Pohjois-Korean historia
Gojoseon ?–108 eaa.
Jin-valtio
Goguryeo (37 eaa.–668 jaa.)
Baekje (18 eaa.–660 jaa.)
Silla( 57 eaa.–935 jaa.)
Gayan heimoliitto (42–562)
Hugoguryeo (892–936)
Hubaekje (901–918)
Silla (57 eaa.–935 jaa.)
Goryeo-dynastia (918–1392)
Joseon-dynastia (1392–1897)
Korean keisarikunta (1897–1910)
Korean demokraattinen kansantasavalta eli Pohjois-Korea muodostui toisen maailmansodan jälkeen, kun Koreaa siirtomaanaan hallinneelta Japanilta riistettiin sen siirtomaat. Sodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan omiin miehitysvyöhykkeisiinsä. Pohjois-Koreaan palasi sodan jälkeen maanpakoon lähteneitä kommunisteja, joiden joukosta maan johtoon nostettiin neuvostoliittolaisten tuella Kim Il-Sung. Etelä-Koreaan taas syntyi Yhdysvalloille myötämielinen hallinto. Maiden vihamieliset välit johtivat Korean sotaan vuonna 1950.[1]
Pohjois-Koreassa kaikki valta keskitettiin maan kommunistiselle puolueelle ja Kim Il-Sungille. Maan oppositio tukahdutettiin ja Kim Il-Sungin ympärille luotiin henkilökultti, kuten entisaikojen jumalkuninkaille. Maan johtajan asemasta tehtiin perinnöllinen ja Kim Il-Sungin kuoltua valtaa ovat pitäneet hänen jälkeläisensä.[1]
Korean demokraattisen kansantasavallan synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kim Il-Sungin valtaannousu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Korean demokraattisen kansantasavallan syntyvaiheet sijoittuvat Toisen maailmansodan jälkeiselle ajanjaksolle, kun Korea vapautui Japanin vallasta.[2] Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Kiina sopivat Kairon konferenssissa vuonna 1943, että Japanin kukistuttua siltä riistetään kaikki sen valloittamat alueet ja Korealle palautetaan sen itsenäisyys.[3] Neuvostoliitolle Japanin hallitsema Korea oli ollut huolenaihe vuosina 1904–1905 käydyn Venäjän-Japanin sodasta vuoksi.[2] Kun Neuvostoliitto julisti sodan Japanille heti atomipommien pudotuksen jälkeen, puna-armeija valloitti nopeasti Korean niemimaan pohjoisosan.[4] Tällöin Yhdysvalloille tuli kiire ehdottaa, että Neuvostoliitto vastaanottaisi japanilaisten antautumisen pohjoisessa ja Yhdysvallat etelässä, sillä se pelkäsi että Neuvostoliitto saattaisi saada hallintaansa koko niemimaan. Neuvostoliitto suostui tähän ehdotukseen ja Korea jaettiin suurvaltojen välisiin miehitysvyöhykkeisiin 38. leveyspiirin kohdalta.[3][5]
Pohjois-Koreassa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi nousi Kim Il-Sungin johtama kommunistinen ryhmä, joka oli taistellut Kiinan puolella korealaisissa sissijoukoissa japanilaisia vastaan Kiinan-Japanin sodassa. Kim ei ollut alkujaan erityisen korkeassa asemassa ollut sotilas, mutta hän sattui vain olemaan korkea-arvoisin henkiinjäänyt.[4][6] Kimin ryhmä oli heti neuvostomiehityksen alussa etulyöntiasemassa muihin nähden, sillä sen asemat olivat Mantšuriassa lähellä Koreaa ja sillä oli kontakteja Pohjois-Koreaa miehittäviin neuvostokomentajiin.[4] Neuvostoliitolla ei juuri ollut kontakteja korealaisiin kommunisteihin, joten heidän valintansa korealaisiksi yhteistyökumppaneiksi olivat ensisijaisesti ennestään lähellä olleet Mantšurian sissit.[2][4] Kim Il-Sungin korkea asema Pohjois-Koreassa ei ollut kiistaton ja muut ryhmittymät pyrkivät haastamaan hänen asemansa, mutta Kim kykeni kasvattamaan omaa valtaansa näiden kustannuksella.[4]
