Thaimaan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Nykyisen Thaimaan valtion alue on ollut thai-kansan asuinalueena parin tuhannen vuoden ajan. Thait alkoivat siirtyä alueelle noin 800-luvulla eaa. 1200-luvulla syntyi Sukhothain kuningaskunta, jota pidetään ensimmäisenä thai-kansan kuningaskuntana.[1][2][3] Sukhothain aikana kehitettiin thain kielen kirjoitusjärjestelmä.[1]

Sukhothain valtakunnan valtapiste alkoi siirtyä Ayutthayaan 1300-luvulla ja se menetti valta-asemansa nykyisen Thaimaan alueella Ayutthayan kuningaskunnalle. Ayutthayan kukoistusta kesti 400 vuotta. Valtakunta laajeni nykyisen Laosin ja Kambodžan alueille ja maa kehittyi aasialaiseksi suurvaltioksi. Ayutthayan aikana nykyisen Thaimaan alueelle saapuivat myös eurooppalaiset, jotka alkoivat käyttää maasta nimeä Siam. Eurooppalaiset kauppiaat kuvasivat Ayutthayaa yhtä mahtavaksi kaupungiksi kuin Lontoo.[4][5][6] Ayutthaya kävi olemassaolonsa aikana lukuisia sotia burmalaisia vastaan. Vuonna 1769 burmalaiset hyökkäsivät Ayutthayaan ja kaupunki hävitettiin perusteellisesti.[1]

Ayutthayan hävityksen jälkeen maan uudeksi yhdistäjäksi nousi kuningas Taksin, joka perusti uuden valtakeskuksen Chao Phraya -joen varrelle. Hänen valtakaudellaan Siam onnistui taas saavuttamaan valta-aseman alueella. Taksin kuitenkin sortui tyrannimaisiin otteisiin ja hänet syrjäytettiin valtaistuimelta vuonna 1782 ja valtaistuimelle nousi kuningas Rama I, maan nykyisen Chakri-dynastian ensimmäinen kuningas. Hän teki Bangkokista maan pääkaupungin.[1][7]

1800-luvulla Siam alkoi solmia kauppasuhteita eurooppalaisten siirtomaavaltojen kanssa. Eurooppalaiset hallitsivat Siamin naapurivaltiota, mutta Siam onnistui ainoana Kaakkois-Aasian maana säilyttämään itsenäisyytensä. Itsenäisyyden hintana maa joutui luopumaan laajoista maa-alueistaan.[1]

Maassa luovuttiin absoluuttisesta monarkiasta vuoden 1932 sotilasvallankaappauksen jälkeen ja maan nimi muutettiin sen jälkimainingeissa Thaimaaksi.[7] 1930-luvun jälkeen maassa on nähty lukuisia sotilasvallankaappauksia. Maan lukuisat sotilasvallankaappaukset ovat hidastaneet Thaimaan demokratiakehitystä, mutta antikommunistisena maana Thaimaa sai kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen tuen, mikä vauhditti maan talouskasvua ja nousua Aasian kehittyneiden maiden joukkoon.[1][4]

Alueen esihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen Thaimaan aluetta on asutettu jo kymmeniä tuhansia vuosia. Hedelmällinen maa, lauhkea ilmasto ja rikkaat luonnonvarat houkuttelivat uudisasukkaita ja myöhempinä ajanjaksoina siirtolaisia. Alueen joet tarjosivat hyvät kulkureitit Thaimaan pohjois- ja keskiosissa, ja varhaisia neoliittisia kiviesineitä on löydetty ympäri Thaimaata.[8]

Koillis-Thaimaan Udon Thanin provinssin alueella sijaitsevasta Ban Chiangin kylästä tehtiin merkittävä arkeologinen löytö 1960-luvulla. Alueelta löytyi vanhoja keramiikka- pronssi- ja rautaesineitä, joista vanhimpien on todettu olevan peräisin 3000-luvulta eaa.[9][10] Löydöt ovat todiste paikallisesta pronssikulttuurista ja pronssin valmistuksen on päätelty alkaneen Thaimaan pohjoisosassa viimeistään noin 1500 eaa.[9][11] Metallinvalmistusta harjoittavien yhteisöjen kehittyminen on todennäköisesti perustunut Kiinan suunnalta levinneeseen tietoon, mutta on myös esitetty että pronssintekotaito on kehittynyt itsenäisesti Kaakkois-Aasiassa.[11] Alueelta tehdyt hautalöydöt ovat myös todistaneet että Ban Chiangin varhaiskulttuurissa harjoitettiin riisinviljelyä ja karjataloutta.[9][12] Maanviljelystä ja karjataloudesta kertovat myös eri puolilta Thaimaata löydetyt kalliomaalaukset, joista varhaisimpien on ajoitettu olevan peräisin 3000 luvulta eaa.[13]

Ban Chiangin muinaiskulttuurin ja alueen nykyisen väestön välillä ei ole todettu olevan yhteyttä.[8] Yleisen katsomuksen mukaan thai-kansat ovat lähtöisin nykyisen Lounais-Kiinan Yunnanin alueelta.[13][14] Ennen thaiden saapumista alueella oli malaiji-, mon- ja khmer-sivilisaatioita.[15][16][17] Tai-kieliä puhuneet kansat alkoivat syrjäyttää nykyisen Thaimaan alueelta austronesialaisten kielten puhujia noin vuodesta 600 eaa.[18]

Mon- ja khmer-kuningaskunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaakkois-Aasian varhaisin tunnettu valtiomuotoinen hallintorakenne syntyi nykyisen Kambodžan ja Vietnamin alueille. Kiinalaisissa lähteissä valtio tunnettiin nimellä Fu-Nan. Funanin kuningaskunta nousi merkittäväksi ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla. Funanin menestys perustui siihen että maa kävi kauppaa intialaisten, persialaisten ja kiinalaisten kanssa. Funan kävi jatkuvasti sotia ja se alisti valtaansa uusia vasallivaltioita. Laajimmillaan Funanin vaikutusalue ulottui etelässä syvälle Malakan niemimaalle ja lännessä nykyisen Myanmarin eteläosiin asti. Funan alkoi menettää merkitystään alueen kaupallisena keskuksena, kun 350-luvulle tultaessa kiinalaiset ja intialaiset kauppiaat valitsivat satamapaikakseen yhä useammin nykyisen Indonesian alueen läpi kulkeneen merireitin.[19][20]

Funanin heikentymisen myötä aiemmin sen vallan alla ollut Chenla sulautti Funanin kuningaskunnan itseensä 600-luvulla. Chenla oli ensimmäinen khmervaltakunta ja se sijaitsi pääosin nykyisen Kambodžan alueella. Sen vaikutuspiiriin kuului myös osa nykyisestä Thaimaasta.[21][22][23][24]

Dvaravatin kuningaskunnan ajalla, vuonna 755 rakennettu Wat Cham Devin temppeli Lamphunin kaupungin lähellä.[25]

Khmerien sukulaiskansa mon-kansa kasvatti vaikutusvaltaansa nykyisen Thaimaan alueella 500-luvulla Funanin kuningaskunnan rappion myötä, ja alueelle syntyi mon-kansan hallitsemia kuningaskuntia. Chao Phraya -joen varrelle, syntyi Dvaravatin kuningaskunta. Sen keskus sijaitsi nykyisen Nakhon Pathomin alueella. Dvaravatista pohjoiseen syntyi Haripunjayan kuningaskunta, jonka keskus sijaitsi nykyisen Lamphunin alueella Pohjois-Thaimaassa.[15][16][26][27][28] Nykyisen Myanmarin puolelle syntyi Sudhammavati, jonka keskuksena pidetään Thatonin kaupunkia, monesti kuningaskuntaa kutsutaan sen keskuksen mukaisella nimellä Thatonin kuningaskunnaksi.[16][29][28] Nämä kolme kuningaskuntaa muodostivat Ramannadesan, eli monien maan.[28]

Mon-kansan kulttuuri levittäytyi laajalle nykyisen Thaimaan aluetta ja moneilla oli ratkaiseva rooli theravada-buddhalaisuuden leviämiselle Kaakkois-Aasiaan. Monien kulttuuri kukoisti noin tuhat vuotta suuressa osassa nykyistä Thaimaata ja mon-kulttuurin erilaiset taiteen muodot ovat jättäneen jälkensä Kaakkois-Aasian kulttuuriin.[30]

Huolimatta kulttuurisesta valta-asemastaan mon-kansa eli khmerien ja burmalaisten puristuksessa.[30][16] Monien asuinalueen itäpuolella sijainneen Chenlan heikennyttytyä alueelle syntyi khmerläinen Angkorin valtakunta.[31] Monit joutuivat useasti naapuriensa kukistamaksi ja 900-luvulla Dvaravati joutui Khmerien valtakunnan alaisuuteen.[30][16] Dvaravatin rippeistä muodostui Lavon kuningaskunta, kun valtakunnan keskus siirtyi nykyisen Lopburin alueelle.[26][32] Läntiset mon-alueet joutuivat burmalaisten valtaan, kun Paganin kuningaskunta valloitti Thatonin vuonna 1057.[28][33] 1100 luvulta lähtien monien asuinalueelle levittäytyivät myös pohjoisen suunnalta tulleet thait.[14][28]

Thaimaan nykyisen alueen eteläiset osat Malakan niemimaalla elivät erillään pohjoisen tapahtumista. 600-luvulla sumatralainen Srivijayan kuningaskunta, joka hallitsi Sumatran ja Malakan niemimaan välissä olevan Malakansalmen kaupankäyntiä. Srivijaya oli ensimmäinen merkittävä malaijien imperiumi. Srivijaya kävi kauppaa intialaisten, kiinalaisten ja persialaisten kanssa. Kauppiaiden mukana eteläisen Thaimaan alueelle levisi intialaisen kulttuurin vaikutteita. Surat Thanin provinssin alueella sijaitseva Chaiya oli Srivijayan aikana vilkas satamapaikka. Alueelta on tehty mahajana-buddhalaisuuteen viittaavia löydöksiä, joka oli keskeinen osa Srivijayan kulttuuria.[34][13][35]

Ensimmäiset tai-valtakunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lanna

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lannan kuningaskunta sijaitsi nykyisen Pohjois-Thaimaan alueella tuhannen vuoden ajan. Lannan aikakausi jakaantuu eri aikakausiin, kuningaskunta syntyi vuonna 750 ja kuningaskuntaa hallitsivat alun perin monit, aina 1300-luvulle asti. 1200-luvun lopulla tai-kansat alkoivat asuttaa aluetta ja valtasivat alueen mon-kansalta.[36]

Kaakkois-Aasia 1300-luvulla. Punaisella Khmerien valtakunta, vaaleansinisellä Lavon kuningaskunta, oranssilla, Sukhothain kuningaskunta, keltaisella Champa, sinisellä Đại Việt ja violetilla Lanna.

