Yhdysvaltain vapaussota

Yhdysvaltain vapaussota
Washington ylittämässä Delawarejokea. Emanuel Gottlieb Leutzen maalaus vuodelta 1851.
Päiväys 19. huhtikuuta 1775 – 3. syyskuuta 1783 Paikka Pohjois-Amerikan itärannikko, Atlantin valtameri, Länsi-Intia Casus belli siirtokuntien poliittinen asema suhteessa emämaa Britanniaan Lopputulos Siirtokuntien voitto Alueelliset muutokset Iso-Britannia luovutti Yhdysvalloille kaikki alueet, jotka sijaitsivat Mississippi-joen itäpuolella ja Isojenjärvien ja St. Lawrence-joen eteläpuolella Pariisin rauhassa vuonna 1783. Vaikutukset Iso-Britannia tunnusti Yhdysvaltain itsenäisyyden Pariisin rauhassa vuonna 1783
Osapuolet
Kolmetoista siirtokuntaa (1775–1776) Yhdysvallat (1776–1783) Vermont (1777–1783) Ranska (1778–1783) Espanja (1779–1783) Intiaanit: Mi’kmaq Choctawit Tukijat: Yhdistyneet provinssit	Iso-Britannia Lojalistit Hannover Intiaanit: Irokeesit Cherokeet Creekit Mohawkit
Komentajat
George Washington Horatio Gates Nathanael Greene Henry Knox Benedict Arnold Lafayette Bernardo de Gálvez	Yrjö III Lordi North Jaarli Shelburne William Howe Henry Clinton Charles Cornwallis John Burgoyne Benedict Arnold Banastre Tarleton

Yhdysvaltain vapaussota oli vuosina 1775–1783 käyty sota, jossa Pohjois-Amerikan brittiläiset siirtokunnat itsenäistyivät brittiläisestä imperiumista.

Vuosien 1775 ja 1777 välillä sotaa käytiin Ison-Britannian ja kolmentoista siirtokunnan välillä, jotka olivat vuonna 1776 julistautuneet itsenäiseksi nimellä Amerikan yhdysvallat. Vuonna 1777 sota laajeni käsittämään Ranskan, Espanjan ja Alankomaat. Briteillä oli lähes koko sodan ajan laivastoherruus, jonka avulla he pystyivät valtaamaan merkittävimmät satamakaupungit, mutta maaseuduilla amerikkalaiset pystyivät pitämään puoliaan. Intiaanit taistelivat konfliktin molemmilla puolilla kannattaen suurimmaksi osaksi Isoa-Britanniaa. Toinen mannermaakongressi nimitti George Washingtonin siirtokuntien armeijan johtoon 15. kesäkuuta 1775. Brittien joukkojen ylipäällikköinä toimivat kenraalit William Howe ja Henry Clinton.

1780-luvun alussa itsenäisyystaistelijat käänsivät sodan lopullisesti edukseen ja vuonna 1783 Pariisin rauhassa Ison-Britannian kuningaskunta tunnusti Amerikan yhdysvallat.

Sodan taustat

Britannia pyrki säilyttämään siirtokuntansa Pohjois-Amerikan itärannikolla lähinnä raaka-aineiden tuottajina, mikä haittasi niiden teollisuuden kehitystä. Tämä sekä Appalakkien vuoriston länsipuolelle suuntautuneen asutuksen kieltäminen ärsyttivät siirtokuntalaisia. Myös monet uudet verot, joiden tarkoitus oli maksattaa seitsenvuotisen sodan (1755–1763) kulut siirtokuntien asukkailla, sai heidät pohtimaan Britannian oikeutta määrätä siirtokuntien sisäisistä asioista.

Emämaan ja siirtokuntien välit kiristyivät jo vuonna 1770, kun Englannista lähetettiin yhä enemmän sotilaita Bostoniin valvomaan valtiovarainmaaministeri Charles Townshendin kehittämien lakien noudattamista. Seuranneen Bostonin verilöylyn aikana brittisotilaat surmasivat useita bostonilaisia.

Myös Englannin Itä-Intian kauppakomppania tarvitsi rahaa brittihallinnolta välttääkseen vararikon ja kaatumisen kokonaan. Komppanian tulot olivat romahtaneet Bengalin nälänhädän myötä 1770-luvun alussa ja Pohjois-Amerikan siirtokuntien verotus oli ollut huomattavasti kevyempää kuin emämaassa. Vuonna 1773 säädetty teelaki näytti tuovan ratkaisun.

