Willie ”The Lion” Smith

Willie Smith kotonaan Manhattanilla vuonna 1947.

William Henry Joseph Bonaparte Bertholoff Smith (23. marraskuuta 1893 – 18. huhtikuuta 1973) eli Willie ”The Lion” Smith oli yhdysvaltalainen jazzpianisti. Yhdessä James P. Johnsonin (1894–1955) ja Thomas ”Fats” Wallerin (1904–1943) kanssa hänet luetaan stride-pianotyylin suuriin mestareihin tyylin kulta-aikana eli noin vuosina 1920–1943.

Lapsuus ja nuoruus

Willie ”The Lion” Smith syntyi 23. marraskuuta 1893 Goshenissa, New Yorkissa. Aiemmin hänen syntymäajakseen on annettu 25. marraskuuta 1897, mutta Bob Pinskerin vuonna 2000 tekemän tutkimuksen mukaan 23. marraskuuta 1893 on oikea päivämäärä, joka on annettu esimerkiksi Smithin ensimmäisen maailmansodan aikaisissa sotilasasiakirjoissa.

Willien vanhemmat olivat Ida Oliver ja Edwin W. Bertholoff (tai mahdollisesti Bertholof). Jotkut lähteet antavat isän nimeksi Frank Bertholoff, mutta Yhdysvaltain väestönlaskennan asiakirjat eivät tue tätä väitettä. Smith itse on kertonut, että hänen isänsä oli sukujuuriltaan juutalainen ja hänen äitinsä Idan verenperimä oli espanjalaisen, mustan ja mohawk-intiaanin sekoitus. Muistelmissaan Smith kuvailee isäänsä runsaasti alkoholia kuluttavaksi naistenmieheksi. Ida heittikin viimein miehensä ulos perheen kodista Willien ollessa kaksivuotias. Pian tämän jälkeen Ida Oliver muutti yhteen mekaanikko John Smithin kanssa. Perhe muutti Newarkiin, jossa he asuivat Willien isoäidin Anna Oliverin kanssa samassa taloudessa. Vuonna 1897 perheeseen syntyi poika, Robert. Williellä oli myös vanhempi veli Jerome, jonka isästä ei kuitenkaan ole varmaa tietoa. Vuonna 1901 Willien isä kuoli, ja leskeksi jäänyt Ida Oliver meni naimisiin John Smithin kanssa. Willie sai samalla uuden isäpuolensa sukunimen Smith.

Kuusivuotiaana Willie ihastui äitinsä urkujen soitosta kirkossa ja aloitti pianotunnit 8-vuotiaana. Perheessä oli runsaasti musiikillisia vaikutteita, koska lisäksi Willien isoäiti Anna Oliver soitti urkuja ja kitaraa. Smith varttui Newarkissa punaisten lyhtyjen alueella, joka oli 1900-luvun alussa yksi tärkeimpiä mustien muusikkojen viihdytyskeskuksia, jossa esitettiin runsaasti ajan viihdemusiikkia. Ragtimemusiikin suosio oli tuolloin huipussaan. Toisaalta nuori Willie sai musiikillisia vaikutteita Newarkin satamassa bluesia laulaneilta satamatyöläisiltä ja toisaalta äitinsä soittamasta uskonnollisesta musiikista eli gospelista.

Smith omaksui lapsena juutalaisen uskonnon. Willien äiti Ida toimi pyykinpesijänä ja pesi esimerkiksi varakkaan juutalaisen perheen vaatteet. Toisinaan Willie toimitti äitinsä pesemän pyykin perille. Perheiden välille kehittyivät hyvät suhteet, ja niiden ansiosta Willie pääsi osallistumaan tuttavien luona lauantaisin paikallisen rabbin opetustilaisuuksiin. Rabbi opetti pojalle muun muassa hepreaa. Juutalaisessa seurakunnassa nuori Willie tutustui juutalaiseen musiikkiin. Smith vietti bar mitsvaa vuonna 1906.