Tai-kansojen muuttoaaltoa vauhditti Kublai-kaanin johtaman Mongolivaltakunnan valloitettua eteläisen Kiinan alueella sijainneen Nanzhaon. Tait pakenivat mongolien hyökkäyksiä, mikä vauhditti etelään vaeltavien tai-kansojen perustamien uusien valtiorakenteiden syntyä. Khmerien ja monien valta alueella heikkeni sitä mukaa, kun tait muuttivat alueelle. Massamuutto johti siihen että tai-kansat saavuttivat johtavan aseman keskisen Thaimaan alueella.[14][37][36][38][39]

Tai-johtajat solmivat päällikkökuntien liittoutumia ja tai-kansat onnistuivat kasvattamaan määräysvaltaansa khmerien Angkorin ja burmalaisen Paganin kustannuksella.[37] Yksi kuuluisimmista tai-johtajista oli Mangrai, joka oli Lannan tai-kauden merkittävin kuningas.[37][36] Mangrai perusti vuonna 1263 Chiang Rain kaupungin ja pari vuotta myöhemmin Lamphunin. Vuonna 1296 tait valtasivat monien hallitseman Haripunjayan ja perustivat paikalle Chiang Main, josta tuli Lannan valtakunnan keskuspaikka.[37][36][14]

Lanna pysyi pitkään itsenäisenä ja se onnistui torjumaan kiinalaisten invaasiot, sekä eteläisen Ayutthayan laajentumispyrkimykset. Lanna pysyi aina 1800-luvulle asti erillään muusta Thaimaasta.[37]

Sukhothai

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sukhothain kuningaskunnan aikainen Wat Mahathat -muinaismuistoalue Ayutthayassa.

Sukhothain kuningaskuntaa pidetään ensimmäisenä tai-kansan kuningaskuntana.[2][3] Pohjoisesta mongoleja pakoon vaeltaneet tai-soturit vahvistivat tai-kansojen kasvavaa vaikutusvaltaa khmervaltakunnan kustannuksella.[14][40] Tait valloittivat Sukhothain vuonna 1238 Khmervaltakunnalta, kun Angkorin imperiumin koillisena etuvartioasemana toimineen kaupungin komentaja syöstiin vallasta.[2] Sukhothain ensimmäinen kuningas oli Sri Indraditya.[3][39] Tai-siirtolaisten muutto alueelle oli alkanut jo 500-luvulla eaa. ja hidas ja vääjäämätön kehitys johti siihen, että taiden levittäyessä etelään päin he valtasivat uusia asuinalueita khmer- ja mon-väestön kustannuksella.[2]

Sukhothain kuuluisin kuningas oli hänen poikansa Ramkhamhaeng, hän peri valtaistuimen vuonna 1279. Ramkamhaengia pidetään nykyisen Thaimaan perustajana ja maan isänä.[2][3] Ramkamhaengin aikana Sukhothai laajensi vaikutusvaltaansa nykyisen Thaimaan alueella voittoisan tai-armeijan valloitusretkillä saavuttamien voittojen ansiosta. Ramkamhaengin valloitusretkien päätteeksi Sukhothain vaikutuspiiri ulottui idässä Mekong-joelle, lännessä burman rajavuorille ja etelässä Malakan niemimaan Nakhon Si Thammaratiin asti. Sukhothain vaikutuspiiri ulottui näin ollen suunnilleen Thaimaan nykyisille rajoille.[41] Pohjoisempana sijainneen Lannan tai-valtion kuninkaan Mangrain kanssa Ramkamhaeng solmi hyökkäämättömyyssopimuksen. Sopimukseen liittyi myös kolmas tai-valtio Phayao. Toisinaan tämä sopimus tulkitaan myös valtioliitoksi.[36]

Ramkamhaeng oli paitsi menestyksekäs sotapäällikkö, hän oli myös taitava valtionpäämies. Hän hallitsi maata feodalismin kaltaisesti, jolloin valloitettujen alueiden paikallisista ylimyksistä tuli Sukhothain vasalleja. Ramkamhaeng solmi diplomaattisuhteet kiinalaisten kanssa ja tunnusti kiinan keisarin nimellisen ylivallan. Ramkamhaeng teki buddhalaisuudesta valtionuskonnon ja hänen ansiokseen lasketaan thain kielen kirjoitusjärjestelmän synty.[2][3][40][41] 1280-1290-luvuilta peräisin oleva piirtokirjoitus, jossa ylistetään olojen vakautta, kansan hyvinvointia ja elinkeinonharjoittamisen vapautta, on ensimmäinen tunnettu thaikielinen dokumentti.[42][43] Kaiverruksen aitoudesta on kuitenkin esitetty epäilyksiä joidenkin historioitsijoiden kesken, sillä kieli muistuttaa paljon nykythaita. Kivipaasi jossa kaiverrus oli, löytyi vuonna 1833.[41]

Sukhothain valta nykyisen Thaimaan alueella kesti satakunta vuotta. Ramkamhaengin kuoltua vuonna 1298 tai-kuningaskunnan valtapiste alkoi vähitellen siirtyä Ayutthayaan.[2][3] Sukhothain heikennyttyä Ayutthaya kasvatti valtapiiriään ja lopulta asetti Sukhothain valtaistuimelle vasallikuninkaan 1351. Sukhothain viimeisen kuninkaan Thammaracha IV:n kuoltua 1448 Sukhothai menetti itsenäisyytensä viimeisetkin rippeet.[44]

Ayutthaya

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningaskunnan synty ja laajentuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ayutthayan kuningaskunta oli Sukhothaista erkaantunut vasallivaltio, jonka pääkaupunki oli Ayutthaya Chao Phraya -joen saarella. Ayutthayan perustaja oli maan ensimmäinen kuningas Ramathibodi I, vuonna 1350.[45][41] Hän oli syntyisin varakkaasta kiinalaisesta kauppiassuvusta, ja hän kasvatti valtaansa diplomatian ja naimakauppojen avulla.[46][41][47] Ayutthaya laajensi valtaansa myös sodilla, ja Ramathibodin hallintokaudella valtakunta vakiinnutti itsenäisyytensä Angkorista.[41][47] Huolimatta sodista khmerejä vastaan, Ayutthaya sai paljon kulttuurisia vaikutteita Khmervaltakunnasta; siinä missä Sukhothain hallitsija oli maanläheinen, Ayutthayyaa hallittiin jumalkuninkaana, jota kuolevaisten ei sopinut edes katsoa.[41][48] Uskonnoltaan Ayutthayan yhteiskunta oli theravada-buddhalainen, joka oli omaksuttu Sukhothain aikakaudella.[45] Ramathibodi myös kokosi dharmasastran, lakikokoelman, jossa vanhat hindukirjoitukset yhdistettiin thailakeihin.[46]

Ayutthayan ja Khmervaltakunnan välillä vallitsi jatkuva sotatila aina Ayutthayan syntymisestä lähtien.[49] Kuningas Borommaracha II:n valtakauden aikana Ayutthaya valloitti Khmervaltakunnan pääkaupungin Angkorin vuonna 1431. Ayutthayan tai-armeija tuhosi Angkorin ja Khmervaltakunnan kuningas katsoi parhaaksi siirtää valtakunnan pääkaupungin kauemmas itään Ayutthayasta. Khmer-kuninkaiden hylättyä Angkorin jäljelle jäi nykyinen temppelialue Angkor Wat.[49][47]

Siinä missä Sukhothain valtakunta sulatui Ayutthayan kuningaskuntaan, Ayutthaya ei onnistunut valloittamaan pohjoisempana sijainnutta tai-valtiota Lannaa. Kuningas Trailok, joka hallitsi maata vuosina 1448-1488, oli yksi Ayutthayan merkittävimmistä kuninkaista. Hän siirsi pääkaupungin 25 vuodeksi Phitsanulokiin vahvistaakseen sotilaallista voimaansa Lannaa vastaan. Tai-valtioiden välillä vallitsi jatkuva keskinäinen sotatila Trailokin valtakaudella, kun Ayutthaya pyrki laajentamaan vaikutusvaltaansa Lannan kustannuksella. Ayutthaya ei kuitenkaan koskaan kyennyt valloittamaan pohjoisempaa tai-valtiota. Lannan ohella toinenkin tai-valtakunta, nykyisen Laosin alueella sijainnut Lan Xang, säilyi itsenäisenä Ayutthayan valta-asemasta huolimatta.[45][47][49][50]

Kuningas Trailokin ansioksi katsotaan sakdina-järjestelmän kehittäminen, joka oli feodaalinen hallintojärjestelmä. Siinä jokaisella henkilöllä oli yhteiskunnassa selkeä asema, pohjalla olevista orjista ylimpänä olevaan kuninkaaseen.[49][47][51] Trailokin hallintojärjestelmässä Ayutthayan hallitsemat alueet jaettiin provinsseihin, joissa jokaisessa oli oma kuvernöörinsä.[51][5]

Eurooppalaisten saapuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian ajalta oleva maalaus Ayutthayasta.
Ayutthaya ja Kaakkois-Aasia 1600-luvulla.