Neuvostoliitto ryhtyi valtauksen jälkeen rakentamaan omaa hallintojärjestelmäänsä. Japanin siirtomaahallinnon valtuudet siirrettiin kansallismielisten ja kommunistien yhteiselle väliaikaiselle kansankomitealle elokuussa 1945, mutta varsin pian valta keskitettiin vain kommunistien käsiin ja muut syrjäytettiin hallinnosta. Tämä merkitsi myös sitä, että poliittinen kehitys lähti Pohjois-Koreassa täysin eri suuntaan kuin Etelä-Koreassa ja näiden lähimpien liittolaisten Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välit alkoivat viilentyä ja maailma alkoi ajautua kohti kylmää sotaa.[4]
Pohjois-Koreassa ryhdyttiin sosialistisiin uudistuksiin, joista merkittävimpiin kuului maauudistus. Tämä uudistus toi kommunisteille maaseudun talonpoikien kannatuksen. Pohjois-Korean väliaikainen kansankomitea pudotti nimestään pois sanan väliaikainen vuonna 1947, mikä merkitsi myös tilanteen vakiintumista ja Korean jakautuminen kahdeksi valtioksi näytti yhä varmemmalta.[4] Virallinen julistus Korean demokraattisen kansantasavallan perustamiselle annettiin 8. syyskuuta 1948, vajaa kuukausi Korean tasavallan perustamisen jälkeen. Kansankokous valitsi maan pääministeriksi Kim Il-Sungin.[4][2] Molemmat Koreat katsoivat olevansa koko niemimaan laillisia hallitsijoita. Pohjois-Korean mukaan etelässä piti valtaa Yhdysvaltain asettama nukkehallitus.[4]
Pohjois-Korean hallinnollinen malli otettiin Neuvostoliitosta. Hallinnon tukipilarina toimi vuonna 1946 perustettu marxilais-leninistinen Korean työväenpuolue. Kommunistisen hallinnon muodostaminen ei kohdannut laajaa vastarintaa, sillä voimakkaita poliittisia järjestöjä ei japanilaiskauden seurauksena ollut. Pohjois-Korea ryhtyi myös luomaan omaa armeijaa vuonna 1946. Maan aseistus oli peräisin Neuvostoliitosta, joka tarjosi myös sotilaskoulutusta. Korean sodan alkaessa Pohjois-Korealla oli 150 000 miehen melko hyvin varustettu armeija. Etelässä sen sijaan oli 100 000 miehen armeija, jolta puuttui raskas aseistus.[4]
Korean sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monet Korean sotaan johtaneet laukaisevat tekijät ovat jääneet hämärän peittoon,[7] vaikka sodan syttymisen takana olleet jännitteet Koreoiden välillä on tunnettu hyvin.[8] Kummankin Korean puolella oli halukkuutta yhdistää Korea tarvittaessa sotatoimin. Raja-alueella tapahtui aseellisia välikohtauksia vuonna 1949, ennen Korean sodan syttymistä. Neuvostoliiton avautumisen jälkeen on päästy käsiksi arkistoaineistoon, jonka mukaan konfliktin aloitti Pohjois-Korea, johon sillä oli Neuvostoliiton suostumus. Todennäköisesti Pohjois-Korea piti Korean yhdistämistä sotaretken tavoitteena ja sen suunnitteluun osallistui myös Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin. Sotaretkeä pidettiin helpompana kuin mitä se lopulta tuli olemaan, sillä Yhdysvaltojen ei arveltu puuttuvan tilanteeseen ja etelässä olevien kommunistien uskottiin tulevan pohjoisen tueksi.[8]
