Svjatlana Tsih’anouskaja

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Svjatlana Tsihanouskaja)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Svjatlana Tsih'anouskaja
Святлана Ціханоўская
Tsih'anouskaja syyskuussa 2023
Tsih'anouskaja syyskuussa 2023
Yhdistyneen siirtymähallituksen johtaja
9. elokuuta 2022–
Edeltäjä virka perustettu
Henkilötiedot
Syntynyt11. syyskuuta 1982 (ikä 42)
Neuvostoliitto Mikaševitšy, Valko-Venäjän SNT, Neuvostoliitto
Ammatti opettaja, demokratia-aktivisti
Puoliso Sjarhei Tsih’anouski
Lapset 2
Tiedot
Puolue sitoutumaton
Tutkinnot Mozyrin pedagoginen valtionyliopisto
Aiheesta muualla
tsikhanouskaya.org

Svjatlana Heorhijeuna Tsih’anouskaja, o.s. Piliptšuk (valkoven. Святла́на Гео́ргіеўна Ціхано́ўская, ven. Светла́на Гео́ргиевна Тихано́вская, Svetlana Georgijevna Tihanovskaja; s. 11. syyskuuta 1982 Mikaševitšy, Valko-Venäjän SNT, Neuvostoliitto) on valkovenäläinen poliitikko, joka lähti vuonna 2020 mukaan presidentinvaaleihin, kun hänen aktivistimiehensä Sjarhei Tsih’anouski pidätettiin.

Tausta ja yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svjatlana Piliptšuk syntyi vuonna 1982 Mikaševitšyn kaupungissa ja opiskeli Mazyrin valtion pedagogisessa yliopistossa, missä hän myös tapasi tulevan miehensä Sjarhei Tsih’anouskin. He menivät naimisiin ja muuttivat Minskiin. Svjatlana jäi pian kotiäidiksi, ja hänen miehensä aloitti Youtube-aktivismin ja paljasti valtion korruptiota.[1] Koulutukseltaan Tsih'anouskaja on englanninopettaja.[2]

Yhdessä miehensä kanssa Tsih'anouskajalla on kaksi lasta.[3] Koronapandemian saavuttua Valko-Venäjälle Tsih'anouskaja veti lapsensa pois koulusta, koska maan hallitus ei tehnyt juurikaan minkäänlaisia vastatoimia viruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Lisäksi Tsih'anouskaja on kertonut, että Lukašenkan kannattajat ovat myös uhkailleet hänen lapsiaan.[4]

Poliittinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka alkoi keväällä 2020 jyrätä mahdollisia vastaehdokkaitansa syksyn 2020 vaaleja ennakoiden. Sjarhei Tsih’anouski oli yksi lukuisista pidätetyistä. Syyttäjien mukaan Tsih’anouskin kotona sohvan takaa löytyi melkein miljoonan dollarin arvosta Venäjä-kytköistä rahaa. Tsih’anouskaja on kiistänyt syytteet.[5]

Svjatlana Tsih’anouskaja alkoi kesäkuussa 2020 kerätä nimiä syksyn vaaleja varten. Hän on kertonut lähteneensä politiikkaan henkilökohtaisista syistä. ”Aviomieheni on tutkintavankeudessa. Hän ei ole siellä yksin. Poliittisten vankien määrä kasvaa päivä päivältä.”[5]

Tsih’anouskaja nousi varsin nopeasti Valko-Venäjän opposition suosituimmaksi hahmoksi, ja hän on kertonut tavoitteeksi poliittisten vankien vapauttamisen ja oikeudenmukaisten presidentinvaalien järjestämisen. Hänen taakseen on noussut varsin laaja kannattajakunta, sillä heinäkuun lopulla Minskissä oli liikkeellä peräti yli 60 000 opposition kannattajaa. Mielenosoituksen on arveltu olleen suurin yli 10 vuoteen. Tsih’anouskajan suosio on herättänyt myös Valko-Venäjän hallinnon, sillä häntä ja hänen lapsiaan on uhkailtu. Siksi Tsih’anouskajan lapset on siirretty salaiseen paikkaan jossain päin Eurooppaa.[5]