Trailokin jälkeen kuninkaaksi nousi hänen poikansa Ramadhipati II, joka joutui ensimmäisenä kuninkaana tekemisiin eurooppalaisten kanssa. Vuonna 1511 portugalilainen Afonso de Albuquerque lähetti Ayutthayaan ensimmäisen lähetystön. Nämä olivat luultavasti ensimmäiset maassa käyneet eurooppalaiset. Portugali oli aiemmin samana vuonna valloittanut Malakan.[52][5][45] Burmalaiset muodostivat kuitenkin suuremman uhan Ayutthayalle kuin eurooppalaiset. Burmalaiset hyökkäsivat Ayutthayaan vuonna 1569 ja pitivät valtakuntaa hallussaan 15 vuoden ajan, ennen kuin Ayutthaya onnistui ajamaan burmalaiset pois.[50][5][6]

Portugalilaiset solmivat Ayutthayan kuninkaan kanssa sopimuksen, joka oikeutti portugalilaisia asumaan ja käymään kauppaa Ayutthayan alueella. Portugalilaiset pitivät Ayutthayaa yhtenä Aasian mahtavimmista valtioista. Ayutthayan pääkaupunki oli Aasian vauraimpia ja se kävi yhä enemmän kauppaa kiinalaisten kanssa.[5][45][53]

1500-1600 -lukujen vaihteessa nykyisen Thaimaan alueelle saapuivat myös hollantilaiset ja espanjalaiset, sekä hieman myöhemmin brittiläiset ja ranskalaiset. Ayutthayan kuningas Naresuan solmi kauppasopimuksen Espanjan ja kanssa vuonna 1598 ja hänen seuraajansa Ekathotsarot Hollannin kanssa. Vuonna 1612 kauppaoikeus myönnettiin myös briteille.[5][50][45][52][53] Ayutthaya solmi diplomaattisuhteita eurooppalaisiin ja lähetti omat diplomaattinsa Haagin ja Pariisiin. Pitämällä suhteita yllä kaikkiin eurooppalaisiin, Ayutthaya pystyi varmistamaan että yksikään eurooppalainen siirtomaavalta ei saanut liiallista vaikutusta Ayutthayan alueella.[52] 1600-luvulle tultaessa eurooppalaiset käyttivät Ayutthayasta nimeä Siam.[5][53]

Ayutthayasta kasvoi kansainvälinen kauppakeskus, jonne saapui eurooppalaisten lisäksi myös aasialaisia kauppiaita.[45] Burmalaisten vuoden 1569 maahantunkeutumisesta ja sen aiheuttamista tuhoista huolimatta Ayutthayan väkiluvun arvioidaan olevan tänä aikakautena noin 100 000 henkeä, ja eurooppalaiset arvioivat sen olevan yhtä suuri kaupunki kuin Lontoo.[6] Kaupungin suuri koko johtui paitsi Chao Phraya joen hedelmällisestä maastosta, joka tuotti paljon riisiylijäämää, myös siitä että thai-kuninkaat halusivat ympäröidä itsensä alamaisilla sotilas- ja statustarkoituksen vuoksi.[6]

Ayutthaya pystyi säilyttämään valta-asemansa alueella burmalaisiin ja khmervaltakuntaan nähden. Ayutthayan puolustusta burmalaisia ja khmerejä vastaan vahvistettiin 1590-luvulla, ja Ayutthayan pohjoiset tai-naapurit Lanna ja Lan Xang kärsivät burmalaisten hyökkäyksistä Ayutthayaa enemmän.[45][5] Ulkoiset uhat kuitenkin piinasivat Ayutthayaa vielä 1600-luvulla. Khmerit saivat merkittävän sotavoiton Ayutthaysta vuonna 1622 ja Ayutthayan tappiot olivat 4000-5000 miestä. Myös Ayutthayan eteläinen Patanin vasallivaltio onnistui lyömään siamilaiset vuonna 1634. Suurimman uhan muodostivat kuitenkin edelleen burmalaiset, joita vastaan puhkesi jälleen sotia 1660-luvulla. Ayutthaya ja Lanna liittoutuivat burmalaisia vastaan, mutta huolimatta eurooppalaisilta saaduista musketeista ja tykeistä, burmalaiset saivat haltuunsa Chiang Main kaupungin.[6] Burmalaiset estivät Ayutthayan vaikutuspiirin leviämisen pohjoiseen, mutta siamilaiset onnistuivat valloittamaan Malakan niemimaalla sijainneet Kedahin ja Songkhlan kuningas Prasat Thongin valtakaudella 1630-1656.[6]

Siamin valtuuskunta Ranskan hovin vieraina Ludvig XIV:n hallituskaudella 1686

Ayutthayan 1600-luvulla hallinneista kuninkaista kuuluisin on kuningas Narai, joka oli kuninkaansa vuosina 1656-1688. Hänen valtakautenaan siamilaiset alkoivat menettää itsemääräämisoikeuttaan eurooppalaisille, vaikka Narai onnistui valtakaudellaan peluuttamaan eurooppalaisia toisiaan vastaan.[54][45] Tällaisten olosuhteiden vallitessa kreikkalainen seikkailija Konstantin Phaulkon, joka saapui Ayutthayaan 1675, nousi kuningas Narain tärkeimmäksi neuvonantajaksi. Vuonna 1664 hollantilaiset taivuttelivat Ayutthayan kuninkaan myöntämään maalle väkipakolla paremmat kauppaoikeudet.[52] Phaulkon pyysi ranskalaista apua Ayutthayaan, ja ranskalaiset rakensivat maahan linnoituksia ja myös uuden palatsin Lopburiin, joka on jäänyt kuningas Narain muistomerkiksi.[50][52] Phaulkon juonitteli ranskalaisten tuella myös englantilaisia vastaan, tarkoituksena oli myös käännyttää Ayutthayan väestö katolilaisuuteen jesuiittojen tuella. Ranskan kuningas Ludvig XIV allekirjoitti sopimuksen, jonka mukaan ranskalaiset saivat lisää toimintavapauksia Ayutthayassa.[45]

Valtakunnan tuho

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siamilaiset ylimykset eivät katsoneet hyvällä ulkomaalaisten kasvavaa vaikutusvaltaa maan hovissa. Kruununperimysjärjestys Ayutthayan monarkiassa oli luonteeltaan epävarma, sillä kruunua ei perinyt kuninkaan poika vaan veli, mikä mahdollisti erilaiset hovijuonittelut. Siamilaiset kapinoivat ylimykset kannattivat kuninkaaksi Narain kasvattiveljeä Phetrachaa. Kapinaan osallistui tuhansia aseistettuja siamilaisia, ja kapinan tarkoitus oli lopettaa eurooppalaisten vaikutus maan hovissa. Kuningas Narai sairastui ja kuoli vuonna 1688. Hänen sairastuttuaan Phaulkon ja useat eurooppalaiset lähetyssaarnaajat pidätettiin ja teloitettiin.[52][54][45]

Kuningas Phetracha löi siaminlahdelle saapuneet ranskalaisjoukot ja ranskalaiset vetäytyivät Ayutthayasta. Ayutthayassa alkoi poliittisen vakauden, mutta myös eristäytymisen kausi, kun eurooppalaisten nousevaa mahtia pelänneet siamilaiset sulkivat ulkomaalaisilta ovensa.[52][54][45][50][53] 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa valtakunta toipui perimyskiistan ja kansainvälisen kaupan hiipumisen aiheuttamasta sekasorrosta.[54] Maa ei pitänyt 150-vuoteen minkäänlaisia yhteyksiä länsimaihin.[50][52] Kristinusko käytännössä kiellettiin ja buddhalaisuus elpyi erityisesti kuningas Borommakotin vuonna 1733 alkaneella hallintakaudella.[54]

Ayutthaya kärsi 1700-luvulla yhä enemmän burmalaisten hyökkäyksistä. Burmalaiset piirittivät kaupungin vuonna 1765 ja kahden vuoden piirityksen jälkeen vuonna 1767 burmalaiset hyökkäsivät Ayutthayaan ja hävittivät kaupungin. Väestö surmattiin tai vangittiin ja omaisuus ryöstettiin. 400 vuotta kukoistaneesta Ayutthayasta jäivät jäljelle vain rauniot.[45][54][55][48]

Thonburin kuningaskunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ayutthayan tuhosta selviytyneet thait yhdisti karismaattinen sotilasjohtaja Taksin. Hän oli kiinalaisen kauppiaan ja thai äidin poika. Hän onnistui joukkoineen pakenemaan burmalaisten hävitystä, ja hän perusti uuden tukikohdan Chao Phraya -joen suulle Thonburiin, nykyisen Bangkokin kupeeseen. Thonburissa asui runsaasti kiinalaisia kauppiaita, ja Taksinin arvellaan valinneen Thonburin tukikohdakseen juuri sen takia.[56][7]

Taksin julisti itsensä kuninkaaksi vuonna 1768 ja aloitti uuden kuningaskunnan rakentamisen. Ensitöikseen hän puhdisti buddhalaismunkkikuntaa mahdollisista kapinallisista ja lähetti tämän jälkeen kenraali Chakrin johtaman armeijan alistamaan entiset Ayutthayan vasallivaltiot uudelleen.[56][7][50][57] Chakrin johtamat sotajoukot ajoivat burmalaiset pois Lannan kuningaskunnasta, jolloin Chiang Mai palasi Siamin alaisuuteen. Myös nykyisen Koillis-Thaimaan alueella sijainneet lao-ruhtinaskunnat ja khmerien kuningaskunnan reuna-alueet pakotettiin Thonburin alaisuuteen. Etelässä Nakhon Si Thammarat ja Songhla palasivat takaisin vasalliasemaan.[56][7] Taksin laajensi aggressiivisesti Thonburin valtakuntaa, joka kasvoi Ayutthayaakin laajemmalle alueelle.[57] Taksinin aikana nykyinen Thaimaa alkoi hahmottua nykyisille rajoilleen.[56]