Bostonin Teekutsut.

Verilöylyn jälkeen Townshendin lait kumottiin lukuun ottamatta teelakia, jonka Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti jätti voimaan valtaoikeuksiensa merkiksi. Kun siirtokuntalaiset ostivat teensä mieluummin salakuljettajilta, pääministeri Frederick North sääti uuden teelain, joka nosti taloudelliseen ahdinkoon ajautuneen Englannin Itä-Intian kauppakomppanian monopoliasemaan Amerikan markkinoilla. Vaikka teen hinta pudotettiin minimiin, siirtokunnan kauppiaat kieltäytyivät ottamasta sitä myyntiin.

Erimielisyydet puhkesivat, kun Bostonin asukkaat järjestivät poliittisen protestin brittien hallintoa ja teelakia vastaan. Amerikkalaisen isänmaallisen kansanliikkeen johtajiin lukeutuneen Samuel Adamsin laatima suunnitelma toteutettiin joulukuussa 1773. Tuolloin intiaaneiksi naamioituneet "Vapauden pojat" tunkeutuivat kolmeen Bostonin satamassa olleeseen englantilaiseen alukseen ja heittivät kaikki laivoissa olleet kallisarvoiset teelaatikot mereen. Tapaus tunnetaan historiassa Bostonin teekutsuina. Uutinen otettiin innokkaasti vastaan Charlestonin ja New Yorkin satamissa ja teevarastot tyhjennettiin veteen tai jätettiin purkamatta.

Vuonna 1774 Englanti liitti Ohiolaakson maat Quebecin provinssiin torjuen näin Virginian, New Yorkin, Connecticutin ja Massachusettsin vaatimukset alueeseen. Teon pyrkimyksenä oli hallinnon tehostaminen ja tuottoisan turkiskaupan turvaaminen Lontoon kauppiaiden käsiin. Toimenpide kuitenkin vain joudutti Englannin ja sen siirtokuntien lopullista välirikkoa.

Sodan kulku

Massachusetts

Bostonissa vallankumouksellisten aktiivinen toiminta aiheutti sen, että Britannian parlamentti lakkautti vuonna 1774 maakunnallisen parlamentin. Toimenpiteisiin kohdistunut yleinen vastarinta sai kuitenkin vastanimitetyt kuninkaan viranhaltijat eroamaan tai hakeutumaan turvaan Bostoniin. Brittien vakinaisen väen ylipäällikkö, kenraaliluutnantti Thomas Gage komensi neljää rykmenttiä Bostonin päämajastaan käsin, mutta maaseutu oli vallankumouksellisten käsissä.

Lexingtonin ja Concordin taistelut olivat Yhdysvaltain vapaussodan ensimmäiset taistelut 19. huhtikuuta 1775. Taistelujen myötä alkoi avoin sota Ison-Britannian ja sen kolmentoista siirtomaan välillä Pohjois-Amerikassa. Kenraali Gage lähetti 700 miestä 18. huhtikuuta 1775 takavarikoimaan siirtomaan miliisin ammukset Concordissa. Ratsastajat tekivät kuitenkin hälytyksiä maaseudulla ja brittijoukkojen päästyä Lexingtoniin seuraavan päivän aamuna he kohtasivat yhteismaalla puolustukseen asettuneet miliisin 77 hälytysvalmiudessa ollutta sotilasta. Paikalla tapahtuneen laukauksenvaihdon jälkeen britit pääsivät jatkamaan matkaansa Concordiin, jossa taistelut jatkuivat. Brittijoukkojen aloittaessa paluumarssin Bostoniin paikalle oli saapunut tuhansia miliisejä, jotka aiheuttivat joukko-osastolle paljon vahinkoa.

Bunker Hillin taistelu.

Miliisi suuntasi kulkunsa Bostoniin ja piiritti kaupungin. Samanaikaisesti kaupunkiin purjehti noin 4 500 brittisotilasta ja 17. kesäkuuta 1775 brittijoukot valtasivat kenraali William Howen johdolla Charlestownin niemimaan Bunker Hillin taistelussa. Britit uskoivat amerikkalaisten luopuvan ja lähtevän pakoon ennen väistämätöntä hyökkäystä. Lopulta britit menettivät melkein puolet rynnäkköjoukoistaan ja kokivat sodan raskaimmat tappiot; 228 kuollutta ja 826 haavoittunutta. Bostonin piiritys ei kuitenkaan hellittänyt ja Howe nimitettiin brittien uudeksi ylipäälliköksi.