Keskusvaalilautakunnan mukaan Tsih’anouskaja sai vaaleissa 9,9 prosenttia äänistä ja Lukašenka sai 80,2 prosenttia äänistä, voittaen vaalit. Tsih’anouskaja kertoi, ettei hyväksy hänen mukaansa vilpillisten vaalien lopputulosta ja että pitää itseään vaalivoittajana.[6] Käytyään tekemässä valituksen vaalilautakunnassa Tsih’anouskaja poistui Valko-Venäjältä. Pian tämän jälkeen Liettuan ulkoministeri Linas Linkevičius kertoi Tsih’anouskajan olevan turvallisesti Liettuassa.[7]

Maanpaossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tsih'anouskaja perusti 9. elokuuta 2022 organisaation nimeltä Yhdistynyt siirtymähallitus, johon hän alkoi nimetä myös muita edustajia.[8] Kyseessä on käytännössä pakolaishallitus.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022 Tsih'anouskaja ilmoitti, että hänen pakolaishallituksensa on varautunut Lukašenkan hallituksen kaatumiseen.[9] Hän on sittemmin sanonut, että Venäjä miehittää jo käytännössä Valko-Venäjää.[10]

Tsih'anouskaja vieraili Suomessa maaliskuussa 2021, jolloin hän tapasi Sauli Niinistön, Sanna Marinin ja Pekka Haaviston. Valko-Venäjä ilmoitti vaativansa Tsih'anouskajan luovuttamista.[11]

Elokuussa 2023 Tsih'anouskajan johtama pakolaishallitus ilmoitti suunnittelevansa passien myöntämistä ulkomailla asuville valkovenäläisille. Lukašenka oli aiemmin kieltänyt Valko-Venäjän suurlähetystöjä myöntämästä passeja ulkomailla asuville Valko-Venäjän kansalaisille. Pakolaishallituksella on parisen kymmentä epävirallista "suurlähetystöä" ympäri maailmaa.[2][12]

Tunnustuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tsih'anouskajalle, ja muille valkovenäläisille demokratia-aktivisteille, myönnettiin vuoden 2020 Saharov-palkinto.[13]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tony Wesolowsky: The Accidental Candidate In Belarus Who Is Trying To Unseat 'Europe's Last Dictator' Radio Free Europe / Radio Liberty. 5.8.2020. RFE/RL, Inc. Viitattu 9.8.2020. (englanniksi)
  2. ↑ a b Pikulicka-Wilczewska, Agnieszka: Lukashenko opponents unite, plan 'New Belarus' passports Reuters. 6.8.2023. Viitattu 26.12.2023. (englanniksi)
  3. ↑ Belarus Opposition Planning to Issue Passports for Exiles Voice of America. 9.12.2023. Viitattu 26.12.2023. (englanniksi)
  4. ↑ Filkins, Dexter: The Accidental Revolutionary Leading Belarus’s Uprising The New Yorker. 6.12.2021. Viitattu 26.12.2023. (englanti)
  5. ↑ a b c Veera Pennanen: "Valko-Venäjän Jeanne d'Arc" kohtaa vaaleissa Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi kutsutun presidentin – Opposition uusi toivo on politiikan keltanokka Yle Uutiset. 5.8.2020. Yleisradio. Viitattu 9.8.2020.
  6. ↑ Päivi Kerola & Veera Pennanen: Valko-Venäjän vaaleissa murskavoitto Lukašenkalle virallisten lukujen mukaan – Opposition Tsihanouskaja ei hyväksy tulosta: "Pidän itseäni vaalivoittajana" Yle Uutiset. 10.8.2020. Yleisradio. Viitattu 11.8.2020.
  7. ↑ Valko-Venäjän opposition Tsihanouskaja on Liettuassa, kertoo maan ulkoministeri HS.fi. 11.8.2020. Sanoma company. Viitattu 11.8.2020.
  8. ↑ On Second Anniversary Of Disputed Belarusian Presidential Poll, Tsikhanouskaya Names 'Interim Cabinet' RadioFreeEurope/RadioLiberty. 9.8.2022. Viitattu 26.12.2023. (englanniksi)
  9. ↑ Lepistö, Matti: Valko-Venäjän oppositiojohtaja: Varaudumme vallan vaihtumiseen Verkkouutiset. 6.4.2022. Viitattu 26.12.2023.
  10. ↑ Tsihanouskaja: Venäjä miehittää jo Valko-Venäjää Iltalehti. 16.5.2023. Viitattu 26.12.2023.
  11. ↑ Marin osoittaa Twitterissä tukea Valko-Venäjän naisille oppositiojohtajan vierailun jälkeen: ”Ihmisoikeuksista on tultava todellisuutta kaikille naisille” Ilta-Sanomat. 8.3.2021. Viitattu 26.12.2023.
  12. ↑ Belarus Opposition Planning to Issue Passports for Exiles Voice of America. 9.12.2023. Viitattu 26.12.2023. (englanniksi)
  13. ↑ European Parliament Awards Sakharov Prize to Belarus Opposition Voice of America. 16.12.2020. Viitattu 26.12.2023. (englanniksi)
Kaarle Suuren palkinnon saajat
1950–1975