Taksinin väitetään tulleen mieleltään sairaaksi. Hän vakuuttui vallassaoloaikanaan omasta jumaluudestaan, mikä oli vastoin thai-kuninkuuden perinteitä. Hän muuttui vainoharhaiseksi ja näki kaikkialla salaliittoja. Tyrannimaiseksi muuttunut kuningas ruoskitutti ja tuomitsi pakkotyöhön noin 500 munkkia, jotka eivät suostuneet tunnustamaan Taksinia yliluonnolliseksi.[56][7][57][50][58]

Lopulta kenraali Chakrin valtaistuimelle tukenut ryhmittymä sai tarpeekseen ja kuningas Taksin vangittiin ja surmattiin. Chakri kruunattiin uudeksi kuninkaaksi vuonna 1782. Hän hallitsi maata nimellä Rama I. Näin sai myös alkunsa nykyisin vallassa oleva Chakri-dynastia.[56][7][57][50][58]

Rattanakosinin kuningaskunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chakri-dynastian alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Rama I oli myös kiinalaista sukua äitinsä puoilelta. Hänen perintönsä on merkittävä nykyisessä Thaimaassa, sillä hän siirsi maan pääkaupungin Thonburista joen vastakkaiselle rannalle, perustaen Bangkokin kaupungin. Tuolloin paikalla oli vaatimaton kiinalaisten kalastajien asuttama pikkukylä.[56][7][48][57]

Bangkok kasvoi nopeasti kiinalaisten suosimaksi uudeksi kauppakeskukseksi, mikä perustui siihen että jokialangoilta saatiin kaksi riisisatoa vuodessa, ja riisistä tuli merkittävä vientituote Kiinan kaupassa. Myös sotilaallisen laajentumisen strategia jatkui, sillä eteläinen Patani palautettiin siamilaisten alaisuuteen vuonna 1791. Nakhon Si Thammaratin ja Songhlan annettiin johtaa maan eteläosaa ja pohjoisessa Chiang Main annettiin hallinnoida pohjoisosaa. Vasallivaltioasemaan joutuivat myös koillisen lao-valtiot, Malakan niemimaan sulttaanikunnat ja Kambodža. Maat olivat käytännöllisesti katsoen itsenäisiä, kunhan ne tunnustivat Siamin ylivaltiuden.[56][7]

Rama I vaali myös Ayutthayan perintöä. Hän eristi Chao Phraya -joesta Rattanakosinin tekosaaren, jolle rakennettiin kuninkaan palatsi Ayutthayan mukaan. Pääkaupunki Bangkokiin siirrettiin merkittävät kansallisaarteet, jotka ovat edelleen nähtävissä Wat Phra Keon temppelissä. Myös Ayutthayan taideperintöä elvytettiin, maan kansalliseepoksesta Ramakienistä kirjoitettiin uusi versio, jolla korvattiin vanhat käsikirjoitukset jotka tuhoutuivat Ayutthayan mukana.[57][59][60]

Rama I:n kuollessa vuonna 1809 valtaistuimelle nousi hänen poikansa Rama II, jonka seuraaja taas oli tämän poika Rama III vuonna 1824. Rama II:n ja Rama III:n kaudella maan taloudellisia uudistuksia jatkettiin. Kansainvälinen kauppa alkoi kukoistaa uudestaan, kun maan eliitti ryhtyi taas käymään kauppaa kiinalaisten kanssa. Myös eurooppalaisiin siirtomaavaltoihin alettiin suhtautua joustavammin. Tämä olikin järkevää, sillä mikäli eurooppalaisten toimia olisi rajoitettu, Siam olisi voinut jäädä eurooppalaisten imperialistien alaisuuteen. Siam oli Kaakkois-Aasian maiden joukossa ainutlaatuinen, sillä se oli ainoa jota eurooppalaisten kolonialismi ei hallinnut.[56][61]

Erityisen tyytymättömiä tilanteeseen olivat britit, jotka halusivat laajentaa Intian kauppaa Malakan niemimaan länsipuolella sijaitsevan Penangin kautta. Britit valloittivat siivun burmalaisten hallitsemista alueista ja kuningas Rama III päätti tämän johdosta sallia Englannin Itä-Intian kauppakomppanialle vapaammat kauppaoikeudet.[60][61] Se että Siam ei koskaan joutunut siirtomaahallinnon alaisuuteen johtui paitsi hyvästä diplomatiasta ja siirtomaavalloille tehdystä myönnytyksistä, myös siitä että Siam sijaitsi Ranskan ja Britannian siirtomaiden välissä maantieteellisenä puskurivaltiona.[1]

Mongkut ja Bowringin sopimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chakri-dynastian merkittävin kuningas oli Mongkut, joka hallitsi Siamia vuosina 1851–1868. Mongkut oli edeltäjänsä Rama III:n tapaan Rama II:n poika. Mongkut oli kruununperimysjärjestyksessä ennen Rama III:ta, vaikka Rama III oli vanhempi kuin Mongkut, tämän äiti oli kuningatar mutta Rama III:n äiti oli kuninkaan jalkavaimo. Mongkut oli kuitenkin vetäytynyt vain hieman ennen isänsä kuolemaa munkkiluostariin ja Rama III kruunattiin kuninkaaksi vuonna 1824. Mongkut jäi olosuhteiden pakosta luostariin isänsä kuoleman jälkeen, ja hän eli luostarissa kaikkiaan 27 vuotta.[56][62][63]

Luostarivuosinaan Mongkutista tuli merkittävä sanghan, eli munkkikunnan kehittäjä. Hän kehitti Thammayut nikai -lahkon, joka on nykyisin Thaimaan vaikutusvaltaisin.[56][48][63] Mongkut opetti luostarissa paalin ja sanskritin kieliä ja käänsi thaiksi pyhiä tekstejä. Hän matkusteli munkkina paljon ja hän opiskeli englantia ja latinaa, ja hän solmi myös yhteyksiä ulkomaailmaan.[48][63][64]

Kuningas Rama III kieltäytyi solmimasta uutta kauppasopimusta brittiläisten kanssa, ja kun Sarawakin rajah ja brittiläinen lähettiläs sir James Brooke kuvasi Mongkutin oppineisuutta, britit näkivät hänessä ratkaisun jolla Siamin kauppaa voitiin kehittää, ja britit alkoivat tukea Mongkutia valtaistuimelle. Rama III:n kuoltua Mongkut astui valtaistuimelle hänen jälkeensä. Mongkut tunnettiin hallitsijana myös nimellä Rama IV.[62]

Mongkut joutui valtaan noustuaan selvittelemään Siamin suhteita siirtomaavaltoihin. Elettiin aikakautta, jolloin britit hallitsivat Burmaa ja Malakan niemimaata, Ranska Indokiinaa ja Hollanti Hollannin Itä-Intiaa, nykyistä Indonesian saaristoa.[56][64] Mongkut oli vakuuttunut siitä että Siamin suhteiden siirtomaavaltoihin tuli säilyä hyvänä, jotta maa pystyi säilyttämään itsenäisyytensä.[63] Vuonna 1855 Mongkut solmi Bowringin sopimuksen britanniaa edustaneen Hongkongin kuvernöörin John Bowringin kanssa. Sopimuksen mukaan valtion monopolit poistettiin, riisikauppa vapautettiin ja Britannialle annettiin vapaus nimittää maahan konsuli. Britit saivat omistaa Siamissa maata ja he voivat hyödyntää luonnonvaroja, ilman että he olivat siamilaisten lain piirissä. Sopimus oli Siamille epäedullinen, mutta maa sai pitää itsenäisyytensä, jonka myös kuningatar Viktoria vahvisti vuonna 1856.[56][62][63]

Mongkut solmi brittiläisten ylivallalta suojautuakseen samankaltaisen sopimuksen myös Ranskan kanssa vuonna 1856. Myöhemmin Siam solmi samantapaiset kauppasopimukset muidenkin länsivaltojan kanssa. Tasapainoillessaan länsivaltojen välissä, hän onnistui säilyttämään maan itsenäisenä. Maa joutui luopumaan joistakin reuna-alueistaan. Vuonna 1867 maa solmi Ranskan kanssa sopimuksen Kambodžan protektoraattiasemasta, ja samalla Siam luopui Taksinin valtakaudella valloitetuista Bat Dâmbângin ja Siem Réabin maakunnista. Etelässä Siam luopui aiemmin kontrolloimistaan Kelantanin ja Terengganun sulttaanikunnista.[56][63][64]

Chulalongkorn ja uudistusten aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningas Chulalongkorn

Mongkutin kuoltua malariaan vuonna 1868, hänen poikansa Chulalongkorn kruunattiin kuninkaaksi. Chulalongkorn lakkautti orjuuden ja perinteisen käytännön, että kaikkien oli ryömittävä kuninkaan edessä.[56][63][65][66] Hän toteutti uudistuksia, jotka vähensivät maan yläluokan valtaa. Maan valtakeskuksen Bangkokin valtaa vahvistettiin ja aiemmin itsenäisesti toimineet ruhtinaskunnat alistettiin täydellisesti Bangkokin alaisuuteen.[56]