Heinäkuussa 1775 vastanimitetty kenraali Washington saapui Bostonin läheisyyteen ottamaan siirtomaajoukot komentoonsa. Syntynyt pattitilanne piirityksessä jatkui syksyn ja talven yli. Maaliskuussa 1776 patriootit toivat Ticonderogan linnoituksesta saadut raskaat tykit asemiin Dorchesterin harjulle ja uhkasivat brittien puolustusasemia. Howen tilanne oli kestämätön ja britit evakuoivat kaupungin 17. maaliskuuta 1776 purjehtien väliaikaiseen turvaan Halifaxiin kuninkaalliseen laivastotukikohtaan Kanadaan. Bostonin vallattuaan Washington siirtyi siirtomaa-armeijan pääosan kanssa vahvistamaan New Yorkia.

Quebec

Tilanteen ollessa Bostonissa pitkään umpikujassa siirtokuntien kongressi etsi muualta mahdollisuuksia aloitteen tekemiseen. Tärkeimmäksi toimenpiteeksi nousi kongressin valtuuttama hyökkäys Quebeciin. Sotaretken tarkoituksena oli rohkaista kanadanranskalaiset liittymään mukaan vallankumoukseen, sillä Britannia oli valloittanut maan 15 vuotta aiemmin. Quecbeciläisillä ei ollut kuitenkaan halua yhtyä kapinaan brittejä vastaan.

Syksyllä 1775 prikaatikenraali Richard Montgomery marssi pohjoiseen Fort Ticonderogasta 1 700 miliisin kanssa ja valloitti Montrealin 13. marraskuuta. Kanadan kuvernööri, kenraali Guy Carleton pakeni kaupungista Québeciin. Eversti Benedict Arnold johti toista sotaretkeä, joka osoittautui logistiseksi painajaiseksi. Suuri osa sotilaista sairastui isorokkoon ja Arnoldin saapuessa Québeciin hänellä oli jäljellä 600 matkalle lähteneestä 1 100 sotilaasta. Amerikkalaisten joukot hyökkäsivät Québeciin 31. joulukuuta, mutta kärsivät briteille perinpohjaisen tappion. Jäljelle jääneet amerikkalaiset leiriytyivät Québecin ulkopuolella kevääseen asti, kunnes vetäytyivät etelään.

Amerikkalaiset yrittivät tunkeutua takaisin Québeciin, mutta kärsivät uuden tappion Trois-Rivièresissä 8. kesäkuuta 1776. Carleton käynnisti oman hyökkäyksensä ja löi eversti Arnoldin joukot Valcourin saaren taistelussa lokakuussa. Arnold vetäytyi takaisin Fort Ticonderogaan, ja päätti Kanadan sotaretken samaan paikkaan, mistä se oli alkanutkin. Siitä huolimatta Arnoldin ponnistelut olivat viivyttäneet brittien täysimittaista vastahyökkäystä Saratogan sotaretkeen vuoteen 1777 asti.

New York ja New Jersey

Washingtonin joukot ajoivat brittiarmeijan Bostonista 17. maaliskuuta 1776 Halifaxiin, Kanadaan. Vetäydyttyään Bostonista kenraali Howe armeijoineen keskittyi valtaamaan New Yorkin, jonka puolustamiseksi kenraali Washington oli asettanut 20 000 sotilastaan asemiin Long Islandilla ja Manhattanilla. Brittijoukkojen kokoontuessa sotaretkeä varten Staten Islandilla Washington oli luetuttanut miehillään tuoreen itsenäisyysjulistuksen. Long Islandilla nousi maihin 27. elokuuta 1776 lähes 22 000 brittisotilasta, jotka työnsivät amerikkalaiset Brooklyniin. Washingtonin joukot siirtyivät New Yorkin kaupunkiin odottamaan hyökkäystä.

