Seitsikkohikkori
| Seitsikkohikkori | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Pyökkimäiset Fagales |
| Heimo: | Jalopähkinäkasvit Juglandaceae |
| Suku: | Hikkorit Carya |
| Laji: | laciniosa |
| Kaksiosainen nimi | |
 |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Seitsikkohikkori[3] (Carya laciniosa) on jalopähkinäkasveihin kuuluva kesävihanta puu, joka kasvaa alkuperäisenä Yhdysvaltojen itäosissa.[4][5] Tämä keski- tai suurikokoinen puu ei ole levinneisyysalueensa missään osissa kovin yleinen.[6] Sen makeanmakuiset pähkinät ovat suuremmat kuin millään muulla hikkorilajilla. Kovasta puuaineksesta valmistetaan jonkin verran työkalujen kahvoja, tikkaita ja huonekaluja.[4][7]
Lajin suomenkielinen nimi tulee sen seitsenlehdykkäisistä lehdistä.[7] Tieteellinen nimi laciniosa tarkoittaa ’rispaantunutta’ ja viittaa kaarnan olemukseen.[8]
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seitsikkohikkori on suurikokoinen ja hidaskasvuinen puu, joka kasvaa keskimäärin 20–30 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan 60–100 senttimetriä paksuksi.[5][8] Suotuisilla kasvupaikoilla se voi kuitenkin saavuttaa jopa yli 40 metrin korkeuden ja yli 100 senttimetrin paksuuden. Se on suhteellisen pitkäikäinen ja voi elää noin 300 vuoden ikäiseksi.[4][5]
Seitsikkohikkorilla on syvälle ulottuva pääjuuri, josta erkanee vaakatasoon sivujuuria.[4] Sillä on suora runko, ja sen lyhyet oksat muodostavat kapean ja pyöreän latvuksen.[7][8] Runkoa peittää vaaleanharmaa kaarna, joka muuttuu vanhemmiten rispaantuneeksi ja irtoaa puusta pitkittäisinä suikaleina samaan tapaan kuin valkohikkorilla.[7][6] Kuluvan vuoden versot ovat jäykät, karvaiset ja vaaleanoranssit.[7] Suuret silmut ovat tummanruskeat, karvaiset ja jopa 2–2,5 senttimetriä pitkät.[7][8]
Hyväntuoksuiset lehdet ovat päätöpariset ja varrella vuorottain.[5][8] Niiden ruoti on jäykkä ja joskus karvainen.[6] Lapa on 30–50 senttimetriä pitkä ja jakaantunut seitsemään (harvemmin viiteen tai yhdeksään) lähes ruodittomaan lehdykkään, joista päätölehdykkä on suurin.[5][7] Yksittäinen lehdykkä on 5–20 senttimetriä pitkä, leveänsuikea, pitkäsuippuinen ja sahalaitainen.[5] Lehden yläpinta on kiiltävän tummanvihreä ja alapinta hieman vaaleampi ja nukkainen.[7] Lehdet puhkeavat vasta touko-kesäkuussa ja varisevat lokakuussa.[5]
Seitsikkohikkori on yksikotinen, tuulipölytteinen kasvi, jonka pikkuruiset, vihertävät kukat puhkeavat huhti–kesäkuussa suurin piirtein samoihin aikoihin lehtien kanssa. Hedekukissa on 3–10 hedettä, ja ne muodostavat ohuita, riippuvia ja enimmillään 20 senttimetriä pitkiä norkkoja, jotka kasvavat kolmen norkon ryppäissä edellisen vuoden versoista tai päätesilmujen tyvestä. Lyhyet ja pystyt emikukat kasvavat 2–5 kukan ryhmissä kuluvan vuoden versojen kärjessä.[4][5][7]
Syys–marraskuussa kypsyvä hedelmä on paksun hedelmäsuojuksen suojaama suuri pähkinä.[4][6] Se on 4,5–6 senttimetrin mittainen ja lähes pyöreä, joskus hieman litteä. Vihreä hedelmäsuojus muuttuu hedelmän kypsyessä vaalean- tai tummanruskeaksi. Se jakaantuu neljään liuskaan, jotka avautuvat hedelmän tyveen saakka. Sisältä paljastuu paksukuorinen, nelisärmäinen ja kermanvalkoinen pähkinä, joka kätkee sisälleen syötävän siemenen.[5][6][7]
Seitsikkohikkori on pitkäikäinen ja hidaskasvuinen puu. Sen siementuotanto alkaa vasta 40 vuoden iässä ja saavuttaa huippunsa 75–200 vuoden iässä. Hyvät siemenvuodet kertautuvat 1–2 vuoden välein. Yksittäinen puu saattaa tuottaa vuodessa 70–105 litraa pähkinöitä. Siemenet leviävät oravien, lintujen ja muiden eläinten kuljettamina. Siementen lisäksi laji voi lisääntyä kantovesojen avulla.[4][5]