1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla Willien pianonsoiton opinnot laajenivat, ja hän sai opetusta klassiseen musiikkiin ja oppi tuntemaan monien eurooppalaisten säveltäjien tuotantoa. Hän ihaili erityisesti ranskalaisia säveltäjiä Claude Debussya ja Maurice Ravelia. Klassisen musiikin teorian ja harmonian opiskeleminen näkyy vaikutteina Smithin myöhemmin säveltämissä kappaleissa. Äiti yritti kannustaa poikaansa hengellisen musiikin pariin, mutta viihdemusiikki vei voiton. Willie itse kertoo muistelmissaan, että kuunteli kuinka hänen äitinsä soitti jonkin hymnin ja meni sitten itse paikalliseen saluunaan ja soitti saman hymnin siellä ragtimetyylillä .

Vuonna 1910 musta viihdetaiteilija Bert Williams saapui Newarkiin. Smith tapasi Williamsin, mikä oli merkittävä tapaus Smithin uran kannalta, sillä se rohkaisi nuorta Smithia aloittamaan esiintymiset. Pian Willie alkoikin tanssia ja soittaa pianoa Newarkin satama-alueen saluunoissa. Hänen ohjelmistonsa koostui tuohon aikaan sekä populaarimusiikista että puoliklassisesta musiikista.

Musiikillinen ura

Ammattilaisuran alku

Willie ”the Lion” Smith aloitti vuonna 1910 soittajauransa ammattilaisena Atlantic Cityssä, New Yorkissa ja New Jerseyssä. Vuonna 1911 hänet palkattiin pianistiksi Newarkissa sijainneeseen Randolph-saluunaan . Randolphissa hän tapasi vuonna 1913 Luckey Robertsin, jonka säveltämät ragtimekappaleet ”Pork and Beans” ja ”Junk Man Rag” Smith omaksui osaksi omaa kappalevalikoimaansa. Seuraavana vuonna hän kohtasi paikallisessa saluunassa soittaneen James P. Johnsonin. Näillä kohtaamisilla oli ratkaiseva merkitys Smithin musiikilliselle kehittymiselle. Tuolloin tuttavuus jäi vielä pinnalliseksi, mutta myöhemmin Johnsonista ja Smithistä tuli hyvät ystävät. Johnsonin kautta Smithille mahdollisesti avautui uusia kontakteja New Yorkin yökerhoihin.

Suunnilleen vuonna 1915 Smith avioitui pianisti Blanche Merrillin o.s. Ballard (1895–1966) kanssa . Suhde oli myrskyisä, ja se ehti jo kertaalleen katketakin ennen Smithin liittymistä armeijaan. Kesällä 1915 Smith siirtyi Atlantic Cityyn, jossa soitti paikallisissa baareissa ja ilotaloissa. Siellä hän ensi kertaa kohtasi paikallisessa Kellyn kahvilassa vakituisesti soittaneen ragtimepianisti Eubie Blaken. Sittemmin asiat järjestettiin niin, että Smith soitti aina Blaken pitäessä taukoa. Lopulta hän sai Blaken paikan, kun tämä siirtyi muualle loppukesällä 1915. Vuonna 1916 Smith palasi takaisin Newarkiin ja soitti paikallisissa yökerhoissa. Ajoittain hän esiintyi myös New Yorkissa ja teki kiertueita sekä esiintyi vaudeville-esityksissä. Hiukan ennen Yhdysvaltain liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan hän teki vielä kiertueen Eurooppaan vuonna 1917.

