kirkossa sekä kruunattiin 26. toukokuuta 1896 Uspenskin katedraalissa Moskovan Kremlissä.

Ensimmäiset avioliittokuukaudet he asuivat kuuden pienen huoneen huoneistossa Anitškovin palatsissa. Leskikeisarinna Maria Fjodorovna ei suvainnut heidän asuvan Talvipalatsissa ennen kuin kuuden kuukauden suruaika oli kulunut Aleksanteri III:n kuolemasta.

Heille sisustettiin oma arkkitehti Aleksandr Krasovskin suunnittelema huoneisto vuosina 1894-1895 Talvipalatsin luoteiskulmaan neljänteen kerrokseen, joka tehtiin kodikkaammaksi madaltamalla holvikatot tasakatoiksi. He asuivat vuoteen 1904 saakka Talvipalatsissa jaksottaisesti talvikaudella, mutta vuoden 1905 verisunnuntain tapahtumien jälkeen vakituiseksi asuinpaikaksi tuli turvallisempi ja yksityisempi Aleksanterin palatsi Tsarskoje Selossa. Siipirakennus sisustettiin vuosina 1896-1898 ja 1906-1908 uudelleen porvarillisen jugendtyyliseksi ja hovin kauhuksi sinne tilattiin valmiita huonekaluja englantilaisesta Maples-myymälästä. Talvipalatsissa käytiin enää vain valtiollisissa edustustilaisuuksissa.

Aleksandra Fjodorovna puolisonsa ja lastensa kanssa 1913

Aleksandralle ja Nikolaille syntyi viisi lasta muutaman vuoden välein:

• suuriruhtinatar Olga Nikolajevna (15. marraskuuta 1895–1918)
• suuriruhtinatar Tatjana Nikolajevna (10. kesäkuuta 1897–1918)
• suuriruhtinatar Marija Nikolajevna (26. kesäkuuta 1899–1918)
• suuriruhtinatar Anastasia Nikolajevna (18. kesäkuuta 1901–1918)
• suuriruhtinas Aleksei Nikolajevitš (12. elokuuta 1904–1918)

Aleksandra Fjodorovna oli perinyt isoäidiltään kuningatar Viktorialta perinnöllisen verenvuototaudin (hemofilia B) geenin, joka kuitenkin ilmenee vain puolella miesjälkeläisistä. Tautia sairasti kruununperijä Aleksei sekä uusimman tutkimuksen mukaan myös nuorin tytär Anastasia oli taudin oireeton kantaja.

Jatkuva huoli hemofiliasta kärsineen Aleksein elämästä tuli yhdeksi syyksi kutsua Grigori Rasputin hoviin vuonna 1906, mikä pilasi keisarinnan suhteet moniin Romanov-suvun jäseniin ja teki hänestä lehdistön hyökkäysten kohteen.

Keisarinna

Nuori keisarinna Aleksandra Fjodorovna virallisessa hovipuvussa 1895-1899

Nikolai II:n ja Aleksandra Fjodorovnan kruunajaiset 26. toukokuuta 1896 Uspenskin katedraalissa Moskovassa, Laurits Tuxenin maalaus 1898

Keisarinna Aleksandra oli erittäin epäsuosittu puolisonsa venäläisten alamaisten keskuudessa. Hänen ujo ja sisäänpäinkääntynyt luonteensa tulkittiin ylimielisyydeksi ja kylmyydeksi, ja hänen oli vaikea saada ystäviä. Hovissa häntä pidettiin "vailla viehätysvoimaa, ilmeettömät, kylmät silmät, kantaa itseään ikään kuin olisi niellyt mittatikun."

Aleksandralla oli vaikeuksia kommunikoida. Hän puhui sujuvasti englantia ja saksaa, mutta hänellä kerrotaan olleen vaikeuksia puhua ranskaa, hovin virallista kieltä. Hänen kirjeensä ja muistiinpanonsa osoittavat, että hän osasi lukea ja kirjoittaa ranskaa erittäin sujuvasti, ja viestintä lasten ranskanopettaja Pierre Gilliardin kanssa oli aina ranskaksi. Aleksandra puhui myös italiaa, jonka oli oppinut teini-iässä.

