Suomen pankkikriisi

Suomen pankkikriisi oli Suomessa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa pankkeja taloudellisesti vavisuttanut kriisi, jonka seurauksena valtiovalta ryhtyi tukemaan pankkeja niin sanotulla pankkituella.

Pankkikriisin taustalla oli rahoitusmarkkinoiden vapauttamista seurannut pankkien liiallinen luotonanto ja luotonotto, joka johti koko kansantalouden ylikuumenemiseen. Tätä kutsutaan 1980-luvun loppupuolen kasinotaloudeksi. Hallitsematon riskinotto kostautui yleisen talouskehityksen taittuessa. Seurasi 1990-luvun alun lama. Pahimpaan kriisiin joutui säästöpankkisektori.

Taustaa

Suomen rahoitusmarkkinat olivat 1980-luvulle saakka suljetut ja pankkikeskeiset. Keskuspankki sääteli korkotasoa, markan ulkoista arvoa ja valuutan liikkeitä. Alhaisen koron vuoksi taloudessa vallitsi jatkuva luottojen ylikysyntä. Koska korolla ei voinut kilpailla, kohdistui pankkien välinen kilpailu lähinnä markkinaosuuteen, ja talouselämä oli järjestynyt pankkien hallitsemiksi ”leireiksi”.

Rahoitusmarkkinoiden liberalisoinnin tarve kasvoi 1980-luvulla, koska maailmantalous vapautui ja koska Suomen vientiyritykset saattoivat hoitaa rahoituksensa myös ulkomailta. Suomen talouden ei katsottu voivan jäädä liberalisoitumisesta sivuun, jotta kilpailukyky säilyisi. Valuutan termiinimarkkinat vapautettiin vuonna 1980. Antolainauksen korkosääntely purettiin ja vuonna 1986 syntyivät pankkien väliset interbank-markkinat. Pääoman tuonti- ja vientimahdollisuuksia lisättiin. Pankit ja yritykset saattoivat ottaa luottoa myös ulkomailta.

Riskit kasvavat

Vapautuneilla markkinoilla tilanne oli ennennäkemätön niin pankeille, luotonottajille kuin valvontaviranomaisille. Kun lainarahaa oli nyt runsaasti saatavilla, kotitaloudet ja yritykset velkaantuivat nopeasti. Pankit pyrkivät totuttuun tapaan kasvattamaan markkinaosuuksiaan ja rahoittivat luottoekspansiota rohkeasti lyhytaikaisella markkinarahalla. Näin ne joutuivat alttiiksi mittaville korko- ja luottotappioriskeille, joihin ne eivät osanneet varautua. Pankit osallistuivat myös riskialttiisiin, mutta onnistuessaan tuottoisiin osakemarkkinaoperaatioihin, joita olivat esimerkiksi yrityskaupat ja niin sanotut nurkanvaltaukset. Pankkien riskinhallinta oli heikkoa eivätkä valvontaviranomaiset, Suomen Pankki ja pankkitarkastusvirasto, kyenneet puuttumaan ongelmiin ajoissa.^lähde?

Rohkeimmin riskejä ottivat SKOP ja sen johtama säästöpankkiryhmä, jotka pyrkivät irrottautumaan vanhanaikaiseksi koetusta talletuspankkitoiminnasta. Vuosina 1987–1989 säästöpankkien luotonanto kasvoi keskimäärin 26 prosenttia vuodessa. SKOPin kokoon ja riskinkantokykyyn nähden ylisuuria operaatioita olivat muun muassa kannattavuusvaikeuksissa olevan Tampellan osto vuonna 1987 ja neitsytsaarelaisen hotellihankkeen luototus 400 miljoonalla markalla vuonna 1988.

Suomen Pankki yritti hillitä talouden ylikuumenemista vuonna 1989. Talous oli kasvanut liian nopeasti: vaihtotaseen alijäämä syventynyt, inflaatiotavoite karannut käsistä, osakkeiden hinnat kohonneet nelinkertaisiksi vuodesta 1985. Luotonanto oli kasvanut liikaa. Suomen Pankki vaati luotonannon kasvun rajoittamista 10 prosenttiin. Muut pankit noudattivat rajoitusta, mutta säästöpankit eivät totelleet. Päinvastoin, ne halusivat kasvaa. SKOP:n ja säästöpankkien mielettömät kasvutavoitteet paljastuivat Suomen Pankille sattumalta. Säästöpankkifederaation luotonanto kasvoi vuonna 1989 lopulta 24,5 %. Kasvu rahoitettiin velkaantumalla ulkomaille.