Smith värvättiin Yhdysvaltain armeijaan marraskuussa 1917. . Hän palveli Ranskassa korpraalina. Eräs tarina kertoo, että hän sai lempinimensä ”The Lion” (suom. leijona) osoittamansa erityisen rohkeuden ansiosta palvellessaan raskaassa tykistössä. Kerrotaan, että hän taisteli kuin leijona. Willie itse kuitenkin kertoi jälkeenpäin niin monia eri variaatioita lempinimensä synnystä, että tietoon on syytä suhtautua pienellä varauksella. Ensimmäisen maailmansodan aikana Smith toimi rumpalina pianisti ja säveltäjä Tim Brynnin (1881–1946) johtamassa afroamerikkalaisessa sotilasorkesterissa. Ranskassa viettämiensä kuukausien aikana hän myös ehti soittamaan pianoa tanssipaikoissa. Hänet kotiutettiin maaliskuussa 1919.

Palattuaan Yhdysvaltoihin 1919 Smith otti pestin orkesterinjohtajana Leroyn kabareeravintolassa. Vahvistamattoman tiedon mukaan hän olisi asunut tuona aikana Scott Joplinin lesken Lottie Joplinin emännöimässä täysihoitolassa. Vuoden 1920 väestönlaskennan tiedoista käy ilmi, että tuohon aikaan Smith oli palannut Newarkiin vaimonsa Blanchen luokse. Jonkin ajan päästä pariskunnan tiet kuitenkin erosivat lopullisesti, ja Willie Smith asettui New Yorkiin. Smithit eivät kuitenkaan koskaan hakeneet virallisesti avioeroa.

1920- ja 1930-luvut

Vuonna 1920 Willie säesti blueslaulaja Mamie Smithiä (ei sukua pianistille) tämän levyttäessä Perry Bradfordin säveltämän kappaleen "Crazy Blues", joka saavutti valtavaa menestystä. 1920-luvulla Willie levytti myös useiden muiden artistien kanssa, vaikka hänen nimeään ei kaikissa levytyksissä mainitakaan. Näinä vuosina Smithin soittotyyli hioutui lopulliseen muotoonsa, ja hänen soittoaan kävivät ihailemassa jopa Duke Ellington ja George Gershwin.

Vuonna 1921 James P. Johnson tuli tapaamaan Smithiä oppilaansa Thomas Wallerin, joka myöhemmin tultiin tuntemaan nimellä Fats Waller, kanssa. Miehet ystävystyivät ja ryhtyivät tekemään yhteistyötä. 1920-luvulla Smith kehitti yhdessä Johnsonin ja Fats Wallerin kanssa pianotyylin nimeltä stride Tyyli tunnetaan toisinaan nimellä Harlem stride, koska stride piano-tyyliä kehitettiin 1910-luvun lopulta alkaen Harlemin alueella New Yorkissa.

Vuoden 1921 tärkeä musiikillinen tapahtuma oli Eubie Blaken ja Noble Sisslen kirjoittaman musikaalin Shuffle Along julkaiseminen. Musikaalista tuli menestys ja se kasvatti yleisesti kiinnostusta mustien muusikkojen musiikkia kohtaan ja toisaalta Harlemin tanssiravintoloihin tuli lisää asiakkaita. Oman osansa tästä saivat myös pianistit, kuten Willie ”the Lion” Smith, joita Harlemin ravintolat työllistivät. Vuosina 1922 ja 1923 Smith teki kiertueen Yhdysvalloissa. Hän soitti esimerkiksi puolen vuoden ajan Chicagossa. Hän palasi takaisin New Yorkiin vielä vuoden 1923 aikana.

Vuonna 1925 Smith pääsi säveltäjä Clarence Williamsin ansiosta vihdoinkin levyttämään omia soolopianoesityksiään. Keep Your Temper oli eräs ensimmäisistä levytetyistä kappaleista ja sitä myytiin melko hyvin varsinkin New Yorkissa. Menestyksen ansiosta hän pääsi esiintymään kuuluisaan Rhythm Clubiin, jossa soitti mm. Joe Smithin, Louis Metcalfin, Louis Armstrongin, Johnny Hodgesin, Sidney Bechet’n ja monen muun tunnetun muusikon kanssa.