Chulalongkorn noudatti samaa politiikkaa siirtomaavaltojen kanssa kuin hänen isänsäkin. Ulkovaltoja peluutettiin toisiaan vastaan, jolloin vältyttiin alistumasta yhden valtion edessä. Britannian kanssa välit olivat läheisemmät kuin Ranskan, sillä siamilaiset katsoivat että Ranska oli heikompi valtio ja sen koettiin muodostavan suuren uhan Siamin itsenäisyydelle.[66][67] Chulalongkornin hallintokaudella Siam menetti kuitenkin lopullisesti Kambodžan ja Laosin alueiden hallinnan Ranskalle ja Malakan niemimaan pohjoisimpien malaijivaltioiden hallinnan Britannialle, lukuun ottamatta Pattania.[66][48][59]

Chulalongkornin aikana alkoivat myös ensimmäiset vaatimukset maan demokratisoimisesta. Kuningas oli kuitenkin sitä mieltä että maa ei ole valmis, sillä hallintotehtäviin ei ole saatavissa sopivia koulutettuja henkilöitä.[66][59] Chulalongkorn kannusti avoimesti ihmisiä kouluttautumaan ja koulujen perustamisen lisäksi hän kannusti ihmisiä lähtemään Eurooppaan opiskelemaan.[65][64]

Euroopassa opiskeli myös Chulalongkornin poika ja seuraava kuningas Vajiravudh, hallitsijanimeltään Rama VI. Hän seurasi isäänsä valtaistuimelle tämän kuoltua vuonna 1910. Rama VI:n jälkeen nousi kuninkaaksi hänen veljensä Prajadiphok, joka hallitsi nimellä Rama VII. Chulalongkornin seuraajat eivät olleet yhtä taitavia taltuttamaan maan sisäistä tyytymättömyyttä kuninkaan itsevaltiutta kohtaan.[68][69] Perinteistä kuninkaanvaltaa yritettiin tukea thai-nationalismin aatteella, johon liittyi myös muukalaisvastaisuutta kiinalaisväestöä kohtaan.[48][68] Vuonna 1910 lähes kymmenen prosenttia maan väestöstä oli kiinalaisia.[67] Tämä herätti pelkoa kiinalaisväestössä ja muodostui salaseuroja, sillä kiinalaisten järjestöt kiellettiin.[67][56]

Rama VI pyrki edistämään Siamin kansainvälistä merkitystä ja maa oli ensimmäisessä maailmansodassa brittiläisten rinnalla sodassa Saksan keisarikuntaa vastaan. Tämä kuului kuitenkin myös siamilaiseen strategiaan, sillä maa oli Versailles’n rauhansopimuksen jälkeen perustamassa Kansainliittoa. Siam pyrki näin muuttamaan länsivaltojen kanssa solmimiaan epätasa-arvoisia sopimuksia. [67][68]

Perustuslaillinen monarkia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningas Prajadhipok allekirjoitti Thaimaan perustuslain vuonna 1932, jolloin absoluuttisesta monarkiasta luovuttiin.

Wall Streetin pörssiromahdusta seurannut suuri lama laukaisi suuret muutospaineet itsevaltaista monarkiaa vastaan. Riisin vientihinta laski, mikä vaikutti Siamin talouteen tuhoisasti.[68][70]

Noin sadan henkilön ryhmä perusti Khana Ratsadon kansanpuolueen. Puolueeseen kuului sotilas- ja siviilivirkahallinnon jäseniä, jotka eivät olleet kuninkaallista syntyperää. Monet heistä olivat opiskelleet Ranskassa, jossa he olivat saaneet vaikutteita tasavaltalaisista ajatuksista. Ryhmä suoritti verettömän vallankaappauksen kesäkuussa vuonna 1932, ja he pakottivat kuninkaan luopumaan absoluuttisesta monarkiasta ja maa siirtyi perustuslaillisen monarkian aikaan. Kuninkaan rinnalle perustettiin kansallisneuvosto, jonka oli määrä hallita maata yhdessä vallassa olevan monarkin kanssa.[68][69][71][48]

Kansanpuolueen rivit rakoilivat kuitenkin heti vallankaappauksen jälkeen. Sen siviilijohtaja Pridi Phanomyong puolsi maaomaisuuksian kansallistamista ja hänen suunnitelmansa mukaan kaikki kansalaiset olisivat valtion palveluksessa. Pridin aatteita pidettiin kommunistisina ja hänet ajettiin maanpakoon Ranskaan.[68][69][71] Vain vuoden päästä suoritettiin uusi vallankaappaus, jonka toteuttivat vain sotilaat. Sen myötä maan pääministeriksi nousi Phahon. Maahan luotiin perustuslaki, jonka tavoitteena oli siirtyä asteittain parlamentarismiin. Myös Pridin sallittiin palata maahan vuonna 1934 ja hänestä tuli Phahonin hallituksen sisäministeri.[69]

Vuonna 1933 kuninkaan serkku, prinssi Boworadet johti vastavallankaappausta. Hän syytti hallitusta kuninkaan halventamisesta ja kommunismista. Vastavallankumous kukistettiin nopeasti Phibunin johdolla, ja hän kasvatti samalla asemaansa maan johdossa.[69]

Kuningas Rama VII katsoi tapahtumia sivusta ja hän sai kansanvallasta ja eri tahojen valtataisteluista tarpeekseen. Hän luopui kruunusta vuonna 1935 ja lähti Englantiin, eikä palannut enää koskaan.[64] Hänen seuraajakseen kruunattiin hänen veljenpoikansa, vasta 10-vuotias Ananda Mahidol. Nuori kuningas kävi kuitenkin vielä koulua Sveitsissä ja hänen tehtäviään hoiti kaksi sijaishallitsijaa. Kuningas Rama VIII palasi kotimaahansa vuonna 1945, jolloin hän alkoi hoitaa virkaansa.[69][71]

Kenraali Phibun

Phibun valittiin maan pääministeriksi vuonna 1938 virasta väistyvän Phahonin tilalle. Valtataistelua käytiin erityisesti Phibunin ja Pridin välillä.[69] Phibun aloitti aggressiivisen thai-nationalistisen politiikan. Hän oli sekä pääministeri että armeijan johtaja. Maan nimi muutettiin Thaimaaksi vuonna 1939, jolla korostettiin sitä että maa oli thai-kansan maa. Politiikka oli avoimen muukalaisvastaista ja eurooppalaisten ja kiinalaisten toimintaa rajoitettiin. Phibun pidätytti poliittisia vastustajiaan, osa heistä oli kuningasperheen jäseniä. Maan kuningas menetti Phibunin kaudella merkityksensä.[69][68][72]

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japani hyökkäsi Pearl Harboriin Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan 7. joukukuuta 1941, mikä käynnisti toiseen maailmansotaan kuuluneen Tyynenmeren sodan. Päivää myöhemmin Japani nousi maihin Thaimaan eteläosissa. Thaimaan armeija teki vastarintaa tietämättä että Bangkok oli jo antautunut japanilaisille. Japanin invaasion jälkeen Phibun solmi sotilasliiton Keisarillisen Japanin armeijan kanssa. Tuen vastalahjaksi Japani lupasi palauttaa Thaimaalle maan siirtomaille menettämät maat Ranskan Indokiinasta ja Malaijasta. Phibun toivoi pystyvänsä palauttamaan Japanin tuella suur-Thaimaan.[73][74][75]

Kaikki Thaimaan naapurivaltiot joutuivat japanilaisten miehittämiksi toisessa maailmansodassa, Thaimaa taas säilytti nimellisen itsenäisyytensä, vaikka virkoihin nimitettiin japanilaisille suosiolliset virkamiehet. Pridi erotettiin virastaan, mutta hän sai sen sijaan toimia kuninkaan edustajana. Yhteistyöstä Japanin kanssa seurasi se, että Thaimaa julisti Britannialle ja Yhdysvalloille sodan vuonna 1942. Yhdysvalloissa oleva Thaimaan suurlähettiläs Seni Pramoj ei kuitenkaan koskaan suostunut viemään sodanjulistusta perille, sillä hän katsoi että se ei vastaa kansan tahtoa.[69][75][48]

Japanilaismiehitys aiheutti myös vastarintaa Thaimaassa. Miehityksen jatkuessa japanilaiset toimivat maassa liittolaisten sijaan kuin valloittajat. Maan talous kärsi ja Bangkok kärsi liittoutuneiden pommituksista. Yleinen mielipide alkoi kääntyä Phibunia vastaan. Pridi perusti seri Thai -liikkeen, (Vapaa Thai) liittoutuneiden tuella. Sodan loppuun mennessä liikkeessä oli mukana jo 50 000 aseistettua japanilaisvaltaa vastustavaa thaita.[69][75][48]

Phibun pakotettiin eroamaan pääministerin paikalta vuonna 1944. Syyt olivat myös taktiset, sillä liittoutuneet lähestyivät Thaimaata ja näyttivät uhkaavasti voittavan sodan. Maahan nimitettiin siviilihallitus Phibunin johtaman sotilashallinnon sijaan. Pääministeriksi nousi Pridin suosiossa oleva Khuang Aphaiwong, joka oli tunnettu Phibunin vastustajana. Japani antautui elokuussa vuonna 1945, jolloin Thaimaassa oli japanilaisvastainen hallitus.[69][75][48]

Britanniassa Thaimaan liittoa Japanin kanssa pidettiin petturuutena, ja Britannia vaati että Thaimaata oli kohdeltava sotasyyllisenä. Thaimaa joutui maksamaan Britannialle ja Ranskalle sotakorvauksina tonneittain riisiä, mikä johti Thaimaassa elintarvikepulaan. Thaimaa joutui myös luopumaan uudestaan alueistaan jotka se oli saanut hallintaansa Japanin vallan alla. Yhdysvaltojen vaatimuksesta Britannia suostui lieventämään sotakorvausvaatimuksiaan.[76][77][75]

Sotilashallinnon aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Thaimaahan palasi myös kuningas Ananda Mahidol. Pian paluunsa jälkeen hänet löydettiin kuitenkin kuninkaan palatsista ammuttuna, heinäkuussa 1946.[69][77] Koskaan ei ole paljastettu virallisesti, oliko kuninkaan kuolema itsemurha vai murha. Häntä seurasi kuninkaana hänen veljensä Bhumibol Adulyadej, joka tunnetaan kuninkaana nimellä Rama IX.[69][78][79]

