Talaskankaan metsäsota

Talaskankaan metsäsodassa oli kyse Metsähallituksen ja luonnonsuojelijoiden välisestä kiistasta Talaskankaan-Sopenmäen metsäalueesta.

Alueen esittely

Talaskankaan-Sopenmäen metsäalue sijaitsee Kainuun ja Savon rajamailla Vieremän, Vuolijoen (nykyisin Kajaanin) ja Sonkajärven kunnissa. Maastoltaan se on pääasiassa tuoretta kangasmetsää ja suota. Suurin osa alueen metsäpinta-alasta on tuoretta kangasmetsää. Siellä on runsaasti pieniä lampia ja järviä, ja sen joet ja purot ovat enimmäkseen luonnontilassa. Pinnanmuodoiltaan se on melko tasainen, korkein paikka on Sopenmäki. Vieremän kunnan alueella on vuonna 1866 perustettu Talasjärven valtionpuisto, joka sisältyy Talaskankaan-Sopenmäen alueeseen. Alueen silloinen pinta-ala määriteltiin noin 49 neliökilometriksi.

Metsien historia

Talaskankaan-Sopenmäen metsät olivat pitkään talousmetsäkäytössä. Alueella poltettiin tervaa sekä hakattiin tarve- ja polttopuita. 1900-luvulla siellä tehtiin hakkuita etenkin vuosina 1909–1925. 1930-luvulla alueella tehtiin laajamittaisia metsänparannustoimia, kuten ojitusta, istutuksia ja taimikonhoitoa. Metsätaloussuunnitelmissa alue on ollut vuodesta 1908 lähtien. 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa alueen läpi raivattiin ja rakennettiin sähkölinja ja vuosina 1984–1988 sinne rakennettiin metsäautoteitä. 1980-luvulla Metsähallitus rajasi alueelta hakattavat leimikot ja aloitti hakkuut 1986. Marraskuun alussa 1988 hakkuut aloitettiin alueen keskellä.

Suojelun historia

Vuonna 1970 Talaskankaan-Sopenmäen aluetta ehdotettiin retkeilyalueeksi. 1970-luvun loppupuolella Vieremän kunnanhallitus teki esityksen alueen suojelemisesta. Vuonna 1986 luonnonsuojelutahot ottivat yhteyttä eri viranomaisiin alueen tiesuunnitelmien tarkistamiseksi ja alueen suojelemiseksi. Nämä toimenpiteet eivät tuottaneet tulosta. Ainoa myönnytys oli Vieremän kunnan päätös ottaa Talaskankaan suojelu kuntasuunnitelmaan vuonna 1987. Muun muassa Suomen luonnonsuojeluliitto, Luonto-Liitto ja Maailman luonnonsuojelusäätiö esittivät vetoomuksia alueen suojelemiseksi ja hakkuiden siirtämiseksi. Kuopion lääninhallitus ja maaherra Kauko Hjerppe puolsivat suojelua 22. lokakuuta 1988.

Talaksen Ystävät

Luonnonsuojelijat perustivat Talaksen Ystävät -nimisen ryhmän, johon kuului noin 30 aktiivista jäsentä ja enimmillään noin 500 enemmän tai vähemmän toimeliasta henkilöä. Talaksen Ystävät koostui enimmäkseen pääkaupunkiseudulla asuvista nuorista opiskelijoista, luontoliittolaisista ja Helsingin yliopiston tutkijoista. Ryhmän toiminta oli aktiivista: se organisoi neuvotteluja ja vetoomuksia ja evästi tiedotusvälineitä, sekä järjesteli ja suunnitteli itse suoran toiminnan tapahtumat Vuolijoen Heinosenaholla. Ryhmä toimi noin vuoteen 1990 saakka.