1920-luvun kuumina vuosina Harlemin pianistit järjestivät soittokilpailuja (cutting contest), joissa tarkoitus oli soittaa mahdollisimman nopeasti. Vuonna 1928 Jelly Roll Morton saapui New Orleansista haastamaan Willie ”the Lion” Smithin, mutta hävisi selkeästi. . Smith soitti kisassa Mortonin itse juuri tällaisia näytöksiä varten säveltämän kappaleen "Finger Breaker". Mortonin soittotyyli oli hyvin samankaltainen kuin stride-pianisteilla (kuten Smith tai James P. Johnson), mutta häntä ei kuitenkaan virallisesti lueta stride-pianistien joukkoon.

Vuonna 1929 Smith soitti Categonia Clubilla. Siellä hänen soittoaan kuulivat monet jazzmuusikot, kuten Tommy Dorsey ja Jimmy Dorsey sekä klarinetisti Artie Shaw. Näistä tapaamisista aikanaan seurasi se, että Tommy Dorsey ja Artie Shaw tekivät 1940-luvulla sovituksia Smithin kappaleisiin.

Lokakuussa 1929 Wall Streetin pörssi romahti ja Yhdysvaltojen taloudellinen tilanne heikkeni nopeasti. 1930-luvun alussa lama iski kouransa myös musiikkialalle. Muusikkojen työt vähenivät. Toisaalta jazz oli kovassa nousussa, mutta sellaiset uudet nimet kuten Cab Calloway ja Art Tatum olivat vieneet alaa vanhemmalta muusikkosukupolvelta. Willie Smith oli kuitenkin tässä vaiheessa jo ehtinyt luoda melkoisen maineen New Yorkissa ja hänellä riitti töitä. Ajoittain hän teki myös kiertueita eri puolille Yhdysvaltoja. Eräällä kiertueella etelävaltioissa hän joutui kärsimään mustiin kohdistuvasta rotusorrosta, eikä enää sen jälkeen esiintynyt Yhdysvaltain eteläisissä osavaltioissa.

Vaikka Smithin aikalaiset Duke Ellington, James P. Johnson ja Fats Waller ihailivat Smithin soittotyyliä, hän oli suhteellisen tuntematon New Yorkin ulkopuolella ennen kuin Decca julkaisi vuonna 1935 useita levyjä, joissa Smith esiintyy eri kokoonpanoissa. 1936 hän levytti Mezz Mezzrowin kanssa ja vuonna 1938 Milt Herthin trion kanssa. Vuonna 1939 Smith teki levymerkki Commodorelle 14 kappaletta soolopianolevytyksiä, joista 8 oli hänen omia sävellyksiään. Tyylillisesti soolokappaleet ovat stride-pianotyyliä, jossa on vaikutteita klassisesta musiikista. Levytyssession kappaleista "Echoes Of Spring", "Rippling Waters", "Sneakaway" ja "Finger Buster" tuli mestariteoksia.

Arvostuksensa eleenä Duke Ellington omisti vuonna 1939 Smithille kappaleensa "Portrait of a Lion". Aikanaan (vuonna 1957) Smith vastavuoroisesti omisti Ellingtonille kappaleen nimeltä "Portrait of Duke".

Suosio laskee

1940-luku ei ollut Smithille onnellista aikaa. Vuonna 1940 Smithin hyvä ystävä James P. Johnson halvaantui vakavasti. Vaikka Johnson toipui niin paljon, että kykeni jälleen soittamaan pianoa, tapaus vaikutti syvästi Smithiin tämän loppuelämän ajan. Smith koki myös raskaita menetyksiä. Hänen pitkäaikainen ystävä Thomas ”Fats” Waller menehtyi Kansas Cityssä paluumatkalla Kaliforniasta New Yorkiin joulukuussa 1943. Pian tämän jälkeen alkuvuodesta 1944 myös Smithin äiti Ida Oliver kuoli Newarkissa. Nämä tapahtumat järkyttivät Smithiä paljon ja hän koki uuden lähentymisen uskonnollisissa asioissa. Hän aloitti kanttorina Harlemin juutalaisessa synagogassa.