Suomen talous näytti horjumisen merkkejä syksyllä 1989. Suomen Pankki oli sitoutunut vakaan markan politiikkaan. Valuuttapaon vuoksi Suomen Pankki joutui puolustamaan markan arvoa nostamalla korkotasoa huomattavasti. Korkojen nousu rasitti pankkien kannattavuutta nakertamalla korkomarginaalia. Pankit joutuivat ns. korkoloukkuun, jolla tarkoitettiin sitä, että pankit olivat antaneet rahaa lainaksi alemmalla korolla kuin mitä ne itse maksoivat siitä. Asiakkailla oli runsaasti peruskorkoon sidottuja lainoja, joiden korko pysyi käytännössä kiinteänä. Samaan aikaan pankit rahoittivat näitä lainoja lyhytaikaisella markkinarahalla, jonka korko oli selvästi korkeampi. Korkojen nousu johti Suomessa siihen, että pörssikurssit laskivat ja yritykset siirtyivät ottamaan alempikorkoisia valuuttalainoja.

Yleisen talouskehityksen taittuessa 1990-luvun alussa monet velkaantuneet yritykset joutuivat kannattavuusvaikeuksiin ja pankeille alkoi syntyä suuria luottotappioita: vuosina 1988–1990 noin viisi miljardia markkaa ja vuosina 1991–1993 jo yli 50 miljardia. Pankkien vakavaraisuus ja maksuvalmius heikkenivät.

Kriisin puhkeaminen

Pankkien tilanne kävi ilmeiseksi SKOPin joutuessa likviditeettikriisiin.^lähde?

SKOPin ja säästöpankkiryhmän strategiaksi oli muodostunut varainhankinnan hoitaminen lyhytaikaisella markkinarahalla, mutta sijoitukset haluttiin pitää pitkäaikaisina (kuten osakemarkkinoilla ja yritysluotoissa). Strategia johti suuriin tappioihin, kun toisaalta sijoitusten arvot laskivat ja toisaalta helibor-korko nousi, ajoittain jopa noin 16 prosenttiin. Strategia oli myös riippuvainen markkinarahan saatavuudesta. Vuonna 1990 SKOP joutui usein turvautumaan viimesijaiseen rahoitukseen, Suomen Pankin päiväluottoon, kun se ei saanut riittävästi luottoa interbank-markkinoilta. Markkinoilla ei enää luotettu SKOPin kykyyn vastata sitoumuksistaan.

Syyskuussa 1990 Suomen Pankki teki SKOPille vakautusohjelman ja merkitsi pankin osakepääoman korotuksen. Keväällä 1991 SKOPille laadittiin tervehdyttämisohjelma, joka ei kuitenkaan riittänyt pankin nostamiseen jaloilleen. Syyskuussa 1991 koko pankkijärjestelmän tila oli huono. Säästöpankkiryhmällä oli järjestämättömiä luottoja seitsemän miljardia markkaa, muilla pankeilla yhteensä 25 miljardia.

Lopullisesti SKOPin maksuvalmius romahti 19. syyskuuta 1991, kun muut pankit eivät enää ostaneet sen sijoitustodistuksia. Jotta koko pankkijärjestelmä ei sortuisi, Suomen Pankki otti SKOPin haltuunsa. Osake-enemmistö ja määräysvalta SKOPissa siirtyivät Suomen Pankille. Siinä vaiheessa SKOPille oli annettu tukea jo 16,2 miljardia markkaa.

Kriisin hoito ja pankkituki

Suomen Pankin pääkonttori Helsingissä.

Kriisin laajuus alkoi paljastua. Pankit ilmoittivat julkisuudessa miltei päivittäin uusista luottotappioista. Pankkien vakavaraisuuden ja maksuvalmiuden turvaamiseksi valtio antoi vuonna 1992 kaikille pankeille pääomalainaa yhteensä 7,9 miljardia markkaa. Pääomalaina oli aluksi korotonta, mutta myöhemmin sen korko alkoi nopeasti nousta. Korkoa sai maksaa ainoastaan voitonjakokelpoisista varoista, ja jos pankit eivät olisi pystyneet maksamaan korkoa, valtio olisi voinut muuttaa lainan osakeomistukseksi. SKOPia lukuun ottamatta pankit maksoivat pääomalainan takaisin 1990-luvun loppuun mennessä.

Säästöpankkiryhmä tarvitsi mittavampaa tukea. Keväällä 1992 perustettiin Valtion vakuusrahasto pankkituen hallinnointia varten. Vuonna 1992 perustettiin myös Suomen Säästöpankki – SSP Oy, johon sulautui 43 vaikeuksissa olevaa säästöpankkia. Suomen Säästöpankin terveet osat myytiin lokakuussa 1993 muille pankeille. Ongelmaluottoja hoitamaan perustettiin 18. marraskuuta 1993 valtion omistama roskapankki, Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal.

STS-Pankki ajautui konkurssin partaalle 1992. Pankki vältti konkurssin mutta menetti itsenäisyytensä, kun Kansallis-Osake-Pankki osti sen osake-enemmistön marraskuussa 1992. STS-Pankin talletukset ja terve luottokanta siirrettiin KOP:lle ja ongelmaluotot Siltapankkiin.

Pankkikriisin jälkeen

1990-luvun alun laman aikana Suomen valtiovarainministerinä toimi Iiro Viinanen (kuva vuodelta 2015).

