Vuoden kellokas

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vuoden kellokas on Naistoimittajat ry:n vuodesta 1973 jakama palkinto henkilölle, työryhmälle tai organisaatiolle, joka on merkittävällä tavalla kiinnittänyt huomiota ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen kysymykseen.[1]

Palkinnon 50-vuotisen historian aikana sen saajat ovat useimmiten olleet naisia tai naisryhmiä. Kerran palkinto on myönnetty yhdistykselle (Nuorisotutkimusseura 2008) ja viidesti miehelle tai miesryhmälle.

Vuoden kellokkaina palkitut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosi Nimi[1] Peruste[1]
1973 Matti Joensuu nuorten perheiden asema
1974 Kerstin Hanf Argentiinan suomalaissiirtolaisten ongelmat[2]
1975 Riitta Auvinen tasa-arvokysymykset
1976 Leila Kalliala sosiaaliset kysymykset naistenlehdissä
1977 Kaius Hedenström saariston- ja maisemansuojelu
1978 Liisa Kulhia yksityisen henkilön vaikutusmahdollisuudet ja kunnallinen byrokratia
1979 Ulla-Maija Aaltonen murrosikäiset nuoret
1980 Gisela Gästrin rintasyövän omatoiminen havaitseminen
1981 Mirja Pyykkö syöpälasten ongelmat
1982 Terttu Arajärvi lapset ja mielenterveys
1983 Pirkko K. Koskinen sukupuolten tasa-arvo lainsäädännössä
1984 Ritva Kinnunen ydinfysiikka, hiukkastutkimus
1985 Aira Heinänen vanhuksiin kohdistuva väkivalta
1986 Kari Lähteenmäki
Kai Tapani
Hannu Savolainen
Risto Kuosa		 rattijuopumus
1987 Timo Nuutinen lasten kasvatus ja väkivalta
1988 Maija-Liisa Marton kulttuuri
1989 Johanna Suurpää pakolaiskysymykset
1990 Tuovi Allén taloudellinen tasa-arvo
1991 Pirjo H. Mäkelä vastuu ihmisestä
1992 Raija Julkunen hyvinvointivaltio ja sukupuolimallit
1993 Jaana Venkula mediakritiikki
1994 Eija Koski kierrätys
1995 Theresita Ruutu turvaverkko filippiiniläisnaisille
1996 Liisa Mariapori yritysverotuksen epäkohdat
1997 Anja Eerikäinen eläinten oikeudet
1998 Taru Jaakonkari
Brita Heikkilä
Eeva Jokinen
Marjatta Laitila
Irmeli Pokela		 ihmisarvoinen vanhuus
1999 Mari Uusitalo ja Setlementtinuorten liitto ry Upea Minä -tyttöprojekti
2000 Saana Sandholm
Päivi Korkeala
Sanna Rytkönen		 vauvakassien kerääminen ja toimittaminen Karjalan äideille
2001 Seija Järvinen skitsofreenikkojen avohoidon kehittäminen
2002 Elina Grundström halpatuonnin etiikka
2003 Leena Ruusuvuori naisiin kohdistuva väkivalta
2004 Yahya Djalali vastuu lähimmäisestä
2005 Juha Siltala työntekijöiden ihmisarvoinen elämä
2006 Maija Töyry aikakauslehtijournalismin koulutus
2007 Sirkka-Liisa Kivelä vanhusten hoito
2008 Nuorisotutkimusseura
2009 valokuvaaja Leena Louhivaara rintasyöpään liittyvä häpeä
2010 Iiris Ruoho
Sinikka Torkkola		 Journalismin sukupuoli -kirja
2011 Tarja Halonen julkiset kannanotot mm. naisten ja vähemmistöjen asemasta, kestävästä kehityksestä ja rauhanprosessista
2012 Anna-Lena Laurén nyky-Venäjä ja sen historia
2013 Susanna Kuparinen teatterin ja tutkivan tiedonvälityksen yhdistäminen
2014 Tahdon2013-kampanja ja sen vetäjä Senni Moilanen sukupuolineutraali avioliitto[3]
2015 Helsingin Kallion seurakunnan pappi Marjaana Toiviainen turvapaikanhakijoiden sekä muiden köyhien ja asunnottomien tukeminen[4]
2016 Salla Vuorikoski ”peloton journalisti, joka ei toimi ego edellä vaan tähtäimessä totuus yhteiskunnasta”[5]
2017 Eeva-Liisa Hynynen Kittilä-uutisointi ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset[6][7]
2018 Saara Särmä tekee töitä sukupuolittuneen nettivihan kitkemiseksi taiteen, tieteen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoin.[8]
2019 Jessikka Aro ”jatkaa sinnikkäästi työtään journalistina ja vastustaa julkisesti maalittamista ja häiritsemistä. Hän myös auttaa muita journalisteja häirintätilanteissa.”
2020 Turvakamu – Ensi- ja turvakotien liiton lasten ja nuorten turvaksi luoto sovellus
2021 Eva Biaudet vaikuttavasta työstä tasa-arvon hyväksi
2022 Outi Salovaara[9] tutkivasta journalismista erityisesti Venäjään liittyen[10]
2023 Katja Gauriloff "Huomion kiinnittämisestä vähemmistön historiaan ja oikeuksiin universaalin elokuvataiteen keinoin."[11]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Vuoden kellokas Naistoimittajat ry. Viitattu 7.8.2022.
  2. ↑ Argentiinan aarniometsissä mureni jopa suomalainen sisu, Kerstin Hanfin tv-dokumentti Pettymysten paratiisi (1973) Ylen Elävässä arkistossa. Viitattu 3.5.2015.
  3. ↑ Vuoden 2014 Kellokas-palkinto Tahdon2013-kampanjalle ja sen vetäjä Senni Moilaselle 21.1.2015. Naistoimittajat ry. Viitattu 17.9.2015.
  4. ↑ Marjaana Toiviaisesta vuoden Kellokas (Arkistoitu – Internet Archive), Yle Uutiset 23.2.2016.
  5. ↑ Vuoden Kellokas on Salla Vuorikoski Turun Sanomat. 21.2.2017. Viitattu 28.5.2024.
  6. ↑ Naistoimittajat ry: Toimittaja Eeva-Liisa Hynynen on Naistoimittajat ry:n Vuoden Kellokas 2017 tiedote. 17.3.2018. Naistoimittajat. Viitattu 2.8.2019.
  7. ↑ Saarlotta Virri: Tunnustus Suomen Kuvalehden Kittilä-uutisoinnista – Eeva-Liisa Hynynen on Vuoden Kellokas Suomen Kuvalehti. 19.3.2019. Suomen Kuvalehti. Viitattu 2.8.2019.
  8. ↑ Naistoimittajat ry: Saara Särmä Vuoden kellokas 2018 Naistoimittajat ry. 20.3.2019. Naistoimittajat ry. Viitattu 2.8.2019.
  9. ↑ Toijonen, Ville: Palkittu toimittaja Outi Salovaara ei saa enää viisumia Venäjälle: ”Sanoivat, että syytä voit kysyä FSB:ltä” Yle Uutiset. 1.4.2023. Viitattu 3.4.2023.
  10. ↑ Outi Salovaara 50. Kellokas Naistoimittajat.fi. 22.3.2023. Viitattu 7.4.2023.
  11. ↑ Katja Gauriloff on Vuoden 2023 Kellokas – Naistoimittajat ry naistoimittajat.fi. 9.5.2024. Viitattu 9.5.2024.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vuoden_kellokas&oldid=22740369”