Phibun asetettiin sodan jälkeen syytteeseen sotarikollisena, mutta hänet kuitenkin vapautettiin syytöksistä.[80] Kuninkaan kuolema hämärissä olosuhteissa johti omalta osaltaan Phibunin johtamaan oikeistolaiseen vallankaappaukseen. Pridin vastustajat syyttivät Pridiä kuninkaan kuolemasta ja tämä joutui eroamaan tehtävästään. Phibun palasi jälleen valtaan asevoimien ylipäällikkönä ja pääministerinä.[69][78][81] Britannia ja Yhdysvallat hyväksyivät entisen vihollisensa Thaimaan johdossa, sillä tämä oli kommunismin vastustaja. Pridi taas sai paeta Thaimaasta, häntä syytettiin kylmän sodan alussa kommunistiksi.[69][78][81] Pridiä tukeneet laivaston upseerit suorittivat Phibunia vastaan vallankaappausyrityksen 1940-50 -lukujen vaihteessa, mutta yritykset kukistettiin.[82][83] 28. tammikuuta 1950 paljastettiin hallituksen vastainen salaliitto.[84]

Yhdysvallat näki Thaimaassa tärkeän kommunismin vastaisen liittolaisen. Yhdysvalloista tuli sodan jälkeen Phibunin johtaman Thaimaan tärkein liittolainen, ja maa sai taloudellista ja sotilaallista apua Yhdysvalloista. Vastineeksi Thaimaa osallistui Korean sotaan länsimaiden puolella.[80][81]

Yhdysvallat painosti kuitenkin Phibunia liberalisoimaan sotilashallintoaan. Maassa laillistettiin poliittiset puolueet ja maassa järjestettiin vaalit vuonna 1957. Phibun onnistui voittamaan vaalit niukasti, mutta tämä saavutettiin korruption ja vilpin keinoin, mikä johti siihen että Phibunin entiset tukijat kääntyivät häntä vastaan.[80][81][85][48] Äänekkäin Phibunin vastustaja oli sotamarsalkka Darit Thanarat. Hänen johdollaan suoritettiin veretön vallankaappaus Phibunin hallitusta vastaan. Maassa luovuttiin parlamentaarisesta hallinnosta ja sotilasdiktatuuri tuli jälleen voimaan. Sarit nimitti pääministeriksi oman suosikkinsa Thanom Kittikachornin. Yhdysvallat hyväksyi Thaimaan vallanvaihdoksen, sillä maassa oli edelleen kommunisminvastainen hallitus, joka antoi myös edullisia veromyönnytyksiä monikansallisille yhtiöille. Bangkokista tuli monien yhdysvaltalaisille merkittävä keskus Kaakkois-Aasian liiketoiminnassa.[80][86][87][48]

Saritin valtakaudella kohennettiin maan infrastruktuuria parantamalla tieverkostoa ja kanavia, valtakunnan sähköistystä ja keinokastelujärjestelmiä kehitettiin. Tärkeimpänä rahoittajana oli Yhdysvallat, joka ajoi myös omaa etuaan sillä se rakensi samalla kiitoradoiksi kelpaavia moottoriteitä, jota voitiin käyttää taistelussa Kaakkois-Aasian kommunistisia maita vastaan. Thaimaa oli Vietnamin sodassa toimiville amerikkalaissotilaille lepopaikka, ja sotaan osallistui myös thaimaalaisia sotilaita. Sarit vaali perinteisiä thaimaalaisia arvoja, ja merkittävänä Saritin tekemänä uudistuksena oli kuninkaan arvovallan palauttaminen.[80][86][88][48] Sarit kuoli vuonna 1963 ja hänen lähin miehensä Thanom Kittikachorn jatkoi pääministerinä hänen jälkeensä.[89]

Thanom jatkoi edeltäjänsä sotilashallintoa, mutta hänen kaudellaan kuitenkin sotilashallinnon vastustus lisääntyi. Ainoan näkyvän opposition hallintoa vastaan muodostivat opiskelijat, jotka protestoivat yhä voimakkaammin demokraattisen hallinnon puutetta.[90][91][79] Opiskelijaliike vaati maahan uutta perustuslakia ja se syytti maan sotilashallitusta korruptiosta ja mielivaltaisesta hallinnosta. Opiskelijaliikkeen mielenosoitusleiri pystytettiin lokakuussa 1973 vanhan kuninkaanlinnan läheisyyteen. Opiskelijat kantoivat mielenosoituksissaan maan kuninkaan kuvia ja Thaimaan lippuja, osoittaen näin että mielenosoitus ei suuntaudu kuningasta vastaan. Muutaman päivän kuluttua poliisit saivat käskyn hajottaa mielenosoitus väkivalloin. Poliisien luoteihin kuoli yli sata opiskelijaa ja tuhansia loukkaantui.[80][92]

Verilöylyn jälkeen kuningas Bhumibol luopui aiemmasta poliittisesta puolueettomuudestaan ja puuttui ensimmäistä kertaa maan politiikkaan määräämällä Thanomin ja hänen johtavat taustajoukkonsa maanpakoon.[80][91][92]

Demokratiakokeilu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1973-1976 Thaimaassa toteutettiin demokratiakokeilu. Maassa sallittiin ammattiliikkeet ja sotilas- ja siviilihallinnon valtaa oli määrä rajoittaa. Maata johtivat pääministereinä demokratiakokeilun aikana vuoron perään veljekset Seni Pramoj ja Kukrit Pramoj. Myös Yhdysvallat vetäytyi sotilastukikohdistaan Vietnamin sodan loputtua. Maan hallinto osoittautui kuitenkin liian heikoksi hoitamaan sisäisiä ongelmia. Maaseudulla kansa eli köyhyydessä ja ainakin 80% maan väestöstä asui 1970-luvulla maaseudulla. Kommunistit onnistuivat mobilisoimaan väkeä yhä aggressiivisemmin Thaimaan maaseudulla. Vastareaktiona myös maan oikeisto järjestäytyi ja syntyi radikaaleja puolisotilaallisia järjestöjä. Epävarmuutta nostivat kommunistien voitto Vietnamissa, Laosissa ja Kambodžassa. Vuonna 1976 kuningas Bhumibol alkoi taas suosia armeijaa ja samana vuonna Thanom palasi maanpaosta. Opiskelijajärjestöt arvelivat Thanomin juonivan sotilasvallankaappausta ja marssivat taas kaduille. Oikeistolaiset puolisotilaalliset radikaalijärjestöt hyökkäsivät mieltään osoittaneiden opiskelijoiden kimppuun ja 300-400 opiskelijaa sai surmansa. Thaimaan demokratiakokeilu päättyi näin samanlaiseen verilöylyyn kuin mistä se oli alkanutkin. Järjestyksen palauttamisen nimissä ja kuningasta suojellakseen Thaimaan armeija kaatoi Senin johtaman hallituksen ja maassa palattiin sotilasvaltaan.[93][94][91][48]

Paluu sotilasvaltaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armeijan palattua valtaan kuningas nimetti pääministeriksi Thanin Kraivixienin.[95] Monet vasemmistolaiset opiskelijat pakenivat Bangkokista ja toiset monet liittyivät viidakoissa piileskeleviin kommunistisisseihin.[79] Armeija syrjäytti Thaninin maan johdosta sotilasvallankaappauksella vuonna 1977 poliittisten jännitteiden lisääntyessä. Hänen väistyttyään maahan astui voimaan uusi perustuslaki, jonka jälkeen piti siirtyä puolidemokratian kautta täydelliseen demokratiaan. Armeija uskoi myös demokratian ja talouskasvun olevan paras vastavoima kommunismin nousua vastaan.[80][94][91][48]

Vuonna 1979 Thaimaassa järjestettiin yleiset vaalit, ja vuonna 1980 maan pääministeriksi nousi Prem Tinsulanonda. Hän toimi maan pääministerinä aina vuoteen 1988.[80] Hänen hallituskautensa aikana maassa vietettiin poliittisesti vakainta aikaa vuosikymmeniin. Thaimaahan saapui ulkomaisia sijoittajia ja maan talous kasvoi.[79] Premin hallinto ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia ja myös hänen hallintokautensa aikana suoritettiin epäonnistunut sotilasvallankaappausyritys 1981.[95][96] Maassa katsottiin että kommunismin uhka oli voitettu 1980-luvun lopulla, mutta uusia levottomuuksia aiheuttivat maan eteläosan muslimisissijärjestöt. Thaimaan ja Malesian rajalla sijaitsevat muslimienenmmistöiset maakunnat vaativat suurempaa itsehallintoa buddhalaisessa Thaimaassa.[95] Maan koulutettu keskiluokka painosti myös hallintoa aidon demokratian saamiseksi maahan. Prem väistyi pääministerin paikalta ja hänen tilalleen astui ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Chatichai Choonhavan.[97][79]

Armeija pysyi kuitenkin sivussa maan hallinnosta vain kolme vuotta. Armeija suoritti vuonna 1991 verettömän vallankaappauksen puhdistaakseen maan demokratian. Armeija syytti Chatichain hallintoa laajasta korruptiosta ja taitamattomasta hallinnosta. Kaappausta johti kenraali Suchinda Kraprayoon.[97][98][79] Kaappausta johtaneet armeijan kenraalit eivät kuitenkaan palauttaneet kansanvaltaa, minkä johdosta maan keskiluokka ja opiskelijat olivat huolissaan demokratian päättymisestä ja talouden taantumasta. Väkijoukot ryntäsivät Bangkokin kaduille osoittamaan mieltään sotilasjunttaa vastaan. Sotilaat vastasivat mielenosoitukseen rynnäkkökiväärein, ja levottomuuksissa kuoli 52 ihmistä.[97][79]

