Uusi imperialismi

Siirtomaavallat Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1822.

Siirtomaavallat ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä 1914.

Uusi imperialismi oli 1800-luvun jälkipuoliskolta ensimmäiseen maailmansodan puhkeamiseen 1914 jatkunut kiihkeän imperialismin kausi, jonka aikana lähinnä eurooppalaiset suurvallat valloittivat itselleen suuren määrän siirtomaita eri puolilta maailmaa. Länsi-Euroopan perinteisten siirtomaavaltojen Britannian, Ranskan, Espanjan, Portugalin ja Alankomaiden lisäksi merentakaisia valloituksia haalivat nyt myös Saksa, Italia, Japani, Venäjä ja Yhdysvallat. 1900-luvun alussa ne hallitsivat suurinta osaa maapallon maapinta-alasta.

Historia

Tausta

Iso-Britannia, Espanja, Portugali, Ranska ja Alankomaat valloittivat 1400- ja 1500-luvulla itselleen kaukana emämaasta sijainneita alueita eli siirtomaita. Käytännössä koko Amerikka joutui eurooppalaisten hallintaan ja sen alkuperäisväestö jäi Euroopasta saapuneen uudisasutuksen vuoksi vähemmistöön. Aasiassa ja Afrikassa eurooppalaisten valta yleensä rajoittui rannikoille. Poikkeuksen muodosti Intia, jonka brittiläinen kauppakomppania onnistui kokonaisuudessaan valloittamaan alueen sisäisiä kiistoja hyödyntämällä.

Suurin osa Amerikan siirtomaista itsenäistyi vuosien 1776–1830 välillä, ja eurooppalaisten suurvaltojen haltuun jäi lähinnä kauppa-asemia ja plantaaseja. Seurasi puolen vuosisadan mittainen hiljaisempi vaihe, jona Kuninkaallinen laivasto hallitsi maailman meriä. 1700-luvun lopulta 1870-luvulle eurooppalaiset valtiot osoittivat vain vähäistä kiinnostusta uusien siirtomaiden valloittamiseen.

Siirtomaiden valloitus

Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa koettiin 1800-luvulla voimakas vapaakaupan siivittämä talouskasvu. Vuonna 1873 maailmantalous ajautui kuitenkin kriisiin, mikä sai monet valtiot omaksumaan aiempaa aktiviisemman talous- ja sosiaalipolitiikan. Samaan aikaan teollinen vallankumous lisäsi Euroopan valtioiden välistä kilpailua. Saksa, Yhdysvallat ja Japani teollistuivat nopeasti ja kykenivät kilpailemaan Länsi-Euroopan perinteisten siirtomaavaltojen kanssa melko tasaveroisesti. Myös Italia ja Venäjä laajenivat 1800-luvulla aggressiivisesti.

Euroopan suurvallat alkoivat 1870- ja 1880-luvuilla haalia uusia maaomistuksia eri puolilta maailmaa kiihkeässä tahdissa ja valloittivat tällä kertaa myös sisämaan. Uudet lääkkeet tarjosivat suojaa trooppisilta sairauksilta, kuten unitaudilta ja malarialta. Höyrylaivat, moottoroidut pienen syväyksen jokiveneet ja sähkösanomat mahdollistivat aiempaa tehokkaamman viestinnän ja liikkumisen. Pultti- ja vipulukkoiset kiväärit sekä Maxim-konekivääri antoivat pienienkin valloittaja-armeijoiden käyttöön ylivertaisen tulivoiman, jonka avulla ne kykenivät lyömään monta kertaa itseään suuremmat afrikkalais- ja aasialaisjoukot.

Vuosisadan taitteeseen mennessä suuri osa Aasiasta, monet Tyynenmeren saarista ja miltei koko Afrikka oli joutunut siirtomaan asemaan. Kilpailu siirtomaista päätti 1800-luvun puolivälissä vallinneen suhteellisen rauhallisen kauden ja johti useisiin suurvaltojen välisiin aseellisiin selkkauksiin. Yhdysvallat valloitti Espanjan siirtomaaimperiumin rippeet Länsi-Intiassa ja Filippiineillä, ja Japani kävi sotia sekä Kiinaa että Venäjää vastaan. Brittiläinen imperiumi alisti Etelä-Afrikan buurit, jotka olivat hollantilaisten siirtolaisten jälkeläisiä.