Pohjois-Korean joukot hyökkäsivät etelään kesäkuussa 1950. Soul oli miehitetty muutaman päivän kuluttua ja elokuuhun mennessä lähes koko Etelä-Korea oli vallattu.[9][7] Kim Il-Sungin olettamusten vastaisesti Yhdysvallat antoi tukensa Etelä-Korealle. Yhdysvaltain motiivi oli Kylmän sodan hengessä ensisijaisesti estää kommunismin leviäminen, eikä suinkaan Etelä-Korean avustaminen. Yhdysvallat vei Korean tilanteen YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi. Neuvostoliitto boikotoi kokousta, minkä johdosta YK päätti yksimielisesti antaa tukensa Etelä-Korealle. Tämä tarkoitti myös sitä, että Etelä-Korean puolustaminen tehtiin YK:n nimissä. Douglas MacArthurin johtamat YK-joukot tekivät maihinnousun Incheonissa niemimaan keskiosissa, katkaisten näin etelässä olevien pohjoiskorealaisten joukkojen huoltoreitit pohjoiseen. Pohjois-Korean armeija joutui vetäytymään 38. leveyspiirin pohjoispuolelle. YK-joukot päättivät jatkaa menestyksekästä vastaiskuaan ja lokakuussa 1950 Pohjois-Korean joukot oli jo ajettu Kiinan vastaiselle rajalle saakka. Tilanne alkoi huolestuttaa Kiinaa, joka ilmoitti ettei se hyväksy naapurimaansa miehitystä ja liittyi mukaan sotaan. Kiinalaisten tukemina pohjoiskorealaiset onnistuivat ajamaan YK-joukot takaisin 38. leveyspiirille asti. Rintamalinja pysyi lähes samana sodan loppuun asti. Maiden välille solmittiin aselepo vuonna 1953, joka on yhä voimassa.[9] Sota aiheutti koko Koreassa valtavat tuhot, uhreja oli miljoonia ja talouden rakentaminen jouduttiin aloittamaan vielä alemmalta tasolta kuin japanilaiskauden jälkeen. Pohjois-Korean materiaaliset tuhot olivat hieman etelää suuremmat, sillä kommunistit eivät kyenneet yhtä tuhoisiin pommituksiin kuin Yhdysvaltojen joukot.[10]
Kim Il-Sungin valtakausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vallan vahvistaminen ja juche-aate
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pohjois-Korean kommunistihallinnon nosti valtaan Neuvostoliitto ja sen armeija. Kiinan ansiosta se taas pysyi vallassa Korean sodan jälkeenkin. Pohjois-Korean hallinnolle tärkeintä oli kuitenkin Korean riippumattomuus suurista naapureistaan. Neuvostoliitto ei osallistunut Korean sodassa varsinaisiin sotatoimiin, joten sen vaikutusvalta niemimaalla oli jo heikentynyt. Kiinan vaikutusvalta taas lisääntyi, mutta se alkoi vetää joukkojaan Koreasta sodan jälkeen. Tämän jälkeen Kim Il-Sung alkoi noudattaa politiikkaa, jolla puhdistettiin neuvosto- ja kiinalaismieliset ryhmittymät Korean työväenpuolueesta.[11]
Kim oli noussut puolueen sisällä johtavaan asemaan jo ennen sotaa. Hänellä oli kuitenkin vastustajansa myös oman puolueensa sisällä. Aselevon jälkeen Kim alkoi syyttää puoluekaadereita sodan tappioista. Monet heistä teloitettiin tekaistujen syytösten perusteella. Teloitettujen joukossa oli erityisesti kiinalais- ja neuvostoliittolaismielisiä kommunisteja. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon aikana Kim Il-Sung onnistui tasapainoilemaan Pekingin ja Moskovan välillä puhdistaen samalla oman puolueensa kilpailijaryhmittymistä.[11][12] Vuonna 1958 Kim Il-Sung saattoi julistaa puolueensa puhtaaksi ei-toivotuista aineksista, eikä hänen auktoriteettiaan enää koskaan kyseenalaistettu. Neuvostoliitto tyytyi tilanteeseen, sillä sen intressit olivat Euroopassa. Kiina taas päätti olla puuttumatta tilanteeseen. Valtansa varmistamiseksi Kim Il-Sung ryhtyi luomaan itselleen henkilökulttia. Tähän liitettiin myöhemmin hänen ideologiansa, juche-aatteen korostaminen.[11]