Aleksandra Fjodorovna ei ymmärtänyt julkista rooliaan hovissa keisarinnana. Perinteisesti keisarinna johti sosiaalista elämää ja emännöi paljon juhlia. Aleksandra oli kuitenkin järkyttynyt juhlissa esiintyvästä moraalin rappiosta, rakkaussuhteista ja juoruista. Hän julisti, että "Pietarin nuorten naisten päät ovat täynnä vain nuoria upseereita" ja yliviivasi kutsulistoista skandaalimaisina pitämiensä aatelisten nimet, kunnes ketään ei ollut enää jäljellä.

Monet ihmiset Pietarin seurapiireissä pitivät keisarinna Aleksandraa sievistelijänä. Eräässä ensimmäisistä juhlaillallisistaan ​​Aleksandra lähetti hovinaisensa nuhtelemaan nuorta naista, joka oli pukeutunut syvään uurrettuun, avokaulaiseen iltapukuun: "Hänen Majesteettinsa haluaa minun kertovan teille, että Hessen-Darmstadtissa me emme käytä tälläisia iltapukuja." Nimeltä tuntematon nainen vastasi: "Kerro Hänen Majesteetilleen, että Venäjällä me käytämme tällaisia pukuja."

Vuonna 1896 hän käynnisti "Apua käsityön kautta" -projektin. Hän halusi luoda sarjan työpajoja, joissa aatelisnaiset opettaisivat köyhät talonpoikaisvaimot ompelemaan ja keräämään varoja vähävaraisille perheilleen.

Aleksandralla oli vaikea suhde anoppiinsa, leskikeisarinna Maria Fjodorovnaan. Toisin kuin muissa aikansa eurooppalaiset hoveissa, venäläinen hoviprotokolla antoi leskikeisarinnalle korkeamman arvon kuin keisarinnapuolisolle. Kuninkaallisissa juhlissa Maria Fjodorovna kulki ensimmäisenä poikansa keisarin käsivarressa ja keisarinna Aleksandra seurasi jäljessä suuriruhtinaan käsivarressa. Maria piti vaatimuksestaan olla etusijalle jopa niin, että molemmat käyttivät monogrammia M. A. kirjainten A. M:n sijasta, mikä olisi ollut oikea aakkosjärjestys." Kruununjalokivet olivat hallitsevan keisarinnan omaisuutta, mutta Maria Fjodorovna kieltäytyi aluksi luovuttamasta niitä Aleksandralle.

Aleksandra ei ollut suosittu keisarillisessa perheessä. Hän oli kiihkeä "kuninkaiden jumalallisen hallintaoikeuden" puolestapuhuja ja uskoi, että oli tarpeetonta yrittää saada kansan hyväksyntää. Hänen tätinsä, Saksan keisarinna Viktoria kirjoitti äidilleen Englannin kuningatar Viktorialle: "Alix on erittäin itsevaltainen ja vaatii että kaikki tehdään hänen tahtonsa mukaan, hän ei koskaan anna hiukkaakaan myöten vallasta, jota kuvittelee käyttävänsä ..." Keisarinna Aleksandra pelkäsi sosiaalisia tilaisuuksia ja nautti olemisesta vain keisari Nikolain kanssa. Tämä johti siihen, että Nikolai ei enää isännöinyt keisarin tavallisesti järjestämiä tanssiaisia ja juhlia. Keisarisuvun jäsenet vihasivat sitä, että Aleksandra esti heidän pääsynsä keisarin läheisyyteen ja hovin sisäpiiriin. Keisarinna ei pitänyt Nikolain sedästä, suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitšista. Hän julisti, että Vladimirin pojat Kirill, Boris ja Andrei olivat parantumattoman moraalittomia. Vuonna 1913 hän kieltäytyi, kun suuriruhtinas Boris kosi hänen vanhinta tytärtään suuriruhtinatar Olgaa.