Seitsikkohikkori muistuttaa paljon lähisukulaistaan valkohikkoria, mutta on tätä pienempi ja kasvaa yleensä kosteammassa maaperässä. Lisäksi sillä on valkohikkoria suuremmat silmut, suurempi hedelmä, enemmän lehdyköitä lehdissä sekä karvaiset ja oranssit versot.[6] Seitsikkohikkori voi risteytyä luonnossa paitsi valkohikkorin myös pekaanipähkinän kanssa.[4]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seitsikkohikkori kasvaa harvinaisena Yhdysvaltojen itäosissa. Levinneisyysalue ulottuu pohjoisessa New Yorkin länsiosista Etelä-Michiganin kautta Kaakkois-Iowaan; lännessä Iowasta Itä-Kansasin kautta Pohjois-Oklahomaan; ja etelässä Oklahomasta Tennesseen kautta Pennsylvaniaan. Se on yleisin vyöhykkeellä, joka ulottuu Ohiojoen alajuoksulta Mississippijoen laaksoa pitkin Arkansasin keskiosiin etelässä. Sitä tavataan yleisesti myös laajoilla joenvarsisoilla Missourin keskiosissa ja Wabashjoen laaksossa Indianassa ja Ohiossa.[4]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Seitsikkohikkori menestyy parhaiten syvässä ja kosteassa hiesu- tai silttimaassa, joka sisältää runsaasti ravinteita ja on pH-arvoltaan neutraalia tai hieman emäksistä. Se sietää hyvin ajoittaista tulvimista ja vaatii enemmän kosteutta kuin luutahikkori, valkohikkori tai nukkahikkori.[4] Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat jokien tulvatasangot ja laaksot noin 300 metrin korkeudelle saakka.[5][7] Lajia esiintyy myös vähäisissä määrin kuivemmilla, hiekkaisilla paikoilla.[4][5] Tiiviissä savimaassa se ei kuitenkaan selviä.[4]
Seitsikkohikkori muodostaa joskus pieniä metsiköitä mutta kasvaa yleisemmin yksittäisinä puina muiden lehtipuiden joukossa.[4][7] Se sietää hyvin varjostusta – pohjoisamerikkalaisista puulajeista vain sokerivaahtera ja amerikanpyökki menestyvät vielä syvemmässä varjossa.[4] Sen yleisimpiä seuralaislajeja ovat valkojalava, punajalava, Ulmus alata, valkosaarni, punasaarni, amerikanlehmus, amerikanvalkopyökki, punavaahtera, mustatupelo, lännenambrapuu ja amerikanmustapoppeli. Samoilla paikoilla kasvaa usein myös tammia ja neljää muuta hikkorilajia – valkohikkoria, nukkahikkoria, karvashikkoria ja Carya aquatica -hikkoria.[4]
Seitsikkohikkorin kasvukausi vaihtelee sijainnin mukaan 150 päivästä 210 päivään. Keskilämpötila on tammikuussa −4–5 astetta ja heinäkuussa 23–27 astetta. Vuotuinen sademäärä voi olla 750–1 500 millimetriä, josta sataa lumena 15–90 senttimetriä.[4]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Seitsikkohikkorin puuaines on lujaa, kestävää ja erittäin kimmoisaa, minkä vuoksi se soveltuu erinomaisesti työkalujen kahvojen ja tikkaiden valmistamiseen. Tämän lisäksi siitä valmistetaan jonkin verran huonekaluja, kaappeja ja puuviilua sekä polttopuuta ja puuhiiltä.[5][8] Hidaskasvuisuutensa vuoksi sitä käytetään vain vähän koristekasvina.[5]
Seitsikkohikkorin makeat pähkinät ovat suuremmat kuin millään muulla hikkorilajilla. Niiden paksu kuori on kuitenkin hankala rikkoa, minkä vuoksi lajin kaupallinen hyödyntäminen pähkinöiden tuotannossa on jäänyt vähäiseksi. Ihmisen lisäksi pähkinöitä käyttävät ravintonaan sorsat, amerikanviiriäiset, kalkkuna, oravat, maaoravat, hirvieläimet, ketut, pesukarhu ja valkojalkahiiri.[4][5] Pähkinöitä suojaavista hedelmäsuojuksista valmistettiin aikaisemmin kalamyrkkyä.[8] Cherokeet käyttivät seitsikkohikkoria kipulääkkeenä sekä hoitamaan ruoansulatuskanavan vaivoja ja sairauksia.[9]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Elbert L. Little: National Audubon Society Field Guide to Trees – Eastern Edition. New York: Alfred A. Knopf, 1980. ISBN 0-394-50760-6 (englanniksi)
- David Allen Sibley: The Sibley Guide to Trees. New York: Alfred A. Knopf, 2009. ISBN 978-0-375-41519-7 (englanniksi)
- Linda Kershaw: Trees of Ontario, including tall shrubs. Edmonton: Lone Pine Publishing, 2001. ISBN 978-1-55105-274-8 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Stritch, L.: Carya laciniosa IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.2. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 29.7.2019. (englanniksi)
- ↑ Carya laciniosa The Plant List. Viitattu 7.4.2014. (englanniksi)
- ↑ Kassu – Carya laciniosa
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Richard C. Schlesinger: Shellbark Hickory Silvics of North America – Volume 2: Hardwoods. Northeastern Area State & Private Forestry. Arkistoitu 8.4.2014. Viitattu 7.4.2014.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Guy Nesom: Shellbark Hickory (pdf) Plant Guide. USDA NRCS National Plant Data Center & the Biota of North America Program. Viitattu 7.4.2014.
- ↑ a b c d e f Sibley 2009, s. 144
- ↑ a b c d e f g h i j k l Little 1980, s. 350–351
- ↑ a b c d e f g Kershaw 2001, s. 85
- ↑ Carya laciniosa Flora of North America. efloras.org. Viitattu 7.4.2014. (englanniksi)