Valtansa vahvistamiseksi Kim Il-Sung alkoi panostaa maan armeijaan, ja siitä tuli yksi hänen vallankäyttönsä välineistä. Toista mieltä olevat syrjäytettiin, ja valta keskittyi yhä enemmän Kimin ja hänen perheensä käsiin. Kimin suurin unelma oli edelleen Korean yhdistäminen saman hallinnon alle.[11] On oletettu, että sotilaallisia harjoituksia tätä varten ovat olleet vuonna 1968 yhdysvaltalaisen aluksen USS Pueblon kaappaus ja kommandojoukkojen soluttautuminen Etelä-Korean presidentinpalatsiin. Etelä-Korean presidentti Park Chung-hee itse ei ollut tuolloin onnekseen paikalla.[11][12]
Yksi vallankäytön välineistä oli kansalaisten jako jyrkkiin sosiaalis-poliittisiin kategorioihin, jossa kansa jaettiin kolmeen pääluokkaan, jotka jakautuivat edelleen yhteensä 51 alaryhmään. Henkilön asema tässä jaottelussa määritteli hänen asemansa puolueeseen ja mihin hyödykkeisiin hänellä oli oikeus ja mitä ammatteja hän sai harjoittaa ja missä hän sai asua. Ylimpään luokkaan kuuluivat vallankumoukselliset kaaderit. Alimpaan ryhmään taas kuuluivat entiset porvariluokan jäsenet ja poliittiset toisinajattelijat. Alimpien luokkien jäsenillä ei esimerkiksi ollut oikeutta asua pääkaupunki Pjongjangissa.[11] Maan väkiluku kasvoi voimakkaasti sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Sodan jälkeen pohjoiskorealaisia oli noin 8–8,5 miljoonaa, kun vuonna 1970 heitä oli jo noin 14 miljoonaa.[13] Keskitysleireille vangitun väestönosan lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen oletetaan olevan väkilukuun nähden huomattava.[11]
Kim Il-Sungin talousuudistukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Korean sodan jälkeen Pohjois-Korean talous oli raunioina, ja sen kehittämisessä ryhdyttiin noudattamaan Neuvostoliiton mallia. Ensimmäinen kolmivuotissuunnitelma aloitettiin vuonna 1953 ja sen jälkeen siirryttiin viisivuotissuunnitelmiin. Kimin hallinto kollektivoi maaseudun, ja myös kaupungeissa näkyi sama kehitys, kun yksityisyritykset siirrettiin julkiseen omistukseen. Kaupunkien elinkeinoelämässä mullistus ei ollut suuri, sillä yritykset olivat ennen tätä olleet enimmäkseen japanilaisomistuksessa.[13][14] Maassa panostettiin erityisesti raskaaseen teollisuuteen, mikä tapahtui kulutustavaroiden tuotannon kustannuksella. Raskaaseen teollisuuteen panostaminen sai maan talouden ennennäkemättömään nousuun.[14] Kun ennen sotaa maan kansantuotteesta kaksi kolmasosaa tuli maataloudesta, niin vuonna 1965 teollisuuden osuus oli kaksi kolmasosaa. Tällä oli myös suuri vaikutus maan kaupungistumiseen.[11] Kehitys oli huomattavaa, ja se tunnustettiin myös lännessä. Huolimatta Kim Il-Sungin autoritäärisestä hallinnosta ja kyseenalaisista keinoista, oli Pohjois-Korean julkisuuskuva lännessä 1960–1970-lukujen taitteessa vielä suhteellisen hyvä.[8]