Ongelmaluottojen selvittely ja luottojen vakuuksina olleiden kiinteistöjen realisointi jatkui Arsenalissa vuosikausia. Arsenal työllisti 1990-luvun puolivälissä noin 700 henkilöä. Vuonna 2003 työ oli saatu siinä määrin päätökseen, että henkilöstöä oli enää kymmenen ja yhtiö voitiin asettaa selvitystilaan lopettamista varten.

Varsinaisen pankkituen pääasialliset saajat olivat SKOP, STS-Pankki, Suomen Säästöpankki ja Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal. Tukea annettiin rahallisesti 61 miljardia markkaa ja takauksina 28,3 miljardia. Vuoteen 2004 mennessä takaukset olivat palautuneet kokonaan, mutta rahallista tukea oli takaisin saamatta noin 37,3 miljardia markkaa. Veronmaksajien lopulliseksi kokonaistappioksi pankkikriisistä on arvioitu noin 50 miljardia markkaa. Luvussa eivät ole mukana liikepankkien omistajille koituneet tappiot eivätkä välilliset kansantaloudelliset vaikutukset.

Journalisti Antti-Pekka Pietilä väitti vuonna 2008 julkaistussa kirjassaan Pankkikriisin peitellyt paperit, että Suomen Säästöpankin pilkkomisen yhteydessä tukea meni merkittäviä määriä epäsuorasti SYP:lle ja KOP:lle. Pietilä väitti myös, että valtio tuki pankkeja kesäkuussa 1993 antamalla anteeksi noin kymmenen miljardin markan suuruiset verovelat. Velat olisivat syntyneet pankkien jätettyä maksamatta sijoitustodistusten leimaveroja 1980-luvulta lähtien. Valtiovarainministerinä lakia säädettäessä toimineen Iiro Viinasen mukaan lakimuutos oli välttämätön pankkien toimintakyvyn turvaamiseksi. Viinasen mukaan lain suuri taloudellinen merkitys ei ilmeisesti ollut kansanedustajien tiedossa asiasta päätettäessä. Toisaalta Suomen Pankin tutkija Antti Kuusterä ja Finanssialan Keskusliiton lainsäädäntö ja verotus -yksikön johtaja, vero-oikeuden dosentti Erkki Kontkanen ovat katsoneet, etteivät sijoitustodistukset alun perinkään olleet leimaveron alaisia. Kysymys ei siis heidän tulkintansa mukaan olisi ollut lainkaan "armahduksesta", vaan tulkinnanvaraisuuden poistamisesta ja vakiintuneen tulkinnan vahvistamisesta.

Kriisin vaikutukset pankkisektoriin

Kaikki pankkiryhmät kärsivät pankkikriisissä mittavia tappioita. Pankkisektorin kokonaistulos oli tappiollinen vuosina 1991–1995.

Aiemmin vahva säästöpankkiryhmä hajosi kriisin seurauksena. Ryhmän markkinaosuus supistui vuosien 1990–1998 aikana 28 prosentista viiteen prosenttiin.

Suuret liikepankit selvisivät omillaan. KOP paikkasi vakavaraisuuttaan vuonna 1993 järjestetyllä Kansallistalkoiksi kutsutulla osakeannilla ja 1994 järjestetyllä Kansallisannilla, jolla se keräsi sijoittajilta kaksi miljardia markkaa. Kansallis-Osake-Pankki ja Suomen Yhdyspankki yhdistyivät vuonna 1995 Merita Pankiksi.

Osuuspankkiryhmä selvisi kriisistä vähimmällä, mutta senkin menetykset olivat raskaat.

Pankkikriisi pakotti pankit tehostamaan toimintaansa ja karsimaan alan ylikapasiteettia. Henkilöstö puolittui runsaasta 50 000:sta (1990) noin 25 000:een (1997) eikä ole siitä sittemmin merkittävästi kasvanut. Tietotekniikan hyödyntäminen tehostui ja verkkopankkipalveluiden käyttö yleistyi. Konttoriverkosto supistui alle puoleen, ja pankkien toimintakulut pienenivät merkittävästi.

Katso myös

• Koiviston konklaavi
• Rapap
• Suomen pankkitoiminnan historia

Lähteet

• Kuisma, Markku; Keskisarja, Teemu: Erehtymättömät. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-39228-7

Kirjallisuutta

• Kulha, Keijo K.: Kuilun partaalla - Suomen pankkikriisi 1991-1995. Otava, 2000. ISBN 951-1-16758-8
• Kullberg, Rolf: Ja niin päättyi kulutusjuhla. WSOY, 1996.
• Pietilä, Antti-Pekka: Pankkikirja. Art House, 1995. ISBN 951-884-168-3
• Hiilamo, Heikki: SKOP Lyhyt historia. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20726-8
• Konttinen, Seppo: Salainen pankkituki. Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4251-3

Aiheesta muualla

• YLE Elävä arkisto: Timo-Erkki Heinon dokumentteja pankkikriisistä