Aleksandra kieltäytyi miellyttämästä kansaa, koska uskoi, että Venäjän kansa automaattisesti rakasti ja kunnioitti keisariaan ja keisarinnaansa. Kun hän ja Nikolai olivat matkustamassa Krimille junalla, sadat talonpojat pukeutuivat parhaisiinsa ja odottivat koko yön nähdäkseen keisariparin. Nikolai meni ikkunan luo ja heilutti kättään tervehdyksenä, mutta Aleksandra kieltäytyi avaamasta verhoja ja noteeraamasta yleisöä. Leskikeisarinna Maria oli raivoissaan siitä että: "[Aleksandra] ajattelee, että keisariperheen pitäisi olla "sellaisen asian yläpuolella". Mitä hän sillä asialla tarkoittaa, ihmisten kiintymyksen voittamistako?... Ja kuinka usein hän valittaa kansan välinpitämättömyydestä häntä kohtaan." Kuningatar Viktoria oli huolissaan Aleksandran epäsuosiosta uudessa kotimaassa ja neuvoi tyttärentytärtään: "Minä olen hallinnut yli 50 vuotta ... ja kuitenkin ajattelen joka päivä, mitä minun pitää tehdä säilyttääkseni ja vahvistaakseni alamaisteni rakkautta ... On ensimmäinen velvollisuutesi voittaa heidän rakkautensa ja kunnioituksensa." Aleksandra vastasi: "Olet erehtynyt, rakas mummoni; Venäjä ei ole Englanti. Täällä meidän ei tarvitse ansaita ihmisten rakkautta. Venäjän kansa kunnioittaa tsaarejaan jumalallisina olentoina ... Mitä tulee Pietarin seurapiireihin, se on jotain, jonka voi jättää huomiotta."

Keisarinna Aleksandra Fjodorovna ja sotilaskirurgi, ruhtinatar Vera Gedroits 1916

Ensimmäisen maailmansodan aikana vuosina 1914–1918 Aleksandra Fjodorovan ja hänen tyttärensä osallistuivat hyväntekeväisyyteen: hän perusti haavoittuneiden sairaalan Tsarskoje Seloon ja rahoitti henkilökohtaisesti useita sairaalajunia. Keisarinna ja tyttäret toimivat jopa sairaanhoitajina. Hänen anoppinsa leskikeisarinna Maria Fjodorovna oli ollut aktiivisempi Venäjän Punaisen Ristin puheenjohtajana.

Valtionhoitaja

Kun keisari Nikolai matkusti rintamalle etulinjaan vuonna 1915 ottaakseen henkilökohtaisesti armeijan komennon, hän jätti keisarinna Aleksandran pääkaupunkin valtionhoitajaksi. Hänen lankonsa suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitš kirjoitti: "Kun keisari lähti sotaan, hänen vaimonsa hallitsi tietysti hänen sijastaan." Hieman yli vuoden aikana hän nimitti neljä pääministeriä, viisi sisäministeriä ja kolme sotaministeriä. Florinski kirjoitti: "Vuoden 1915 puolivälin jälkeen byrokraattisen pyramidin huipulle muodostunut melko kunniallinen ja tehokas ryhmä rappeutui nopeasti muuttuvaksi Rasputinin nimeämien ehdokkaiden jatkumoksi." Aleksei Polivanov oli erinomainen virkamies Venäjän keisarillisen armeijan elvyttämisessä, mutta Aleksandra julisti: "En pidä sotaministeri Polivanovin valinnasta. Eikö hän ole ystävämme [Rasputinin] vihollinen?"

Vallankumous ja vankeus

Viimeinen valokuva keisarinna Aleksandra Fjodorovnasta tyttäriensä Olgan ja Tatjanan kanssa kuvernöörin kartanon kuistilla Tobolskissa keväällä 1918

Helmikuun vallankumouksen aikana 1917 Aleksandra Fjodorovna oli perheen vakituisessa asuinpaikassa Aleksanterin palatsissa Tsarskoje Selossa. Keisarin vallastaluopumisen jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus otti tehtäväkseen keisariperheen suojelun. Kenraaliluutnantti Lavr Kornilov pidätti heidät 21. maaliskuuta 1917. Ensin heitä pidettiin vankeina kotonaan Aleksanterin palatsissa, mutta myöhemmin vartiojoukkojen siirryttyä vallankumouksellisten puolelle heidät päätettiin siirtää 14. elokuuta turvaan Siperiaan Tobolskiin.