1970-luvulla maan talouskasvu alkoi ehtyä. Tähän vaikuttivat talouden rakenteelliset ongelmat ja maan eristyneisyys. Pohjois-Korean talouskehityksestä ei ole luotettavia lukuja, sillä tietoja ei juuri haluttu antaa ulkomaille, mutta yleisesti maan teollisuuden oletetaan olleen 1970-luvun alussa vahvempi kuin Etelä-Korean.[13] Talouskasvun hiipuessa Pohjois-Korea pyrki kehittämään taloudellisia ulkomaansuhteitaan. 1970-luvun alussa se pyrki hankkimaan maahan tehtaita, koneita ja muuta läntistä teknologiaa. Mutta maan taloudellisia vaikeuksia pahensivat edelleen vuoden 1973 öljykriisi ja sitä seurannut taantuma, jotka aiheuttivat sen, että Pohjois-Korea ei kyennyt maksamaan velkojaan. Velkojen hoitamattomuus aiheutti sen, ettei Pohjois-Korea ollut enää houkutteleva kauppakumppani, kun se 1980-luvulla yritti lähentyä uudelleen mahdollisia kauppakumppaneita.[13][14]
Vallanvaihto ja Kim Jong-Il
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1970-luvulla Kim Il-Sung alkoi myös valmistella vallansiirtoa pojalleen Kim Jong-ilille. Nepotistinen vallansiirto ei varsinaisesti kuulunut kommunistiseen ideologiaan, eikä sitä oltu ennen nähty muissa sosialistisissa maissa näin korkealla hallinnon tasolla. Kim Jong-il nostettiin vähitellen yhä korkeampaan asemaan maan hallinnossa. Hänelle alettiin myös jo luoda henkilökulttia ja häntä ylistettiin pohjoiskorealaisessa propagandassa älykkääksi ja juche-aatteelle omistautuneeksi. Juche-aate oli Pohjois-Korean valtionideologia. Se oli marxilais-leninistisen ideologian korealainen muoto. Se oli Kim Il-Sungin propagandan väline, jolla kansa saatiin tuntemaan isänmaallisuutta ja sisäistä solidaarisuutta. Aatetta alettiin korostaa 1970-luvulla vallankumouksellisena teoriana. Sen mukaan vaadittiin itsevaltaista johtamistapaa, ja kaikki historian tuntema rappio johtui siitä, että vahvaa johtajaa ei ollut.[15][16]
Talousjärjestelmän kriisi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pohjois-Korean heikko taloudellinen tilanne jatkui edelleen 1980-luvulla. Maan seitsenvuotissuunnitelmat vuosina 1978–1984 ja 1987–1993 eivät saavuttaneet asetettuja tavoitteita. Talouskasvua haittasi eritoten priorisointi raskaaseen teollisuuteen, mikä loi pulan päivittäistavaroista ja laski kansan elintasoa. Ruokapulaa pahensi lisäksi se, että maan väkiluku lähes kolminkertaistui vuosina 1953–1993.[12][17] Kiinan vähitellen avauduttua ulkomaankaupalle 1980-luvulla yritti Pohjois-Korea seurata sen esimerkkiä, ja Kim Il-Sung alkoi myös korostaa ulkomaankaupan tärkeyttä. Pohjois-Korealla ei kuitenkaan ollut valmiuksia taloudelliseen yhteistoimintaan ulkovaltojen kanssa. Sen huono maine velkojen hoitamattomuuden vuoksi, infrastruktuurin kehittymättömyys ja arveluttava poliittinen tilanne karkottivat ulkomaalaiset sijoittajat.[17]