15. syyskuuta Howe teki 12 000 sotilaan maihinnousun Manhattanin eteläpuolelle ottaen New Yorkin hallintaan. Amerikkalaiset vetäytyivät Harlemiin, missä he seuraavana päivänä olivat ahdingossa, mutta pitivät asemansa. Kun Howe aloitti amerikkalaisten motitusyrityksen lokakuussa ja Washington yritti vetäytyä, armeijat kohtasivat White Plainsin taistelussa 28. lokakuuta 1776. Washington perääntyi jälleen ja Howe palasi Manhattanille ja valloitti marraskuun puolivälissä Fort Washingtonin. Samalla britit saivat noin 2 000 vankia Long Islandin taisteluissa saadun tuhannen vangin lisäksi.

Tämän jälkeen Howe ryhtyi piirittämään patrioottien asemia, mutta Washington onnistui evakuoimaan armeijansa Manhattanille. Kenraali Charles Cornwallis jatkoi Washingtonin armeijan jahtaamista New Jerseyn läpi ja amerikkalaiset joutuivat vetäytymään Delawarejoen toiselle puolelle Pennsylvaniaan joulukuun alussa. Yöllä 25. joulukuuta 1776 Washington hyökkäsi kuningas Yrjö III:n hesseniläisjoukkoja vastaan Delawarejoen yli ja vangitsi tämän jälkeen käydyssä Trentonin taistelussa melkein tuhat hesseniläistä. Cornwallis marssi joukkoineen valtaamaan Trentonin takaisin, mutta Washingtonin taktiikka hyökätä brittien jälkijoukkoon toi voiton amerikkalaisille Princetonin taistelussa 3. tammikuuta 1777. Uuden vuoden päättäessä sotaretken britit asettuivat talvimajoitukseen. Vaikka Howe oli hukannut useita mahdollisuuksia alati pienenevän kapinallisarmeijan murskaamiseksi, britit olivat tappaneet tai vanginneet yli 5 000 amerikkalaista. Kapinallisten pääkaupungin Philadelphian ollessa iskuetäisyydellä heillä oli hyvät asemat jatkaa sotatoimia keväällä.

Vuoden vaihtuessa siirtokuntien armeijan näkymät olivat ankeat. Perääntyvän armeijan mukana ollut toimittaja Thomas Paine kirjoitti: ”Nämä ovat aikoja, jotka koettelevat miesten sieluja.” Joukkojen määrä oli huvennut alle 5 000 palveluskelpoiseen sotilaaseen ja vuoden loppuun mennessä päättyvien värväysten jälkeen jäljellä olisi vain 1 400 miestä. Vaikka maaseudulla brittihallinnon vastustus lisäsi suosiotaan, kongressin epätoivoa kuvasi sen muutto pois Philadelphiasta.

Washingtonin joukot matkalla ValleyForgeen.

Tammikuussa 1777 Washington siirtyi talvimajoitukseen New Jerseyn alueelle, mistä käsin miliisi ahdisteli talven ajan brittijoukkoja. Samana vuonna kenraali Howen joukot voittivat Washingtonin armeijan Brandywinen taistelussa 11. syyskuuta ja valtasivat siirtokuntien pääkaupungin Philadelphian. Yritys ajaa brittijoukot tiehensä päättyi häviöön Germantownin taistelussa 2. lokakuuta ja siirtokuntien joukot majoittuivat talveksi Pennsylvanian Valley Forgeen. Washingtonin armeija suoritti sotaharjoituksia seuraavan kevään ajan saksalaisen paroni Friedrich Wilhelm von Steubenin johdolla.

Saratoga ja Philadelphia

Itäisessä New Yorkissa Horatio Gates ja Benedict Arnold voittivat Saratogan taistelun 17. lokakuuta 1777 brittikenraali John Burgoynea vastaan. Saratogan taistelun piti eristää Uusi-Englanti muista siirtokunnista. John Burgoynen komentama armeijakunta antautui kenraali Horatio Gatesille. Amerikkalaisten voitto sai Ranskan solmimaan Yhdysvaltain kanssa Treaty of Alliance -sopimuksen (suom. Liittoumien sopimus) alkuvuodesta 1778 ja lähtemään mukaan sotaan Britanniaa vastaan. Tätä pidetään Yhdysvaltain itsenäisyyssodan käännekohtana.