Kuningas Bhumibol puuttui jälleen tilanteeseen kehotti osapuolia lopettamaan levottomuudet. Kriisi ratkesi ja Suchinda luopui vallasta. Maassa järjestettiin vaalit, ja demokraattinen hallinto palasi maahan vuonna 1992. Poliittinen kaaos kuitenkin jatkui ja hallinto kärsi korruptiosyytöksistä ja erilaisista skandaaleista, joiden myötä pääministeri vaihtui useaan otteeseen 1990-luvun aikana.[97][79][98][4] Thaimaan talouskasvu kuitenkin jatkui poliittisesta kaaoksesta huolimatta, kunnes vuoden 1997 Aasian talouskriisi pysäytti talouskasvun. Taantuman johdosta Thaimaan bahtin arvo laski 40 prosenttia ja miljoona ihmistä menetti työnsä.[97][79][98]

Poliittista kaaosta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thaksinin valtaannousu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talouskriisin jälkimainingeissa suosiotaan nosti miljonääripoliitikko Thaksin Shinawatra. Hänen puolueensa Thai Rak Thai sai murskavoiton vuoden 2001 vaaleissa. Thaksin oli suosittu läpi yhteiskuntaluokkien ja hänen noustua pääministeriksi maan talous lähti jälleen nousuun.[97][79][4] Thaksin aloitti maassa huumeidenvastaisen sodan, ja vuonna 2003 poliisit ampuivat 2 500 huumekauppiaksi epäiltyä, monet epäillyistä osoittautuivat myöhemmin viattomiksi, mikä nostatti kohun. Thaksin käytti kovia otteita myös Etelä-Thaimaan Yalan, Pattanin ja Narathiwatin provinsseissa, joissa oli puhjennut levottomuuksia muslimiväestön keskuudessa. Tilanne riistäytyi käsistä voimapolitiikan johdosta ja eteläiset provinssit muuttuivat sotatoimialueiksi.[79]

Vuoden 2004 tsunamikatastrofi sai maailman huomion kiinnittymään Thaimaahan. Andamaanienmeren rannalle iskenyt tsunami tappoi noin 8000 henkeä, joukossa runsaasti ulkomaalaisia turisteja. Thaksin kieltäytyi kohteliaasti ulkomaalaisesta avusta ja pyysi kohdentamaan sen enemmän apua tarvitseviin maihin.[79][4]

Vuonna 2005 Thaksin saavutti ylivoimaisen vaalivoiton, mutta kansa oli jakaantunut hänen vastustajiinsa ja puolustajiinsa. Thaksinin puolella oli köyhä maaseutu, kun kaupungin keskiluokka kritisoi häntä voimakkaasti. Pääministeriä syytettiin yksinvaltaisista päätöksistä ja omien liiketoimien suosimisesta. Viimeinen pisara Thaksinin vastustajille oli se, että Thaksin myi tammikuussa vuonna 2006 omistamansa perheyrityksen osakkeet singaporelaiselle Temasek-yhtiölle ilman että kaupasta maksettiin veroja, sillä maan uuden lain mukaan Thaksinin ei tarvinnut yksityishenkilönä maksaa pääomatuloveroja. Thaksinin tekemä yrityskauppa aiheutti Bangkokissa kuukausia jatkuneita mielenosoituksia pääministeriä vastaan, mielenosoituksiin osallisui kymmeniä tuhansia ihmisiä.[79][4][48]

Sotilasvallankaappaus 2006

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 2006 armeija sai tarpeekseen maan poliittisesta sekasorrosta ja kaappasi vallan verettömässä vallankumouksessa pääministeri Thaksinin ollessa YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa. Thaksin ei palannut Bangkokiin vaan jäi maanpakoon. Uudeksi pääministeriksi nimitettiin Surayud Chulanont. Hänen nimityksensä toivottiin rauhoittavan tilannetta myös maan eteläosien muslimikapinallisten keskuudessa, sillä hän oli itse kotoisin muslimialueelta. Kansainvälinen yhteisö tuomitsi vallankaappauksen ja vaati Thaimaata palaamaan demokratiaan. Maan sotilashallitus sai aluksi suosiota Thaksinin vastustajilta, mutta sotilashallinnon aikana korruptio vain lisääntyi ja maan talous taantui.[79][4][48]

Thaimaassa järjestettiin demokraattiset parlamenttivaalit joulukuussa 2007. Thaksinin johtama Thai Rak Thai -puolue oli kielletty, mutta puolueen johtohahmojen perustama uusi puolue PPP, voitti vaalit ylivoimaisesti. Pääministeriksi nousi PPP:n Samak Sundaravej, maanpaossa olevan Thaksinin vävy. Thaksinilla ja uudella puolueella PPP:llä oli edelleen vankka kannatus maaseudun väestön keskuudessa, kun taas kaupunkilaisväestö väitti vaalivoiton tulleen korruption ansiosta. Keltaisiin paitoihin pukeutuneet Thaksinin vastustajat palasivat kaduille ja tilanne kärjistyi kesällä 2008, kun mielenosoittajat valtasivat maan hallitusrakennuksen, sekä Suvarnabhumin ja Don Muangin lentoasemat. Samalla maahan jäi jumiin 300 000 matkailijaa.[79][4][48]

Tilanteen rauhoittamiseksi maan perustuslakituomioistuin kumosi vaalituloksen vilpillisenä PPP-puolueelta evättiin niin monta kansanedustajanpaikkaa maan parlamentista, että pääministeri Samak joutui eroamaan. Joulukuussa 2008 pääministeriksi tuli demokraattisen puolueen Abhisit Vejjajiva. Tilanne kärjistyi uudelleen kun maan kadut valtasivat nyt punapaitaiset Thaksinin kannattajat.[79][4][48]

Maan hallitus sensuroi mediaa kovalla kädellä ja kritiikki hallitusta kohtaan vaiennettiin estämällä kritiikkiä esittäneiden tiedotusvälineiden toiminta. Tilanne kärjistyi väkivaltaisiksi muuttuneiksi mielenosoituksiksi keväällä 2010. Mielenosoitukset muuttuivat katutaisteluiksi Bangkokin keskustassa, maan armeija teki mielenosoituksesta lopun rynnäköimällä mielenosoittajien leiriin. Mielenosoituksissa sai surmansa 85 ihmistä ja toista tuhatta loukkaantui.[79][48]

Vuonna 2011 järjestettiin taas vaalit, joiden voittajaksi selviytyi Thaksinin kannattajien tukema puolue Pheu Thai. Pääministeriksi nousi Yingluck Shinawatra, Thaksinin sisar.[79][99] Uusi hallitus ryhtyi valmistelemaan lakia joka järjestäisi Thaksinille armahduksen korruptiotuomioista ja mahdollisuuden palata Thaimaahan. Thaksinin vastustajat uhkasivat hallitusta uusilla mielenosoituksilla.[79][99]

Sotilasvallankaappaus 2013

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilannetta seurasi uusi poliittinen kriisi elokuussa 2013, jolloin parlamentin alahuone käsitteli ensimmäisen kerran armahduslakia, joka olisi vapauttanut kaikki vuoden 2006 vallankaappauksen jälkeen poliittisin perustein tuomitut henkilöt johtohenkilöitä lukuun ottamatta. Lain toisessa käsittelyssä 1. marraskuuta armahduslakia oli laajennettu koskemaan myös poliittisia johtajia ja Thaksin Shinawatraa. Laki hyväksyttiin ja Thaksinin ja hallituksen vastaiset tahot alkoivat valmistella mielenosoituksia, vaikka hallituspuolueet hylkäsivät armahduslain senaatissa.[100]

Mielenosoitukset voimistuivat 20. marraskuuta, kun perustuslakituomioistuin päätti hallituspuolueen toimineen vastoin perustuslakia säätäessään perustuslakia koskevan muutoksen. Hallituksen vastaisten mielenosoitusten johtajaksi nousi demokraattien kansanedustaja Suthep Thaugsuban. Suthep vaati hallitusta eroamaan ja ehdotti sen tilalle "kansanneuvoston" perustamista, joka valitsisi maalle uuden johtajan. Suthepin tärkein tavoite on kitkeä Thaimaasta pois Thaksinin perheen poliittinen valta.[100]

Paine hallitusta vastaan kasvoi entisestään, kun kaikki Demokraattisen puolueen 153 kansanedustajaa ilmoittivat joulukuussa 2013 eroavansa parlamentin alahuoneesta.[101] Pääministeri ilmoitti hajottavansa parlamentin alahuoneen ja ennenaikaisten vaalien päivämääräksi ilmoitettiin 2. helmikuuta 2014.[100] Parlamentin hajottaminen ei ratkaissut kiistaa, vaan mielenosoitukset jatkuivat. Oppositio ja mielenosoittajat häiritsivät tehokkaasti vaaliehdokkaiden rekisteröintiä, ennakkovaaleja ja varsinaista äänestystä 2. helmikuuta 2014. Thaimaan perustuslakituomioistuin mitätöi 21. maaliskuuta 2014 helmikuun toisena päivänä pidetyt vaalit, koska vaaleja ei voitu pitää samanaikaisesti joka vaalipiirissä. Perustuslain mukaan vaalit on pidettävä samana päivänä kaikissa vaalipiireissä. 2. helmikuuta pidettyjä vaaleja ei voitu järjestää 28 vaalipiirissä.[102][103][104][105]