Uuden imperialismin valloitukset poikkesivat varhaismodernista imperialismista monella tapaa. Aiempina vuosisatoina siirtomaavalta oli levittäytynyt vähitellen, mutta nyt suurvallat kilpailivat siitä, kuka ehtisi ensimmäisenä valloittamaan vielä jakamattomat alueet, ja uusien aluevalloitusten tahti oli moninkertainen 1800-luvun alkuun verrattuna. Sekä Aasiassa että Afrikassa valta ulottui nyt myös sisämaahan. Muuttoliike emämaista siirtomaihin jäi pieneksi ja rajoittui upseereihin, virkamiehiin, kauppiaisiin, plantaasinomistajiin ja lähetyssaarnaajiin. He muodostivat siirtomaiden eliitin mutta olivat alkuperäisväestöön verrattuna pieni vähemmistö.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa siirtomaavallat ja niistä itsenäistyneet valtiot hallitsivat noin 85 prosenttia maapallon maapinta-alasta. Usein myös nimellisesti itsenäiset alueet joutuivat suurvaltojen etupiiriin ja alisteiseen asemaan.

Syyt

Uusi imperialismi kumpusi suurvaltojen kiihtyneestä kilpailusta ja parantuneesta teknologiasta, joka mahdollisti aiempaa helpommat valloitusretket ja raaka-aineiden tehokkaan kuljettamisen mistä tahansa maailman kolkasta mihin tahansa toiseen kolkkaan. Teollinen vallankumous ja teollisuuskaupunkien kasvu synnyttivät tarpeen tuontiruualle ja raaka-aineille, joiden saanti pyrittiin siirtomaavalloituksilla turvaamaan. Yleensä taloudelliset toimet kuitenkin seurasivat imperialistisia valloituksia sen sijaan, että valloituksilla olisi pyritty edistämään olemassa olevaa kauppaa.

Imperialismia motivoivat sekä taloudelliset, poliittiset, sotilaalliset että ideologiset näkökohdat. Ranskassa siihen kannusti halu palauttaa kansakunnan kunnia Ranskan–Preussin sodassa (1870–1871) kärsityn tappion jälkeen. Saksassa Otto von Bismarck käytti aluelaajennuksia oman sisäpoliittisen valtansa pönkittämiseen, kun taas Britannia halusi turvata etunsa Välimerellä ja Intiassa. John Hobson (1902) esitti, että imperialismi suuntasi kansakunnan huomion ulkomailla saavutettuihin sotilaallisiin voittoihin, pois kotimaan yhteiskunnallisista ongelmista. Valloituksia perusteltiin muun muassa nationalismilla, rasismilla ja seikkailunhalulla. Imperialismin oikeutukseksi esitettiin myös moraalisia velvoitteita, kuten lähetystyön tarpeellisuutta.

Marxilaiset tutkijat ovat pitäneet imperialismia kapitalismin seurauksena ja muita selityksiä toissijaisina syinä, jotka nekin pohjimmiltaan kumpuavat kapitalismista. Tämä tulkinta ei ole kuitenkaan saavuttanut historiantutkijoiden laajaa hyväksyntää. Taloudellisilla näkökohdilla on kuitenkin 1900-luvun alusta saakka ollut suuri rooli tutkijoiden yrityksissä selittää imperialismia. Yksittäistä uutta imperialismia selittävää mekanismia ei monista yrityksistä huolimatta ole löydetty.

Seuraukset

Uusi imperialismi johti kansainväliseen työnjakoon, jossa teollisuusmaat valmistivat ja myivät jalostettuja tuotteita samalla kun muun maailman osaksi jäi raaka-aineiden ja ruuan tuottaminen. Aiemmin eri puolilla maailmaa oli esiintynyt taloudellisesti melko autonomisia alueita, mutta uuden imperialismin myötä ne integroituivat suurvaltojen johtamaan maailmantalouteen. Valloituksia perusteltiin niiden tuottamalla vauraudella, mutta imperialismin kriitikot huomauttivat jo 1900-luvun alussa, että siirtomaiden valloitus ja ylläpito oli huomattavasti kalliimpaa kuin valloitusretkistä mahdollisesti saatava taloudellinen hyöty. Taloudellisesti kannattavaa imperialismi oli korkeintaan pienelle eliitille. Imperialismia perusteltiin myös sen tuottamalla turvallisuudella, mutta käytännössä siirtomaista ja etupiireistä kilvoittelu johti suurvaltojen välisiin selkkauksiin ja sotiin.

Katso myös

• Afrikan jako
• Siirtomaavallan purkautuminen
• Suuri peli
• Uuskolonialismi
• Valkoisen miehen taakka