Näissä olosuhteissa Pohjois-Korea oli yksi maailman eristyneimmistä valtioista, ja se rajoitti tiukasti maahan pääsyä ja sieltä poispääsyä. Sen tärkeimmät kumppanit olivat 1990-luvun alkuun saakka Kiina ja Neuvostoliitto, kun taas Yhdysvaltoihin ja Etelä-Koreaan suhtauduttiin vihamielisesti. Tilanne muuttui Neuvostoliiton hajoamisen myötä, jolloin Kiina jäi Pohjois-Korean ainoaksi liittolaiseksi. Mutta se ei enää voinut luottaa täysin Kiinaankaan, sillä Kiina muodosti diplomaattisuhteet Etelä-Koreaan 1992. Pientä liennytystä saatiin aikaan vuonna 1991, kun sekä Pohjois-Korea että Etelä-Korea liittyivät YK:hon erillisinä ja tasa-arvoisina jäseninä. Pian liennytys alkoi jälleen hävitä, kun kasvoi epäilys Pohjois-Korean yrityksestä rakentaa ydinaseita.[12] Kim Il-Sungin kuoleman jälkeen Pohjois-Korea teki Yhdysvaltojen kanssa ydinsulkusopimuksen, jonka nojalla Pohjois-Korea luopui aikeistaan kehittää ydinaseita, ja vastineeksi Yhdysvallat myönsi taloudellista apua kevytvesireaktorin rakentamista varten Pohjois-Korean sähköntuotannon parantamiseksi. Tämä palautti vähäksi aikaa toivon liennytyksestä maiden välille. Yhdysvallat, Japani ja Etelä-Korea perustivat yhdessä KEDO-järjestön, jolla tuettiin Pohjois-Korean energiantuotannon kehittämistä. Kuitenkin jo vuonna 1998 Pohjois-Korea ampui pitkän kantaman ohjuksen Japanin ilmatilan yli itään, mikä aiheutti maailmanlaajuisen paheksunnan. Pian ilmeni myös, että Pohjois-Korealla oli maanalaisia ydinlaitoksia, joiden toiminta piti sopimuksen mukaan lakkauttaa.[18]
Samaan aikaan 1990-luvun taitteessa paheni maan elintarvikekriisi, joka yltyi vuosikymmenen puolivälissä nälänhädäksi. Tätä olivat pahentaneet 1980-luvun maatalousmenetelmät, joita luonto ei kestänyt. Metsät oli hakattu pelloiksi ja istutettu maissille, joka sitoi maaperää heikosti. Maa oli altis eroosiolle ja tulvat, jotka johtuivat metsien hakkaamisesta ja eroosiosta, veivät sadon mukanaan. Myöskään Neuvostoliitosta ei sen romahtamisen jälkeen enää saatu lannoitteita. Maan rajojen ulkopuolella kuultiin vain huhuja nälkämellakoista ja riisivarastojen ryöstöistä, joiden rauhoittamiseen olisi tarvittu kymmeniätuhansia sotilaita. Maan ongelmien laajuus pimitettiin kansalta, joka ei tiennyt ongelmien yhteyttä maan talousjärjestelmään. Maan hallinto joutui myös myöntämään julkisesti, ettei viimeisimmän taloussuunnitelman tavoitteita pystytty saavuttamaan. Kim Il-Sung joutui viimeiseksi jääneessä uudenvuodenpuheessaan 1994 toteamaan sosialismin olevan kriisissä. Hän kuoli vuonna 1994, ennen kuin Pohjois-Korean nälänhätä oli pahimmillaan. Nälänhätää pahensivat edelleen 1990-luvun puolivälin katovuodet. Nälänhätä aiheutti sen, että maa ei pystynyt moneen vuoteen ruokkimaan väestöä ilman ulkomaista apua. Tarkkaa tietoa nälänhädän uhrien lukumäärästä ei ole tiedossa, arviot vaihtelevat muutamista sadoista tuhansista 3 miljoonaan.[17]
Pohjois-Korean taloustilanne alkoi parantua 2000-luvun alkuvuosina, osittain siitä syystä, että maa kokeili hieman avoimempaa kauppapolitiikkaa. Kim Jong-Ilin kaudella Pohjois-Korea myös lähentyi joitakin länsimaita, ja myös Etelä-Koreaan yritettiin muodostaa ystävällisempiä suhteita. Suhteet Yhdysvaltoihin ja Japaniin pysyivät edelleen etäisinä. Pohjois-Korean suhde etenkin Yhdysvaltoihin viileni vuonna 2002, kun Yhdysvaltain presidentti George W. Bush nimitti Pohjois-Korean yhdessä Iranin ja