28. kesäkuuta 1778 siirtokuntien armeija hyökkäsi Monmouthin taistelussa Philadelphiasta New Yorkiin marssimassa ollutta kenraali Henry Clintonin brittiarmeijaa vastaan. Vaikka viimeinen suuri taistelu pohjoisissa siirtokunnissa päättyi ratkaisemattomana, se toi myöhemmin etua siirtokunnille.

Laivastot

Amerikan maaperällä käytyjen taistelujen lisäksi sotaa käytiin myös merellä. Englannin kuninkaallisessa laivastossa oli 100 linjalaivaa, joista suurin osa oli kuitenkin huonokuntoisia. Ensimmäisten vuosien ajan laivoja käytettiinkin lähinnä miehistönkuljetuksiin maalla tehtäviä operaatioita varten. Siirtokuntien joukoilta suuret sotalaivat puuttuivat kokonaan, ja he joutuivat turvautumaan yksityisten omistajien kaapparilaivoihin, jotka häiritsivät brittijoukkojen kuljetuksia. Washingtonin oma laivasto käsitti alun perin vain kuusi pientä kuunaria ja brigantiinia, jotka purjehtivat Bostonin rannikolla.

Amerikkalaisia ja ranskalaisia sotalaivoja Virginianlahdella.

Alkuvuosina vapaussodan meritaistelut olivat toisarvoisessa asemassa. Siirtokuntien kaapparilaivasto teki kuitenkin joitakin menestyksekkäitä hyökkäyksin Amerikan rannikon ulkopuolella kuten Nassaussa Bahamassa. Huhtikuussa 1778 John Paul Jonesista tuli ensimmäinen amerikkalainen merisankari, hänen onnistuttuaan valtaamaan vihollisen sota-aluksen HMS Draken Englannin vesillä.

Sodan edetessä britit kunnostivat vanhoja linjalaivojaan ja lähettivät sotaan uusia pienempiä aluksia. Heidän laivastonsä määrä oli enimmillään 468 alusta. 1770-luvun lopulla brittien meritaistelut kokivat takaiskun Ranskan laivaston liittyessä tukemaan siirtokuntien laivastoa. Myös Espanja lähetti 50 alusta itsenäisyystaistelijoiden tueksi. Vuonna 1781 Hollannin laivasto lähetti aluksiaan Pohjanmerelle tukemaan Yhdysvaltain ja heidän liittolaistensa laivaliikennettä. Muut Euroopan maat pysyivät puolueettomina, mutta esimerkiksi Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, Venäjä ja Tanska kävivät passiivista sotaa Britannia vastaan lisäämällä kaupankäyntiä amerikkalaisten kanssa.

Noin 42 000 brittiläistä merimiestä jätti palveluksensa kesken ja karkasi sodan aikana.

Vuonna 1780 Venäjä, Ranska, Espanja, Hollanti, Ruotsi, Tanska, Itävalta ja Preussi solmivat sopimuksen merien aseellisesta puolueettomuudesta puolustautuakseen brittien kaapparisotaa vastaan.

Sodan loppu

Benjamin West maalasi Pariisin rauhansopimuksen allekirjoituksen. Vain Yhdysvaltain lähettiläät päätyivät kankaalle, sillä brittiläinen delegaatio kieltäytyi poseeraamasta.

Vuonna 1781 amerikkalaiset ja ranskalaiset joukot ja Ranskan laivasto saartoivat kenraali Cornwallisin Yorktownissa Virginiassa. Washington marssi joukkoineen paikalle ja saartoa kiristettiin, kunnes britit antautuivat. Taistelu oli vallankumouksen huippukohta amerikkalaisten kannalta katsoen ja sen lopputulos takasi Yhdysvaltain itsenäisyyden.

Britannia ja siirtokunnat aloittivat rauhanneuvottelut Pariisissa vuonna 1782 ja syyskuussa 1783 solmittiin Pariisin rauha. Ison-Britannian kuningaskunta tunnusti siirtokuntien itsenäisyyden ja luovutti kaikki intiaaniliittolaistensa maat Appalakkien ja Mississippijoen väliltä Yhdysvalloille. Washingtonin ohella ansioituivat muun muassa siirtokuntien Euroopan lähettiläs Benjamin Franklin ja itsenäisyysjulistuksen laatija Thomas Jefferson.

Taistelujoukot

Armeijat, miliisit ja palkkasoturit

Saksalaisia joukkoja brittien apuna Pohjois-Amerikassa. C. Ziegler Conrad Gessnerin mukaan, 1799.