Vuonna 1942 Smith liittyi Amerikan muusikkojen, musiikkituottajien ja musiikintekijöiden yhdistykseen ASCAP:iin. II maailmansodan edetessä Smithin musiikki alkoi kuitenkin poistua muodista, kun uuden sukupolven muusikot (mm. Dizzy Gillepie, Charlie Parker, Thelonious Monk), jotka aikanaan loivat bebop-tyylin jazziin tekivät läpimurtonsa. Vanhemmasta sukupolvesta Art Tatum ja Coleman Hawkins uhkasivat myös Smithin asemaa. Sodan päätyttyä bebop valtasi markkinat ja monien mielestä Smith oli menneiden aikojen jäänne. Samoihin aikoihin Smithin terveys alkoi horjua ja hän joutui rajoittamaan esiintymistä. Hän toimi edelleen kanttorina ja sen ohessa opetti musiikkia.

1940-luvulla Smith toimi vapaana pianistina eri klubeilla New Yorkissa. Hän soitti esimerkiksi Greenwich Villagessa Pied Piper –yökerhossa trumpetisti Max Kaminskyn kanssa. Artie Shaw ja Tommy Dorsey tekivät sovituksia hänen kappaleisiinsa. Vuosina 1944–1949 Smithillä oli oma yhtye (Lion's Band), joka teki levytyksiäkin. Siinä soittivat Smithin lisäksi Max Kaminsky (trumpetti), Frank Orchard (pasuuna), Rod Cless (klarinetti), Jack Lesberg (kontrabasso), Mac McGrath (rummut).

Uuteen nousuun

1940-luvun lopussa Smithin musiikki alkoi saavuttaa laajemman yleisön ja hän aloitti laajemmat kiertueet. Vuosina 1949-50 hän kiersi Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa. 1950-luvun alussa alkoi ragtimen ja monen vanhan jazztyylin uusi tuleminen. Smithin terveys oli parantunut ja se salli hänen esiintyä enemmän. Hän esimerkiksi levytti aiempaa useammin. Esimerkiksi vuonna 1959 hän levytti vanhan ystävänsä Luckey Robertsin kanssa.

1954 hän esiintyi elokuvassa Jazz Dance.

Viimeiset vuodet

Smith teki vielä vuosina 1965 ja 1966 kiertueet Eurooppaan. Vuonna 1966 hän teki levytyksiä Saksassa. Hän jatkoi esiintymistä aina vuoteen 1971 asti. Viimeiset levytyksensä hän teki Pariisissa vuonna 1972. Smith kuoli 79-vuotiaana New Yorkissa 18. huhtikuuta 1973.

Vuonna 1964 Smith julkaisi yhdessä George Hoferin kanssa kirjoittamansa muistelmateoksen Music on My Mind: The Memoirs of an American Pianist. Teosta pidetään yleisesti arvokkaana kuvauksena Harlemin jazzin kehityksestä. Tosin se sisältää myös paljon asiavirheitä erityisesti ajoituksien suhteen, koska Smith esimerkiksi kertoi olevansa 4 vuotta nuorempi kuin hän tosiasiassa oli.

Tunnusomaista Willie "the Lion" Smithille oli, että esiintyessään hänen päässään oli aina knallihattu ja hän poltti isoa sikaria.

Sävellyksiä

Joitakin Willie “the Lion” Smith sävellyksiä:

• Keep Your Temper (1925)
• Finger Buster (1934)
• Rippling Waters (1934)
• Echoes of Spring (1935)
• Passionette (1935)
• Fading Star (1937)
• Sneakaway (1937)
• Morning Air (1938)
• Concentration (1939)