Irakin kanssa kuuluvaksi pahan akseliin, jotka pyrkivät kehittämään joukkotuhoaseita. Vuonna 2002 ilmeni, että Pohjois-Korea pyrki tuottamaan rikastettua uraania, jota voitiin käyttää ydinaseiden valmistuksessa. Pohjois-Korea karkotti IAEA:n tarkastajat Yongbyonin ydintutkimuskeskukselta ja vetäytyi ydinsulkusopimuksesta. KEDO veti työntekijänsä pois Pohjois-Koreasta, kun projekti lopetettiin suhteiden jälleen muuttuessa yhä jäisemmiksi. Vuonna 2006 Pohjois-Korea ilmoitti tekevänsä maanalaisen ydinkokeen, jonka myös seismiset laitokset maan ulkopuolella havaitsivat.[18] Ydinohjelmaan satsattiin varoja, mutta 2000-luvun lopulla maan taloustilanne jälleen heikkeni. Syynä oli valuuttauudistus, jossa maan valuutan arvoa nostettiin suhteessa muihin valuuttoihin siten, että yhtä uutta wonia vastasi sata vanhaa wonia.[18][19] Uudistuksen tarkoituksena oli hillitä yksityisten markkinoiden toimintaa, mutta se johti inflaatioon, ruokakriisiin ja julkisiin mielenosoituksiin, koska kansalaisten säästöt katosivat.[18] Hallitus tunnusti uudistusohjelman puutteet ja uudistuksesta vastannut virkamies teloitettiin.[18][20]
Kim Jong-unin valtakausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Samanaikaisesti ydinohjelman kanssa valtaansa Kim Jong-Ilin taustalla alkoi kasvattaa hänen nuorin poikansa Kim Jong-un. Kim Jong-Il kuoli vuonna 2011, minkä jälkeen Kim Jon-un julistettiin maan uudeksi johtajaksi. Toiveet siitä, että uusi hallitsija alkaa johtaa maata uuteen suuntaan, haihtuivat pian. Hän ryhtyi nopeasti vahvistamaan valtaansa teloittamalla ne, jotka kiistivät hänen hallintonsa, ja erotti virkamiehiä, jotka olivat saavuttaneet merkittävän aseman hänen isänsä valtakaudella. Teloitetuksi joutui myös Kim Jong-unin lähipiiriin kuulunut Jang Sung-taek, joka oli hänen tätinsä mies. Jang Sung-taekia oli pidetty Kiinassa ja lännessä merkittävän vaikutusvallan omaavana poliitikkona, ja häntä oli myös pidetty mahdollisena Kim Il-jongin seuraajana. Häntä alettiin kuitenkin syyttää maanpetturuudesta, ja hänet teloitettiin 2013.[21]
Pian jatkui jälleen Pohjois-Korean uhkaava retoriikka Yhdysvaltoja ja Etelä-Koreaa kohtaan. Pohjois-Korea sulki myös Gaeseongin teollisuusalueen, joka oli yhteinen teollisuusalue eteläkorealaisten kanssa. Alue avautui pian uudelleen, mutta vuonna 2016 Etelä-Korea veti työntekijänsä takaisin kotiin. Pohjois-Korea jatkoi edelleen myös ydinkokeitaan, ja se aiheutti kansainvälistä paheksuntaa vuonna 2012 ampumalla pitkän kantaman ohjuksen Japanin ilmatilan yli. Myös maanalaiset ydinkokeet jatkuivat, minkä tuomitsi myös maan tärkein liittolainen Kiina, ja suhteet Kiinaan viilenivät. Vuonna 2016 Pohjois-Korea räjäytti tähän mennessä tehokkaimman ydinaseensa, ja se suoritti kymmeniä ballististen ohjusten kokeita ympäri vuoden. YK otti viipymättä käyttöön laajemmat pakotteet Pohjois-Koreaa kohtaan, mikä rajoitti kivihiilen kauppaa, joka on Pohjois-Korean merkittävin vientituote. Maailman johtajat kehottivat Kiinaa käyttämään vaikutusvaltaansa Pohjois-Korean ydinohjelman hillitsemiseksi. Maiden välit muuttuivat pian kuitenkin entistä viileämmiksi, kun Kim Jong-Ilin vanhin poika, Kim Jong-nam, murhattiin Kuala Lumpurissa vuonna 2017. Tämä oli asunut vuosia Kiinan suojeluksessa Pekingissä ja Macaossa. Murhasta syytettiin Pohjois-Koreaa, ja Kiina ilmoitti keskeyttävänsä Pohjois-Korean hiilen tuonnin. Pohjois-Korean asevarusteluohjelma jatkui edelleen, ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trump alkoi myös käyttää uhkaavaa retoriikkaa Pohjois-Koreaa vastaan.[21]
