Seurakuntaistutus

Seurakuntaistutus tai seurakunnanistutus (engl. Church planting) tarkoittaa uuden kristillisen seurakunnan tai kirkon perustamista uudelle paikkakunnalle tai alueelle sekä siihen liittyvää prosessia. Seurakuntaistutuksen pyrkimyksenä on tavoittaa ihmisiä, joilla ei ole kotiseurakuntaa, levittää kristinuskoa sekä luoda tukeva yhteisö jumalanpalvelusta, opetusta ja palvelutyötä varten. Seurakuntaistutus tapahtuu pastorin tai seurakunnan perustajan johtaman ryhmän toimesta, jotka työskentelevät yhdessä uuden seurakunnan perustamiseksi.

Seurakuntaistutusliikkeen keskiössä on motivaatio levittää evankeliumia uusiin ihmisryhmiin ja muodostaa uusia Jeesuksen seuraajien yhteisöjä ottaen kulttuurinen konteksti tietoisesti huomioon.

Suomessa kirkkokuntien koordinoimaa seurakuntaistutusta toteuttavat mm. vapaakirkolliset (Suomen Vapaakirkko), helluntaiherätys (Suomen Helluntaikirkko) sekä metodistit (Finlands svenska metodistkyrka}.

Pääsuuntaukset

Seurakuntien istuttaminen painottuu nykymuodossaan kahteen pääsuuntaukseen:

1. Kertaistamismalliin eli olemassa olevien seurakuntien laajentumiseen uusiin paikkoihin tai keskuksiin paikallisella alueella; tai,
2. Yrittäjämalliin eli uusien itsenäisten seurakuntien perustamiseen, jotka edustavat uutta ilmaisua kristillisestä seurakunnasta.

Kertaistamismalli on muodollinen, organisoitu ja koordinoitu lähestymistapa, johon kuuluu eritasoista järjestämillistä koulutusta ja rakenteita sekä mahdollistaa taloudellisen ja inhimillisen tuen seurakunnan perustajille. Tämä malli näkyy sekä kirkkokuntien tukemissa seurakuntien perustamisohjelmissa, että strategisesti suunnitelluissa seurakuntien perustamispyrkimyksissä.

Yrittäjämalli on yleensä luonteeltaa ja toiminnaltaan orgaanisempi, spontaanimpi, itseohjautuvampi ja yrittäjähenkisempi. Tämä malli perustuu usein seurakunnan perustaja henkilökohtaiseen kutsumukseen, tunteeseen ja näkemykseen, jonka mukaan hän haluaa perustaa uuden seurakunnan, jolla on muista paikallisseurakunnista erottuvat keskeiset piirteet.

Molempiin malleihin sisältty muiden samanhenkisten ihmisten koordinoituja ponnisteluja, joilla pyritään yhdessä laajentamaan seurakuntaa niin, että se tavoittaa erityisesti kohdennetut ihmis- ja väestöryhmät.

Opillinen perusta

Seurakuntaistusliikkeen opillinen perusta liittyy apostoli Paavalin lähetysmatkoihin ja hänen myöhempään kirjeenvaihtoonsa paikallisesti perustettujen kristillisten yhteisöjen kanssa. Kirjeenvaihto on kirjattu Uuden testamentin teksteihin. Paavali oli omistautunut evankeliumin levittämiseen kreikkalais-roomalaiseen maailmaan ja kulttuuriin. Paavali evankeliointitapa oli määrätietoinen, suoraviivainen ja ennustettava. Hän puhui ensin paikallisessa synagogassa käyttäen historiallisia kertomuksia, teologisia käsitteitä ja Vanhan testamentin teksteistä poimittuja esimerkkejä soveltaen viestiä juutalaiseen maailmankatsomukseen ja kulttuuriin.

Tätä seurasi siirtyminen julkiseen tilaan, jossa esitettiin kontekstisidonnaisia viestejä, jotka oli muotoiltu ei-uskonnolliselle yleisölle käyttäen kreikkalais-roomalaisen ideologian, kertomusten ja paradigmojen yhdistämistä. Paavali pyrki sanomassaan selkeään ja yksiselitteiseen ilmaisuun kulttuurisesta kontekstista riippumatta.

Historia

Seurakuntaistutuksen historiallinen perustuu määriläiseet lähetystyöhön. 1800-luvun alussa kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin johtamasta herrnhutilaisuudesta tuli maailmanlaajuisen lähetystyön keskus. Zinzendorf oli hyvin koulutettu ja tehokas organisaattori, johon vaikutti voimakkaasti Philipp Jakob Spenerin pietismi, joka tarjosi yksinkertaisen sekä intohimoisen painopisteen ja motivaation lähetystyölle.

Määriläiset kehittivät tiimilähtöisen lähestymistavan seurakuntien perustamiseen, jossa he matkustivat uusille alueille ja keskittyivät alueisiin, joilla ihmiset olivat vastaanottavaisimpia. Määriläiset pitivät yllä pitkäaikaista sitoutumista yhteisöön ja korostivat kulttuurista kontekstuaalisuutta ja raamatunkäännöstyötä.

Seurakuntaistutus Pohjois-Amerikassa

Määrin seurakuntaistusmallia myötäilee myös metodistiliikkeen työ Pohjois-Amerikan rajaseuduilla. Metodistien johtajat John Wesley, Charles Wesley ja George Whitefield osoittivat samanlaista intohimoa kirkon uudistumiseen ja seurakuntien perustamiseen. Seurakuntien istuttaminen eteni nopeasti, kun lähetystyöntekijät leivttäytyivät yhä suurempiin saarnapiireihin. Metodistien leirikokouksien myötä perustettiin uusia keskuksia ja paikalliset kokoukset tarjosivat jatkuvaa opetusta ja sielunhoitoa.

1700- ja 1800-luvuilla baptistiliike laajensi voimakkaasti seurakuntien peurstamista koko läntisellä Amerikan rajaseudulla. Baptistien seurakuntien perustamisessa tunnusomaisia piirteitä olivat länsilaajentumisen tuomat näkymät, ensimmäisen suuren herätyksen aallot, vahva seurakuntien kasvu ja lähetystyötä tukeva teologia, vakiintuneiden seurakuntien käyttäminen uusien seurakuntien peurstamiseen sekä lähetysmieliset seurakuntien perustajat, jotka toimivat uusien seurakuntien paikallispastoreina.

Nykyaikainen seurakuntaistutus

1900-luvulta lähtien nykyaikainen seurakuntaistutusliike on esiintynyt kapeammin määriteltynä. Seurakuntien istuttaminen liittyy läheisesti seurakuntien kasvuun, pyrkien edistämään paikallisten kristillisten yhteisöjen laajentumista, perustamista sekä tehokkuutta käyttäen teologisia periaatteita, raamatullisia menetelmiä että sosiologisia tekijöitä.

Katso myös

• Seurakunnan kasvu
• Megakirkko