Sonderbundin sota
| Sonderbundin sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Sveitsin kartta, jossa Sonderbundiin kuuluneet kantonit violetilla, sodassa valtioliiton enemmistön puolella olleet kantonit vihreällä ja puolueettomat kantonit oranssilla.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
60 miestä |
33 miestä | ||||||||
Sonderbundin sota (saks. Sonderbundskrieg) oli Sveitsissä 3.–29. marraskuuta 1847 käyty sisällissota seitsemän katolisen kantonin muodostaman Sonderbund-liiton ja valtioliiton enemmistön välillä. Sota päättyi enemmistön nopeaan ja täydelliseen voittoon, ja tappiot olivat vähäiset molemmin puolin. Sodan seurauksena säädettiin vuonna 1848 Sveitsin perustuslaki, joka teki maasta liittovaltion.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sonderbundin perustivat 11. joulukuuta 1845 Luzernin, Urin, Schwyzin, Unterwaldenin, Zugin, Fribourgin ja Valais’n kantonit. Liitolla oli oma sotaneuvosto, johon kuului edustaja jokaisesta kantonista ja jolla oli oikeus kutsua koolle omat sotajoukot. Neuvoston puheenjohtajaksi valittiin Luzernia edustanut Constantin Siegwart-Müller. Vaikka liitto oli tarkoitettu puolustukselliseksi, sen sotaneuvostolle annetut valtaoikeudet rikkoivat Sveitsin liittosopimusta eli silloista perustuslakia. Sonderbund-liitto oli aluksi salainen, mutta sen olemassaolo tuli yleiseen tietoon kesäkuussa 1846, mikä pöyristytti Sveitsin liberaalit ja auttoi heitä saavuttamaan seuraavana vuonna enemmistön liittopäivillä. Liberaalienemmistöiset liittopäivät päättivät 20. heinäkuuta 1847, että Sonderbund oli lakkautettava.[1]
Sonderbundiin kuuluneilla kantoneilla ei kuitenkaan ollut aikomusta noudattaa päätöstä. Liiton sotaneuvosto määräsi 16. lokakuuta miliisijoukkojensa liikekannallepanon. Tämän jälkeen liittopäivien enemmistö hyväksyi sotilaalliset vastatoimet, joita kannattivat kaikki liberaalien hallitsemat kantonit, myös katoliset Solothurn, Ticino ja St. Gallen. Viimeksi mainitussa päätös nostatti katolisten mellakoita, jotka kuitenkin tukahdutettiin pian. Konservatiivien hallitsemat kantonit eli protestanttiset Neuchâtel ja Basel-Stadt sekä katolinen Appenzell Innerrhoden jäivät puolueettomiksi.[1] Myöhemmin myös Basel-Stadt liittyi enemmistön puolelle.
Sodan kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sonderbundin joukkojen ylipäälliköksi tuli Johann Ulrich von Salis-Soglio, joka epäröi hyökkäyksen aloittamista. Siegwart-Müllerin johtama sotaneuvosto määräsi kuitenkin Sonderbundin joukot hyökkäämään Ticinoon, ja sotatoimet alkoivat 3. marraskuuta Sankt Gotthardin solan luona. Tämän seurauksena Sonderbund menetti uskottavuutensa vain puolustukseen tarkoitettuna liittona. Sankt Gotthardin sola oli Sonderbundille tärkeä, koska sitä kautta olisi ollut mahdollista kuljettaa tarvikkeita tai apujoukkoja Itävallan hallitsemasta Pohjois-Italiasta. Hyökkäys oli aluksi menestys mutta pysähtyi pian Biascaan. Sonderbundin joukot yrittivät vielä tämän jälkeen hyökkäystä Aargaun Freiamtiin, mikä ei onnistunut sen paremmin.[1]