Tilapäistä liennytystä tilanteeseen toi Etelä-Korean Pyeongchangissa järjestetyt vuoden 2018 talviolympialaiset, johon korealaiset osallistuivat kisojen avajaisiin yhteisjoukkueella. Tapahtuma toimi myös alustavana tunnusteluna Koreoiden johtajien väliselle tapaamiselle, joka toteutui vuonna 2018. Kim Jong-unin ja Etelä-Korean presidentin Moon Jae-inin tapaaminen oli ensimmäinen kerta, kun Kim Jong-un lähestyi valtakaudellaan Etelä-Koreaa. Maiden johtajat keskustelivat niemimaan ydinaseriisunnasta ja Korean sodan virallisesta päättämisestä. Kim Jong-un tapasi myöhemmin vuonna 2018 myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin. Kimin suunnanmuutos Etelä-Koreaa ja Yhdysvaltoja kohtaan oli radikaali poikkeama hänen valtakautensa poliittiseen linjaan, mutta merkittävää edistystä suhteiden parantumisessa ei ole tapahtunut.[21]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Vesterinen, Ilmari; Janhunen, Juha; Huotari, Tauno-Olavi: Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-797-8
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput, s. 396-401. Otava, 2002. ISBN 951-1-18177-7
- ↑ a b c d Origins of the DPRK U.S. Library of Congress. Viitattu 5.2.2020. (englanniksi)
- ↑ a b Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.169-170
- ↑ a b c d e f g h i j Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.174-178
- ↑ World War II and Korea U.S. Library of Congress. Viitattu 5.2.2020. (englanniksi)
- ↑ Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.165-168
- ↑ a b The Korean War U.S. Library of Congress. Viitattu 5.2.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.178-180
- ↑ a b Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.180-184
- ↑ Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.184-185
- ↑ a b c d e f g h Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.187-192
- ↑ a b c d The Kim Il-Sung era Encyclopaedia Britannica. Viitattu 5.2.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.192-198
- ↑ a b c The Post War Economy U.S. Library of Congress. Viitattu 5.2.2020. (englanniksi)
- ↑ Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.198-201
- ↑ Corporetism and the Chuch'e Idea U.S. Library of Congress. Viitattu 5.2.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.205-209
- ↑ a b c d e North Korea under Kim Jong Il Encyclopaedia Britannica. Viitattu 5.2.2020. (englanniksi)
- ↑ New Denomination Images Unveiled 12.4.2009. dailynk.com. Viitattu 5.2.2020. (englanniksi)
- ↑ Pohjois-Korea teloitti valuuttauudistuksesta syytetyn 18.3.2010. dailynk.com. Viitattu 5.2.2020. (suomeksi)
- ↑ a b c The rise and rule of Kim Jong-Un Encyclopaedia Britannica. Viitattu 5.2.2020. (englanniksi)