Amerikan vallankumoukselliset, patriootit, nauttivat parhaimmillaan 45 prosentin kannatusta väestössä ja heitä vastassa olevia lojalisteja kannatti sodan aikana enimmillään 20 prosenttia. Kaiken kaikkiaan 250 000 patrioottia vastassa oli 50 000 lojalistia.

Sodan alkaessa amerikkalaisilla ei ollut vakinaista armeijaa, vaan jokainen siirtomaa oli vastannut puolustuksestaan miliisin avulla. Miliisiin osallistuvat miehet palvelivat kerrallaan muutaman viikon tai kuukauden, sillä he eivät olleet halukkaita matkustamaan kauas kotoaan. Lisäksi miliisijoukoilla ei ollut säännöllistä harjoitusta eivätkä ne noudattaneet tiukkaa sotilaskuria. Silti he pystyivät ajoittain toimimaan tehokkaasti brittien vakinaista armeijaa vastaan. Etelävaltioiden miliisijoukot omaksuivat sissisodankäynnin muotoja ja olivat erityisen tehokkaita ehkäisemään lojalistien toimintaa brittijoukkojen poissa ollessa.

Sotatoimien koordinoimiseksi siirtokuntien kongressi perusti vakinaisen armeijan ja nimitti George Washingtonin sen johtoon 15. kesäkuuta 1775. Siirtokuntien armeija oli jatkuvassa kehitysvaiheessa ja Washington joutui vastentahtoisesti vahvistamaan vakinaista väkeä miliisijoukoilla. Vaikka kahdeksan sotavuoden aikana vakinaisessa armeijassa ja miliisijoukoissa palvelikin 250 000 miestä, amerikkalaisten puolella ei samanaikaisesti ollut aseissa kuin korkeintaan 90 000 sotilasta. Pohjois-Amerikassa sotineet armeijat olivat Euroopan mittakaavassa pieniä ja Washingtonilla oli parhaimmillaan henkilökohtaisessa komennossaan enintään 17 000 sotilasta. Siirtokuntien laivastossa ja kaapparialuksissa palveli sodan aikana noin 55 000 merimiestä.

Vuoden 1775 alussa koko Britannian armeija maailmanlaajuisesti oli kooltaan 36 000 sotilasta, jota vahvistettiin sodanajan värväyksellä. Tämän lisäksi britit palkkasivat sodan aikana noin 30 000 saksalaista palkkasoturia, joita kutsuttiin yleisesti ”hesseniläisiksi”, sillä monet heistä olivat kotoisin Hessen-Kasselin pienvaltiosta. Käytännössä hesseniläiset olivat kolmasosa Pohjois-Amerikassa taistelleista brittijoukoista, joissa oli yhteensä 60 000 sotilasta laajalla alueella Kanadasta Floridaan.

Mustat ja intiaanit

Mustia orjia ja orjuudesta vapautettuja palveli sekä amerikkalaisten että brittien puolella. Pohjoisen miliisijoukoissa palveli mustia sotilaita alusta alkaen, mutta etelävaltioiden orjanomistajat kielsivät palveluksen pelätessään vapautettujen orjien muodostavan oman armeijansa. Marraskuussa 1775 Virginian brittiläinen kuvernööri John Murray Dunmore antoi julkisen kuulutuksen, jonka mukaan patriooteilta karanneet orjat voisivat saada vapauden, mikäli he palvelisivat brittien puolella. Brittien ylipäällikkö Henry Clinton julkaisi vastaavanlaisen käskykirjeen vuonna 1779. Osin näiden julistusten johdosta kymmeniä tuhansia orjia karkasi brittien puolelle, mutta vain alle tuhat heistä palveli aseissa. Monet muut palvelivat sotilaspalvelijoina, mekaanikkoina, tiedustelijoina ja oppaina. Yli puolet heistä kuoli isorokkoepidemioissa ja monet karkotettiin riveistä ruoan vähetessä. Annetuista lupauksista huolimatta valtaosa orjista ei saanut vapauttaan.

Irokeesien sotajoukkojen ylin päällikkö Joseph Brant (George Romneyn maalaus.