Valtioliiton yhteisten joukkojen kenraaliksi oli jo 21. lokakuuta valittu Guillaume-Henri Dufour, joka halusi varmistaa Sveitsin yhtenäisyyden sodan jälkeen. Sen vuoksi hän tähtäsi nopeaan voittoon siten, että uhreja tulisi kummallakin puolella mahdollisimman vähän. Hän päätti luottaa ylivoimaansa ja hyökkäsi ensin Freiburgiin, joka oli muista Sonderbundin kantoneista eristyksissä. Freiburg antautui 14. marraskuuta ja seuraavana vuorossa ollut Zug 21. marraskuuta. Toinen hyökkäys suunnattiin Luzernin kaupunkiin, joka haluttiin piirittää mahdollisimman nopeasti. Dufaurin joukkojen lähestyessä kaupunkia Sonderbundin sotilasneuvosto ja Luzernin kantonin hallitus päättivät aamulla 23. marraskuuta peräytyä Uriin. Samana päivänä valtioliiton joukot voittivat Gisikonin ja Meierskappelin taistelut. Kenraali Salis-Soglio ei ollut saanut sotaneuvostolta selviä ohjeita, joten Luzernin kaupungin raati päätti luovuttaa kaupungin Dufaurin joukoille, jotka kävivät ryöstelemään sitä. Sonderbundin sotaneuvosto lakkasi toimimasta ja hajautui 26. marraskuuta Flüelenissä. Urin, Schwyzin, Unterwaldenin ja Valais’n kantonit antautuivat kaikki 25.–29. marraskuuta, jolloin sota päättyi.[1]
Ulkovalloista Ranska ja Itävalta olivat tukeneet Sonderbundin tavoitteita, mutta eivät ehtineet tulla sen avuksi sodan lyhyyden vuoksi.[2] Ne jättivät tosin vielä 18. tammikuuta 1848 yhdessä Preussin ja Venäjän kanssa Sveitsille nootin, jossa uhattiin interventiolla, ellei kysymyksiä Sonderbundin hajottamisesta ja jesuiittojen karkottamisesta otettaisi uudelleen käsiteltäviksi. Voittoisat liittopäivät protestoivat tätä puuttumista Sveitsin sisäisiin asioihin. Ranskassa käynnistynyt ja Itävaltaan levinnyt vallankumousliikehdintä antoi pian Euroopan suurvalloille suurempia huolia, ja ne jättivät Sveitsin asian sikseen.[1]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sonderbundin sodassa kuoli viimeisimpien laskelmien mukaan 93 henkeä, joista 60 valtioliiton ja 33 Sonderbundin armeijasta. Haavoittuneita oli vastaavasti 386 ja 124 eli yhteensä 510.[1]
Sodan seurauksena Sonderbund lakkautettiin, jesuiitat karkotettiin Sveitsistä, ja vuonna 1848 hyväksyttiin uusi valtiosääntö, joka muutti Sveitsin kiinteämmäksi liittovaltioksi aiemman valtioliiton sijaan.[2] Perustuslakia muotoiltaessa huomioitiin osin myös hävinneen osapuolen toiveet, erityisesti kantonien itsehallinnon turvaamisen osalta.[1]
Vuonna 1848 toteutetun rauhanjärjestelyn mukaan Sonderbundiin kuuluneet kantonit joutuivat maksamaan yhteensä 6 miljoonaa Sveitsin frangia korvauksia sodan tuhoista. Lisäksi Neuchâtel joutui maksamaan 300 000 frangia ja Appenzell Innerrhoden 15 000 frangia, koska ne olivat jääneet puolueettomiksi eivätkä asettuneet valtioliiton joukkojen tueksi.[3] Korvauksia maksettiin 2,2 miljoonaa frangia vuoteen 1852 mennessä, jolloin korvausvelvollisuudesta luovuttiin. Sonderbundin johtajia syytettiin maanpetoksesta, mutta useimmat olivat paenneet ulkomaille. Oikeudessa ei voitu näyttää toteen, että kukaan sotaneuvoston johtajista olisi suunnitellut ulkomaisten sotavoimien hankkimista maahan, tarvikkeita lukuun ottamatta. Oikeusprosessi jatkui vuoteen 1855.[1]
Sonderbundin sodan lopputulos eli liberaalien voitto vanhoillisista katolisista innosti merkittävästi Ranskan, Pohjois-Italian ja Reininmaan liberaaleja, ja myötävaikutti siten suurten vallankumousten puhkeamiseen seuraavana keväänä.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h René Roca: Sonderbund (saksaksi) Historisches Lexikon der Schweitz 20.12.2012. Viitattu 8.1.2014.
- ↑ a b Risto Kari: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot, osa 5, s. 346–347. Tammi, Helsinki 2001.
- ↑ Sonderbund (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 8.1.2014.
- ↑ Matti Klinge: Otavan suuri maailmanhistoria 14: Porvariston nousu, s. 218. Otava, Helsinki 1985.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sonderbundin sota Wikimedia Commonsissa