Talaskankaan metsäsota

Metsähallitus aloitti hakkuut Talaskankaalla 1. marraskuuta 1988. Luonnonsuojelijat leiriytyivät leimikolle johtavalle tielle 7. marraskuuta 1988 estäen metsureiden ja työkoneiden pääsyn työmaalle. Poliisi kehotti purkamaan leirin ja niin suojelijat myös tekivät. Työt pääsivät jatkumaan. Suojelijat leiriytyivät toisaalle ja retkeilivät sekä tekivät luontoinventointeja alueella. Tästä alkoi myös vetoomusten ja adressien tulva, jonka kohteiksi tulivat maa- ja metsätalousministeri Toivo T. Pohjala (kokoomus) sekä eduskunta. Myös kirkko osallistui suojelutoimiin Vuolijoen kirkkoherra Markku Simulan suulla. Eduskunnassa kansanedustaja Erkki Pulliainen (Vihreät) vaati äänekkäästi hakkuiden lopettamista. Hakkuut keskeytettiin toistaiseksi. Talaskangas-työryhmä perustettiin 12. marraskuuta 1988 ja työryhmä teki alueelle tutustumisretken.

Luonto-Liiton helmikuisella metsäkurssilla Vuolijoella oli osallistujia sekä paikallisista suojelijoista että noin 50 muualta Suomesta saapunutta luontoliittolaista. Osa suojelijoista leiriytyi alueelle.13. helmikuuta 1989 Metsähallitus aloitti hakkuut toisella leimikolla Sopenmäen alueella. 20. helmikuuta 1989 noin 50 suojelijaa pystytti teltan Heinosenahoon johtavalle tielle ja hakeutui maastoon hakkuutyömaalle. Poliisi joutui kantamaan suojelijat pois ja purkamaan teltan. Hakkuut pääsivät jatkumaan. 21. helmikuuta osa suojelijoista kiinnitytti itsensä ketjuilla ja lukoilla metsätraktoriin, osa kiipeili työmaalla kasvavissa puissa ja osa hiihteli tai käveli työmaalla haitaten metsurien työntekoa. Poliisit kantoivat vastaan hangoittelemattomia suojelijoita pois työmaalta ja valvoivat yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Samanlaisena toiminta jatkui vielä joitakin päiviä, kunnes helmikuun lopulla Metsähallitus ja Suomen Luonnonsuojeluliitto pääsivät sopuun neuvotteluissa. Päätettiin jättää 48 hehtaarin alue hakkuiden ulkopuolelle ja selvittää alueen suojeluarvot seuraavana kesänä. Myös Talaksen Ystävät ja Luonto-Liitto hyväksyivät ratkaisun ja metsäsodassa saatiin aikaan rauha.

Talaskankaan suojelijoita olivat muun muassa biologi-toimittaja Veli-Risto Cajander, Janne Kumpulainen, Suomen Greenpeacen metsävastaava Matti Liimatainen, Pentti Linkola, artisti Tuuli Luukas ja silloin 15-vuotias Anni Sinnemäki.

Jälkipyykki

Kajaanin kihlakunnanoikeus käsitteli riita-asian 15. joulukuuta 1989 ja määräsi 27:lle luonnonsuojelijalle 80–1 650 markan sakkoja. Suojelijoiden puolustusasianajajana toimi Matti Wuori. Myöhemmin Itä-Suomen hovioikeus vahvisti saman tuomion. Metsähallitus ei tyytynyt päätökseen, vaan valitti Korkeimpaan oikeuteen, joka kuitenkin hylkäsi valituksen 2. lokakuuta 1991.

Talaskankaan luonnonsuojelualue perustettiin 1. toukokuuta 1994. Luonnonsuojelualueen pinta-alaksi määrättiin 35 neliökilometriä ja Metsähallitus asetettiin luonnonsuojelualueen hoitajaksi.

Lähteet

• Roiko-Jokela, Heikki 2003: Arvot ja edut ristiriidassa. Kiistoja valtion metsistä: Hattuvaara, Kessi, Murhijärvi, Talaskangas-Sopenmäki, Porkkasalo. minerva. Kopijyvä Oy. Jyväskylä. ISBN 952-5478-32-7
• Talaskankaan alue Ymparisto.fi. 3.9.2013. Pohjois-Savon Ely-keskus, Kainuun Ely-keskus. Viitattu 29.12.2019.
• Talaskankaan historia Luontoon.fi. Metsähallitus. Arkistoitu 12.5.2020. Viitattu 29.12.2019.
• Kaleva^{[vanhentunut linkki]}
• Muuttuminen poliitikoksi oli vaikeaa. Anni Sinnemäen haastattelu. Suomen Luonto 1/2009, s. 66–67.