Tobolskissa he saivat aluksi elää suhteellisen normaalia elämää, mutta väliaikaisen hallituksen kaaduttua ja bolševikkien tultua valtaan syksyllä 1917 otteet kovenivat. Ensin keisari, keisarinna ja tytär Marija siirrettiin Ipatjevin taloon Jekaterinburgiin Uralille. Aleksei oli verenvuotokohtauksen jälkeen huonossa kunnossa, ja hänen kolme sisartaan Olga, Tatjana ja Anastasia sekä osa palveluskunnasta jäivät edelleen hoitamaan tätä Tobolskiin. Aleksein toivuttua myös heidät siirrettiin Jekaterinburgiin. Siellä keisariperhe oli vankien asemassa. Heidän huoneidensa ikkunat oli maalattu umpeen eivätkä he päässeet kirkkoon tai saaneet vastaanottaa vierailijoita.

Vähitellen vartijat kuitenkin muuttuivat vankejaan kohtaan myötämielisemmiksi, jolloin bolševikkihallinto päätti lähettää tilalle uudet, pahamaineiseen Tšekaan kuuluvat vartijat.

Murha

Pääartikkeli: Romanovin perheen murha

Aleksandra Fjodorovna murhattiin yhdessä perheensä kanssa aamuyöllä 17. heinäkuuta 1918 Ipatjevin talon kellarissa. On väitetty että tappokäsky olisi lähetetty Moskovasta Jekaterinburgiin. Tästä ei kuitenkin ole todisteita, sillä sähkettä ei ole arkistoista löytynyt. Historioitsija Edvard Radzinskillä on ollut pääsy salaisimpiinkin arkistoihin, mutta hän ei ole löytänyt sähkettä. Valtaosa teloittajista oli bulgarialaisia ja unkarilaisia sotavankeja, joita käytettiin tällaisiin venäläisille itselleen vastenmielisiin tehtäviin, mutta heidän johtajansa kapteeni Jakov Jurovski ja komissaari Pjotr Jermakov olivat venäläisiä.

Keisarillisen perheen jäännökset, kahta lasta lukuun ottamatta, nostettiin haudasta vuonna 1991. Ensimmäisenä tunnistettiin juuri keisarinna, jonka leukaluussa olivat odotetusti jäljellä platinaiset hammaspaikat ja kaksi kokonaista platinahammasta. Kallosta tehty DNA-testi vahvisti asian, Aleksandra Fjodorovna oli kuningatar Viktorian jälkeläinen suoraan alenevassa äidinpuoleisessa linjassa, kuten Edinburghin herttua prinssi Philip, jonka verinäytettä käytettiin vertailuun.

Keisariperheen maalliset jäännökset haudattiin juhlallisesti uudelleen Pietari-Paavalin katedraaliin Pietarissa vuonna 1998. Edustava joukko Euroopan kuninkaallisia osallistui hautajaisiin. Myös presidentti Boris Jeltsin osallistui hautajaisiin kommunistien paheksunnasta huolimatta. Aleksandran hautaamisen teki mahdolliseksi Jurovskin erehdys, sillä Jurovskin tarkoitus oli polttaa keisarinna jäljettömiin. Jurovskin mukaan he polttivatkin vahingossa hovineidin.

Karlovcin synodi kanonisoi murhatut keisarillisen perheen jäsenet vuonna 1981. Venäjän ortodoksinen kirkko toteutti oman kanonisointinsa vuonna 2000.

Symbolit

• 
  Aleksandran henkilökohtainen vaakuna
• 
  Aleksandran monogrammi

Kunnianosoituksia

• Arvokkaan kruunun ritarikunta (Japani, 1896)
• Luisen ritarikunta (Preussi, 1896)
• Kuningatar Maria Luisan ritarikunta (Espanja, 1896)
• Viktorian ja Albertin ritarikunta (Iso-Britannia, 1896)
• Auringon ritarikunta (Persia, 1900)

Katso myös

• Grigori Rasputin

Aiheesta muualla

• Venla Sainio: Aleksandra Feodorovna (1872–1918) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Edeltäjä: Maria Fjodorovna

Venäjän keisarikunnan hallitsijan puoliso 1894–1917

Seuraaja: -