Kuningas vaihtuu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 2016 Thaimaan kuningas Bhumibol Adulyadej kuoli 88-vuotiaana oltuaan maan kuninkaana vuodesta 1946 eli noin 70 vuotta. Vaikka kuninkaalla ei ollut poliittista valtaa, hän oli äärimmäisen arvostettu ja palvottu jumalallisena hahmona. [106]Uudeksi kuninkaaksi nousi Bhumibolin poika Maha Vajiralongkorn eli Rama X, joka kruunattiin 66-vuotiaana perinteisessä kruunajaisseremoniassa toukokuussa 2019.[107] Uudelta kuninkaalta puuttuu täysin isänsä arvovalta ja lukuisat kuninkaan elämään liittyvät skandaalit ovat aiheuttaneet kansalaisissa suuttumusta.[108]

Paluu siviilivaltaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 2019 Thaimaan uudeksi siviilihallitusta johtavaksi pääministeriksi tuli Prayuth Chan-ocha, joka on eläkkeelle jäänyt kenraali. Hän johti viisi vuotta aiemmin maassa tehtyä sotilasvallankaappausta, josta lähtien Prayuth Chan-ocha toimi maan pääministerinä. Thaimaassa pidettiin maaliskuussa 2019 ensimmäiset vaalit vuoden 2014 jälkeen. Vaaleissa mikään puolue ei saanut selkeätä enemmistöä. Thaksiniin kytköksissä oleva oppositiopuolue Pheu Thai sai eniten paikkoja alahuoneeseen, mutta ylähuone nimitettiin sotilashallituksen toimesta. Parlamentin molempien kamareiden yhteisellä äänestyksellä Prayuth Chan-ocha tuli valituksi, vaikka hänellä ei ollut takanaan parlamentin alahuoneen enemmistöä. Tämän mahdollisti vuonna 2017 muutettu perustuslaki.[109]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Barwise, J.M; White, N.J.: Matkaopas historiaan, Kaakkois-Aasia. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: UNIpress, 2006. ISBN 951-579-212-6
  • Heikkilä-Horn, Marja-Leena & Miettinen, Jukka O.: Kaakkois-Aasia. Historia ja kulttuurit. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X
  • Lehtipuu, Markus: Thaimaa, Laos & Kambodza. Helsinki: Suomalainen matkaopas, 2009. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  • Helin, Antti: Mondo matkaopas Thaimaa. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-952-5678-26-0
  • Wissen Media Verlag GmbH Gütersloh/München: Maailmalla Aasia, s. 96-97. WSOY, 2008. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g Maailmalla, s. 96-97
  2. ↑ a b c d e f g Barwise & White, s. 69
  3. ↑ a b c d e f Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 112-119
  4. ↑ a b c d e f g h i Lehtipuu, s. 39
  5. ↑ a b c d e f g h Barwise & White, s. 109-111
  6. ↑ a b c d e f Barwise & White, s. 111-113
  7. ↑ a b c d e f g h i Barwise & White, s. 114-116
  8. ↑ a b Prehistory in Thailand cs.ait.ac.th. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 36-38
  10. ↑ Early History U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  11. ↑ a b Barwise & White, s. 35-37
  12. ↑ Ban Chiang Archaeological Site whc.unesco.org. Julkaisija = Unesco. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  13. ↑ a b c Lehtipuu, s. 35
  14. ↑ a b c d e The Tai People: Origins and Migrations U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  15. ↑ a b The Mon and the Khmer U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  16. ↑ a b c d e Mon myanmar-image.com. Arkistoitu 3.10.2016. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  17. ↑ Mon People Thailand thailandsworld.com. Arkistoitu 6.7.2016. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  18. ↑ Barwise & White, s. 12-13
  19. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 49-51
  20. ↑ Barwise & White, s. 41-44
  21. ↑ Chenla aboutasiatravel.com. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  22. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 51-52
  23. ↑ Chenla (Pre-Angkor Era) 550 A.D. - 8th Century cambodia-travel.com. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  24. ↑ Chenla - 550-800 globalsecurity.org. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  25. ↑ Wat Cham Devi thailandforvisitors.com. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  26. ↑ a b Thailand - 457-957 - Dvaravati Period globalsecurity.org. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  27. ↑ Thailand - 799–1292 - Hariphunchai / Haripunjaya Period globalsecurity.org. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  28. ↑ a b c d e Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 88-91
  29. ↑ The Major Role of the mons in Southeast Asia siamese-heritage.org. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  30. ↑ a b c Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 91-96
  31. ↑ Barwise & White, s. 62-68
  32. ↑ Thailand - 500-1000 - Lavo / Lopburi globalsecurity.org. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  33. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 96-98
  34. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 57-61
  35. ↑ Barwise & White, s. 71-74
  36. ↑ a b c d e Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 105-109
  37. ↑ a b c d e Barwise & White, s. 68-69
  38. ↑ Kingdom of Lan Na globalsecurity.org. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  39. ↑ a b Lehtipuu, s. 36
  40. ↑ a b Sukhothai U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  41. ↑ a b c d e f g Mondo, s. 34
  42. ↑ Haas, Mary R.: The Thai Style of Writing, s. 1. New York: Spoken Language Services Inc, 1980. ISBN 0-87950-266-5
  43. ↑ Luca Invernizzi Tettoni, William Warren: Thai Style, s. 11. New York: Rizzoli, 1998. ISBN 0-8478-1043-7
  44. ↑ History of Ayutthaya ayutthaya-history.com. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  45. ↑ a b c d e f g h i j k l m Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 119-127
  46. ↑ a b The Ayutthaya Era 1350-1767 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  47. ↑ a b c d e Barwise & White, s. 70-71
  48. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u History Lonely Planet. Arkistoitu 8.8.2011. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  49. ↑ a b c d Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 71-74
  50. ↑ a b c d e f g h i Lehtipuu, s. 37
  51. ↑ a b Social and Political Development U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  52. ↑ a b c d e f g h Contacts with the West U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  53. ↑ a b c d Mondo, s. 35
  54. ↑ a b c d e f Barwise & White, s. 113-114
  55. ↑ Ayutthaya: The Final Phase U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  56. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 196-202
  57. ↑ a b c d e f Mondo, s. 36
  58. ↑ a b THE BANGKOK PERIOD, 1767-1932 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  59. ↑ a b c Lehtipuu, s. 38
  60. ↑ a b The Chakkri Dynasty U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  61. ↑ a b Barwise & White, s. 163-164
  62. ↑ a b c Barwise & White, s. 164-165
  63. ↑ a b c d e f g Mongkut's Opening to the West U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  64. ↑ a b c d e Mondo, s. 38
  65. ↑ a b Chulalongkorn's Reforms U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  66. ↑ a b c d Barwise & White, s. 165-168
  67. ↑ a b c d The Crisis of 1893 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  68. ↑ a b c d e f g Barwise & White, s. 168-169
  69. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 202-206
  70. ↑ BEGINNING OF THE CONSTITUTIONAL ERA U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  71. ↑ a b c Coup 1932 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  72. ↑ Phibun and the Nationalist Regime U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  73. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 206-207
  74. ↑ Barwise & White, s. 186-187
  75. ↑ a b c d e World War II U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  76. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 207-209
  77. ↑ a b Barwise & White, s. 221
  78. ↑ a b c Pridi and the Civilian Regime, 1944-47 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  79. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Mondo, s. 40
  80. ↑ a b c d e f g h i Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 207-214
  81. ↑ a b c d Barwise & White, s. 222
  82. ↑ November 1947 Coup U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  83. ↑ November 1951 Coup U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  84. ↑ Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 12. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  85. ↑ Phibun's Experiment with "Democracy" U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  86. ↑ a b Barwise & White, s. 223
  87. ↑ Sarit and Thanom U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  88. ↑ Sarit's Return U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  89. ↑ Thai Politics and Foreign Policy, 1963-71 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  90. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 204-215
  91. ↑ a b c d Barwise & White, s. 240-241
  92. ↑ a b End of Thanom Regime U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  93. ↑ Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 215-216
  94. ↑ a b MILITARY RULE AND A LIMITED DEMOCRACY U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  95. ↑ a b c Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 217-220
  96. ↑ Prem in Power U.S. Library of Congress. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  97. ↑ a b c d e f Barwise & White, s. 242-243
  98. ↑ a b c Heikkilä-Horn & Miettinen, s. 220-222
  99. ↑ a b Thaimaa globalis.fi. Arkistoitu 24.4.2016. Viitattu 30.5.2016. (englanniksi)
  100. ↑ a b c Thailand: Political crisis timeline Bangkok Post. 9.12.2013. Viitattu 2.2.2014. (englanniksi)
  101. ↑ Democrat MPs resign en masse Bangkok Post. 9.12.2013. Viitattu 2.2.2014. (englanniksi)
  102. ↑ Court voids Feb 2 general election Bangkok Post. 21.3.2014. Viitattu 23.3.2014. (englanniksi)
  103. ↑ Election faces stiff opposition in South and parts of Bangkok Bangkok Post. 26.1.2014. Viitattu 2.2.2014. (englanniksi)
  104. ↑ 440.000 cannot advance vote Bangkok Post. 26.1.2014. Viitattu 2.2.2014. (englanniksi)
  105. ↑ EC says 1,272 candidates registered to run in Feb 2 election Thai PBS. 2.1.2014. Arkistoitu 3.2.2014. Viitattu 2.2.2014. (englanniksi)
  106. ↑ Jumalallisena palvottu Thaimaan kuningas on poissa Yle Uutiset. Viitattu 7.4.2020.
  107. ↑ Thaimaan kuningas kruunattu: Puhdistautumisrituaali muutti hänet jumalhahmoksi, kuninkaallisiin esineisiin kuuluvat myös tohvelit Yle Uutiset. Viitattu 7.4.2020.
  108. ↑ Thaimaan kuningas on purjehtinut skandaalista toiseen ja suututtanut kansansa – luksusloma koronapandemian keskellä on vain jäävuoren huippu Ilta Sanomat. 2.4.2020. Viitattu 7.4.2020.
  109. ↑ Thai parliament elects ex-junta leader as PM BBC News. 6.6.2019. Viitattu 7.4.2020. (englanti)
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Thaimaan_historia&oldid=22699301”