Siirtokunnan armeijan miehistöpulan johdosta Washington poisti tammikuussa 1776 mustien värväyskiellon. Rhode Islandissa ja Massachusettsissa muodostettiin täysin mustat armeijan yksiköt ja monille orjille luvattiin vapaus palvelusta vastaan. Myös Haitista tuli mustien yksikkö ranskalaisjoukkojen mukana. Arvioiden mukaan ainakin 5 000 mustaa sotilasta taisteli amerikkalaisten puolella.

Useimmat intiaanit Mississippijoen itäpuolella joutuivat kohtaamaan sodan. Suurin osa heistä liittyi brittien puolelle, arvioiden mukaan noin 13 000 soturia taisteli brittijoukoissa, merkittävimpänä ryhmänä irokeesiliitto 1 500 miehen vahvuisena. Jo sodan alussa osa irokeeseista siirtyi tukemaan amerikkalaisia, mutta Joseph Brantin ja hänen sisarensa Molly Brantin vaikutusvallan ansiosta suurin osa sotureista pysyi uskollisena Englannille. Vuonna 1779 kenraali John Sullivan joukkoineen hävitti irokeesien pellot ja puutarhat ja poltti arviolta 40 irokeesien kylää. Vallankumouksellisten häikäilemätön toiminta ajoi irokeesit Kanadaan, josta käsin he jatkoivat lojalistien tukemista vuoteen 1781 asti.

Sodan uhrit

Pitkäkestoisen sodan uhrimäärät ovat aiheuttaneet runsaasti väittelyitä. Eräiden lähteiden mukaan aktiivipalveluksessa olleiden kuolleiden amerikkalaisten kokonaismääräksi on arveltu lähes 25 000. Tästä määrästä kolmasosa kuoli taisteluissa. Noin 16 000 menehtyi sotavankeudessa tai leiripaikoilla puhjenneihin tauteihin.

Ne tuhannet sotaveteraanit, jotka saivat työkyvyttömyyseläkkeen vapaussodan vammoistaan muodostivat todennäköisesti vain murto-osan paljon suuremmasta ryhmästä, josta moni kuoli ennen kuin heidän asiansa ehdittiin käsitellä. Pahasti haavoittuneiden tai kuolleiden amerikkalaisten yhteismääräksi arvioidaan noin 50 000. (Tähän eivät sisälly siviilien määrät).

Siirtokuntien armeijan kuolleisuusluvut olisivat olleet vielä paljon suurempia ilman laajaa rokotusohjelmaa. Puheet isorokosta ja biologisesta sodankäynnistä levisivät jo Bostonin piirityksen aikaan talvella 1775–1776, jolloin brittien väitettiin tietoisesti lähettäneen tartunnan saaneita kaupunkilaisia Bostonin ympäristöön levittämään tautia. - Washington käsitti miten vakavat seuraukset sotilaiden sairastumisella saattoivat olla ja vaati pakollisia rokotuksia kaikille uusille värvätyille. Lopulta rokotuskampanja käsitti koko siirtokunnan armeijan. Toimenpide toteutettiin vuosien 1777–78 aikana.

Britit menettivät sodassa arviolta noin 25 000 miestä. Englannin kuninkaallisessa laivastossa palvelleista merimiehistä 1240 kuoli taisteluissa. Tauteihin kuolleiden määrät olivat joidenkin lähteiden mukaan 17 500. Useat lähteet kertovat myös tuhansista tauteihin kuolleista mustista orjista. Thomas Jefferson arvioi vuonna 1788, että sodan loppuvuosina pelkästään Virginian alueella menehtyi tauteihin noin 27 000 britteihin liittynyttä entistä orjaa.

Seuraukset

Yhdysvallat hyötyi eniten vapaussodasta, mutta myös heidän liittolaisensa Espanja ja Ranska saivat maa-alueita. Espanja turvasi runsaat maat Meksikonlahden rannikolta ja Mississippijoen länsipuolelta. Ranska puolestaan piti Louisianan territorion kunnes myi sen Yhdysvalloille 1800-luvun alussa.

Yhdysvaltain itsenäistymisen jälkeen noin 70 000–80 000 Britannialle uskollista asukasta lähti maasta. Jotkut matkustivat Britanniaan ja osa asettui Bahamasaarille. Noin 50 000 siirtyi Kanadaan, pääosin Quebecin provinssiin. Rauha ei poistanut epäluuloja Britannian ja siitä irrottautuneiden siirtokuntien välillä. Rauhansopimuksen vastaisesti monet brittisotilaat jatkoivat muutaman Isojenjärvien alueella sijaitsevan linnakkeen miehittämistä.

