Luutahikkori
| Luutahikkori | |
|---|---|
_003.jpeg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Pyökkimäiset Fagales |
| Heimo: | Jalopähkinäkasvit Juglandaceae |
| Suku: | Hikkorit Carya |
| Laji: | glabra |
| Kaksiosainen nimi | |
 |
|
| Katso myös | |
Luutahikkori eli viisikkohikkori[3] (Carya glabra) on jalopähkinäkasveihin kuuluva kesävihanta puu, joka kasvaa alkuperäisenä Yhdysvaltojen itäosissa.[4][5] Tämä keskikokoinen puu on erityisen yleinen Etelä-Appalakeilla, jossa se on tärkeä sahateollisuuden raaka-aine. Sen puuaines on erittäin iskunkestävää, minkä ansiosta se soveltuu erinomaisesti työkalujen kahvojen ja suksien valmistukseen. Entisaikoina siitä tehtiin kärrynpyöriä ja kangaspuiden lyöntikäpäliä.[6][7]
Luutahikkorin suomenkielinen nimi on peräisin Pohjois-Amerikan uudisasukkailta, jotka käyttivät sitä luutien raaka-aineena. Vaihtoehtoinen suomenkielinen nimi viisikkohikkori viittaa kasvin 5-lehdykkäisiin lehtiin. Englanninkielinen nimi ’sianpähkinä’ tulee siitä, että siat syövät mielellään sen pieniä pähkinöitä.[6][7]
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luutahikkori on keski- tai suurikokoinen, hidaskasvuinen puu, joka kasvaa keskimäärin 20–30 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan 30–100 senttimetriä paksuksi. Suotuisilla kasvupaikoilla se voi saavuttaa kuitenkin jopa 40 metrin korkeuden ja yli 300 vuoden iän.[4][5]
Luutahikkorilla on syvälle ulottuva pääjuuri mutta vain vähän sivujuuria.[4][5] Sillä on yleensä hieman mutkainen runko, suhteellisen kapea ja epäsäännöllisen muotoinen latvus ja riippuvat alaoksat.[5][7] Runkoa peittää vaaleanharmaa, sileä kaarna, joka halkeilee vanhemmiten ristikkäisiksi uurteiksi. Kuluvan vuoden versot ovat ohuet, sileät ja punaruskeat ja silmut pienet, munanmuotoiset ja vaaleanruskeat.[6][7]
Päätöpariset lehdet ovat 15–25 senttimetriä pitkät ja niiden ruoti on ohut ja karvaton. Lehtilapa jakaantuu viiteen tai harvemmin seitsemään lähes ruodittomaan lehdykkään, joista päätölehdykkä on yleensä suurin.[6][7] Yksittäinen lehdykkä on 7,5–15 senttimetriä pitkä, suikea, hienosahainen ja kalju tai suonia myöten karvainen. Väritykseltään lehti on vaaleanvihreä ja syksyllä keltainen.[6]
Luutahikkori on yksikotinen kasvi, jonka pikkuruiset, vihertävät kukat puhkeavat ennen lehtiä maalis–kesäkuussa maantieteellisestä sijainnista riippuen.[4][6] Saman yksilön hedekukat puhkeavat yleensä ennen emikukkia.[4] Hedekukissa on 4 hedettä, ja ne muodostavat ohuita, riippuvia, 8–18 senttimetriä pitkiä norkkoja. Hedenorkot kasvavat kolmen norkon ryppäissä edellisen vuoden versoista tai kuluvan vuoden versojen tyvisilmuista. Emikukat ovat 6 millimetrin mittaisia ja muodostavat 2–10 kukan ryhmiä kuluvan vuoden versoihin.[4][6]
Syys–lokakuussa kypsyvä hedelmä on ohuen hedelmäsuojuksen suojaama pähkinä. Hedelmä on 2,5–5 senttimetrin mittainen ja muodoltaan munan tai päärynän muotoinen. Vihreä hedelmäsuojus muuttuu hedelmän kypsyessä kuivaksi ja tummanruskeaksi. Se jakaantuu neljään liuskaan, jotka avautuvat hedelmän puoleenväliin saakka tai hieman pidemmälle. Sisältä paljastuu paksukuorinen, sileäpintainen pähkinä, joka kätkee sisälleen pienen siemenen.[4][6]
Luutahikkorin siementuotanto alkaa kunnolla noin 30 vuoden iässä ja on runsaimmillaan 75–200 vuoden iässä. Se lakkaa yleensä viimeistään puun saavuttaessa 300 vuoden iän. Hyvät siemenvuodet kertautuvat 1–2 vuoden välein. Siemenet putoavat yleensä puun lähiympäristöön tai leviävät oravien ja maaoravien kuljettamina kauemmaksi. Siementen lisäksi laji voi lisääntyä kanto- ja juurivesojen avulla.[4]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Luutahikkori on peräisin Yhdysvaltojen itäosista. Sen levinneisyysalueen pohjoisraja ulottuu Atlantin rannikolla sijaitsevista Massachusettsin ja New Hampshiren osavaltioista Etelä-Vermontiin ja Ontarion eteläisimpään kolkkaan. Sieltä se jatkuu Suurten järvien eteläpuolitse Michiganin keskiosiin, Illinoisiin ja Iowan kaakkoisreunalle. Lännessä raja kulkee Missouriin poikki Texasin itäosiin, Arkansasiin ja Louisianaan ja jatkuu itään Alabamaan ja Floridan keskiosiin saakka. Kaikkein eniten lajia tavataan Ohiojoen alajuoksulla.