1950 Richard Coudenhove-Kalergi · 1951 Hendrik Brugmans · 1952 Alcide De Gasperi · 1953 Jean Monnet · 1954 Konrad Adenauer · 1956 Winston Churchill · 1957 Paul-Henri Spaak · 1958 Robert Schuman · 1959 George Marshall · 1960 Joseph Bech · 1961 Walter Hallstein · 1963 Edward Heath · 1964 Antonio Segni · 1966 Jens Otto Krag · 1967 Joseph Luns · 1969 Euroopan komissio · 1970 François Seydoux de Clausonne · 1972 Roy Jenkins · 1973 Salvador de Madariaga

1976–2000

1976 Leo Tindemans · 1977 Walter Scheel · 1978 Konstantínos Karamanlís · 1979 Emilio Colombo · 1981 Simone Veil · 1982 kuningas Juan Carlos I · 1984 Karl Carstens · 1986 Luxemburgin kansa · 1987 Henry Kissinger · 1988 François Mitterrand, Helmut Kohl · 1989 Veli Roger (Taizé-yhteisö) · 1990 Gyula Horn · 1991 Václav Havel · 1992 Jacques Delors · 1993 Felipe González · 1994 Gro Harlem Brundtland · 1995 Franz Vranitzky · 1996 kuningatar Beatrix · 1997 Roman Herzog · 1998 Bronisław Geremek · 1999 Tony Blair · 2000 Bill Clinton

2001–

2001 György Konrád · 2002 Euro-valuutta · 2003 Valéry Giscard d’Estaing · 2004 Pat Cox, paavi Johannes Paavali II (erikoispalkinto) · 2005 Carlo Azeglio Ciampi · 2006 Jean-Claude Juncker · 2007 Javier Solana · 2008 Angela Merkel · 2009 Andrea Riccardi · 2010 Donald Tusk · 2011 Jean-Claude Trichet · 2012 Wolfgang Schäuble · 2013 Dalia Grybauskaitė · 2014 Herman Van Rompuy · 2015 Martin Schulz · 2016 paavi Franciscus · 2017 Timothy Garton Ash · 2018 Emmanuel Macron · 2019 António Guterres · 2020 Klaus Johannis · 2022 Svjatlana Tsih’anouskaja, Maryja Kalesnikava, Veronika Tsapkala · 2023 Volodymyr Zelenskyi, Ukrainan kansa · 2024 Pinchas Goldschmidt ja Euroopan juutalaisyhteisöt

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Svjatlana_Tsih’anouskaja&oldid=22119191”