Vuonna 1789 voimaan astui Yhdysvaltain liittovaltiomuotoinen perustuslaki. Sitä ennen valtiosta ehdittiin käyttää joidenkin vuosien ajan nimitystä The Confederation. Vuonna 1794 Yhdysvaltain korkeimman oikeuden puheenjohtaja John Jay neuvotteli sopimuksen, jonka mukaan brittien oli luovuttava läntisistä linnakkeistaan kahden vuoden sisällä. Tämä jätti intiaanit ilman englantilaisten tukea, ja vuonna 1795 Yhdysvallat pakotti intiaanit luopumaan lähes kaikista maistaan Ohion osavaltiossa. Uudessa perustuslaissa ei määritelty ollenkaan intiaanien asemaa lukuun ottamatta mainintaa, että kongressilla oli oikeus säädellä kauppaa alkuperäisväestön kanssa. Kanadaan siirtyneiden brittien yllyttäminä monet maansa menettäneet intiaanikansat hautoivat kostoa Yhdysvaltoja vastaan vuosien ajan ja yhtyivät englantilaisiin joukkoihin Vuoden 1812 sotana tunnetussa kriisissä.

Katso myös

• Amerikan vallankumous
• Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus
• Yhdysvaltain vapaussodan taistelut
• Ei verotusta ilman edustusta

Lähteet

• Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku: Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
• Benton Minks, Louise: Revolutionary War. America at War, 2010. ISBN 978-0816081967 (englanniksi)
• Jeremy Black: War for America: The Fight for Independence, 1775–1783. New York: St. Martin’s Press, 1991. ISBN 0-312-06713-5 (englanniksi)
• Boatner, Mark M.: Encyclopedia of the American Revolution. New York: McKay, 1966. ISBN 0-8117-0578-1 (englanniksi)
• Duffy, Christopher: The Military Experience in the Age of Reason, 1715–1789. New York: Barnes & Noble, 1987. ISBN 0-689-11993-3 (englanniksi)
• Fenn, Elizabeth Anne: Pox Americana: The Great Smallpox Epidemic of 1775–82. New York: Hill and Wang, 2001. ISBN 0-8090-7820-1 (englanniksi)
• Greene, Jack P.; Pole, J. R. (toim.): The Blackwell Encyclopedia of the American Revolution. (James H. Merrell, Indians and the New Republic,) Massachusetts: Blackwell, 1991. (englanniksi)
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9
• Higginbotham, Don: The War of American Independence: Military Attitudes, Policies, and Practice, 1763–1789. Northeastern University Press, 1966. ISBN 0-930350-44-8 (englanniksi)
• Kaplan, Sidney; Nogrady Kaplan, Emma: The Black Presence in the Era of the American Revolution. University of Massachusetts Press, 1989. ISBN 0-87023-663-6 (englanniksi)
• Mackesy, Piers: The War for America, 1775–1783. University of Nebraska Press, 1993. ISBN 978-0803281929 (englanniksi)
• Kwasny, Mark V.: Washington’s Partisan War, 1775–1783. The Kent State University Press, 1996. ISBN 0-87338-546-2 (englanniksi)
• Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significance. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156 (englanniksi)
• Mackesy, Piers: The War for America, 1775–1783. University of Nebraska Press, 1993. ISBN 978-0803281929 (englanniksi)
• McCullough, David: 1776. New York: Simon & Schuster, 2005. ISBN 0-7432-2671-2 (englanniksi)
• Nellis, Eric Guest: The Long Road to Change: America's Revolution, 1750–1820. Broadview Press Ltd, 2007. ISBN 978-1551111100 (englanniksi)
• Roper, Jon: The Complete Illustrated Guide to the Presidents of America. Lorenz Books, 2008. ISBN 978-0-7548-1858-8 (englanniksi)
• Shy, John: A People Numerous and Armed: Reflections on the Military Struggle for American Independence. University of Michigan Press, 2001. ISBN 978-0472064311 (englanniksi)
• Savas, Theodore & Dameron, David: A Guide To The Battles Of The American Revolution. Savas Beatie, 2010. ISBN 978-1932714944 (englanniksi)
• Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Fact on file Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdysvaltain vapaussota Wikimedia Commonsissa