[4][5]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luutahikkori menestyy parhaiten kuohkeassa ja hyvin vettä läpäisevässä hiesumaassa.[5] Se kasvaa usein harjujen lailla ja rinteillä, missä maaperä on kuivaa, mutta viihtyy myös kosteammilla kasvupaikoilla, erityisesti vuorilla ja Piedmontin alueella Appalakkien itäpuolella. Se on yleisin hikkorilaji Appalakeilla, jossa sitä tavataan aina 1 500 metrin korkeudelle saakka.[4]
Luutahikkori kasvaa tavallisesti yksittäisinä puina lehtimetsissä.[6] Se sietää kohtalaisesti varjostusta, levinneisyysalueen kaakkoisosissa paremmin kuin koillisosissa.[4] Muita samoilla alueilla viihtyviä lajeja ovat tammet sekä lyhytneulasmänty, loblollymänty, floridansuosypressi, lännenambrapuu ja jokitupelo. Etelässä tyypillisiä seuralaislajeja ovat kuningasmagnolia, isopalmetto ja Persea borbonia -avokado, pohjoisessa puolestaan sokerivaahtera, punavaahtera, sokerikoivu ja keltakoivu.[5]
Luutahikkori viihtyy kosteassa ilmastossa, jossa ilmankosteus on keskimäärin 70–80 prosenttia. Sen kasvukausi vaihtelee levinneisyysalueen pohjoisosien 140 päivästä eteläosien 300 päivään. Vuotuinen sademäärä on pienimillään 760 millimetriä ja enimmillään yli 2 000 millimetriä. Vuoden keskilämpötila vaihtelee pohjoisen 7 celsiusasteesta Floridan 21 asteeseen.[4]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luutahikkorin puuaines on painavaa, kovaa, lujaa ja elastista.[5] Aikaisemmin siitä valmistettiin luutia, suksia, kärrynpyöriä ja autonosia. Nykyään siitä tehdään lähinnä urheiluvälineitä ja työkalujen kahvoja, varsinkin Appalakkien eteläosissa.[5][6] Sitä käytetään myös polttopuuna ja varjostamaan puistoja ja kadunvarsia.[4] Sen pähkinät kelpaavat syötäviksi, mutta niitä viljellään kaupallisesti vain vähän suhteessa esimerkiksi valkohikkorin pähkinöihin.[5]
Luutahikkorin pähkinät ovat tärkeä ravinnonlähde mustaoravalle, harmaaoravalle ja juovamaaoravalle. Myös mustakarhu, harmaakettu, pesukarhu, punaorava, taskuhiiret, kauppiasrotat, jänikset ja monet linnut täydentävät pähkinöillä ruokavaliotaan. Valkohäntäpeura ja piennisäkkäät käyttävät ravintonaan sen lehtiä.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Elbert L. Little: National Audubon Society Field Guide to Trees – Eastern Edition. New York: Alfred A. Knopf, 1980. ISBN 0-394-50760-6 (englanniksi)
- David Allen Sibley: The Sibley Guide to Trees. New York: Alfred A. Knopf, 2009. ISBN 978-0-375-41519-7 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Stritch, L.: Carya glabra IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.2. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 25.7.2019. (englanniksi)
- ↑ Carya glabra Flora of North America. efloras.org. Viitattu 19.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Kassu – Carya glabra
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Glendon W. Smalley: Sweet Pignut Hickory Silvics of North America – Volume 2: Hardwoods. Northeastern Area State & Private Forestry. Arkistoitu 20.3.2014. Viitattu 19.3.2014.
- ↑ a b c d e f g h i j k D. A. Tirmenstein: Carya glabra Fire Effects Information System. USDA Forest Service. Viitattu 19.3.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Little 1980, s. 347–348
- ↑ a b c d e Sibley 2009, s. 145
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Laji.fi: Luutahikkori (Carya glabra)
- iNaturalist: Carya glabra
- United States Department of Agriculture (USDA): Carya glabra (englanniksi)
- Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI): Carya glabra (Pignut hickory) (englanniksi)
- Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Carya glabra (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)