Saksan Itä-Afrikka

Saksan Itä-Afrikka Deutsch-Ostafrika
1885–1919
lippu vaakuna
Saksan Itä-Afrikan sijainti vihreällä, Saksa ja sen muut siirtomaat harmaalla.
Valtiomuoto	Saksan siirtomaa
Keisari	Vilhelm I (1885–1888) Fredrik I (1888) Vilhelm II (1888–1919)
Pääkaupunki	Bagamoyo (1885–1890) Dar es Salaam (1890–1918)
Pinta-ala
– yhteensä	995 000 km²
Väkiluku (1913)	7 700 000
– väestötiheys	7,7 / km²
Historia
– perustettiin	27. helmikuuta 1885
– Britannian miehitys	25. marraskuuta 1918
– Versailles’n rauha	28. kesäkuuta 1919
Viralliset kielet	saksa
Valuutta	Saksan Itä-Afrikan rupia
Edeltäjät	Burundin kuningaskunta Ruandan kuningaskunta  Sansibarin sulttaanikunta
Seuraajat	Kenian siirtomaa ja protektoraatti Portugalin Itä-Afrikka Ruanda-Urundi  Tanganjikan mandaattialue
Infobox OK

Saksan Itä-Afrikka (saks. Deutsch-Ostafrika) oli Saksan keisarikunnan siirtomaa Itä-Afrikassa. Se käsitti nykyisten Burundin, Ruandan sekä Tansanian mantereenpuoleisen osan alueet. Saksa valloitti siirtomaan 1880-luvulla ja menetti ne ensimmäisessä maailmansodassa Britannialle ja Belgialle. Sodan päätyttyä siirtomaa luovutettiin Kansainliiton haltuun. Siirtomaan pinta-ala oli 994 996 neliökilometriä. Vuonna 1913 sen asukasluku oli noin 7,7 miljoonaa.

Siirtokunnan pääkaupunki oli Dar es Salaam.

Historia

Saksan Itä-Afrikka. Brockhaus atlas (1894).

Siirtomaan vaiheet alkavat seikkailija Carl Petersin perustamasta Saksan kolonisointiseurasta (saks. Gesellschaft für Deutsche Kolonisation). Peters solmi sopimuksia Sansibarista käsin mantereen päälliköiden kanssa. 3. maaliskuuta 1885 Saksan hallitus ilmoitti, että se oli myöntänyt Petersin yhtiölle keisarillisen peruskirjan, jolla hän saattoi perustaa protektoraatin Itä-Afrikkaan. Peters keräsi retkikunnan ja purjehti rannikkoa etelään Rufijijoelle ja pohjoiseen Witumaahan lähelle Lamua.

Sansibarin sulttaani piti itseään mantereenkin hallitsijana ja protestoi, jolloin Saksa lähetti paikalle viisi sotalaivaa. Tuloksena britit ja saksalaiset solmivat sopimuksen mannermaan jakamisesta keskenään etupiireihin. Saksalaiset ottivat pian hallintaansa Bagamoyon, Dar es Salaamin ja Kilwan. Vuonna 1888 rannikon arabit kapinoivat Abushiri ibn Salim al-Harthin johdolla, mutta Britannia ja Saksa saartoivat arabit ja kukistivat kapinan. Vuonna 1890 Lontoossa solmittiin Helgoland–Sansibar-sopimus, jolla Helgoland annettiin Saksan haltuun, ja Saksa luovutti Witumaan sekä osan Itä-Afrikkaa briteille rautatien rakennusta varten. Vuosina 1891–1894 hehet vastustivat päällikkö Mkwawan johdolla valloittajia, mutta sissisodan jälkeen Mkwawa saarrettiin ja hän teki itsemurhan.

Puuvillankasvatukseen pakotetut paikalliset nousivat maji maji -kapinaan, jonka kuvernööri Gustav Adolf von Götzen kukisti 1905. Siirtomaahallinnon korruptiosta ja raaoista toimintatavoista syntyi Euroopassa skandaali, ja vuonna 1907 Saksan valtakunnankansleri Bernhard von Bülow nimitti Bernhard Dernburgin uudistamaan siirtomaahallintoa, josta tuli mallikelpoisen tehokas. Paikallispoliisin lisäksi siirtomaassa oli 1. tammikuuta 1914 Schutztruppen sotilaista vain 110 saksalaista upseeria (joukossa 42 lääkäriä), 126 aliupseeria ja 2 472 paikallista sotilasta.

Ensimmäisessä maailmansodassa britit yrittivät vallata Saksan Itä-Afrikan, mutta sissisotaan turvautunut saksalaisten joukkojen komentaja Paul von Lettow-Vorbeck onnistui tekemään vastarintaa neljän vuoden ajan suuresta alivoimastaan huolimatta. Hän antautui vasta kuultuaan Saksan aselevosta marraskuussa 1918.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan siirtomaat jaettiin Kansainliiton mandaattialueina voittajavaltioille, jotka olivat pääosin miehittäneet ne jo sodan aikana. Saksan Itä-Afrikka pilkottiin kahtia. Ruanda-Urundin alue annettiin Belgialle, joka oli vallannut sen jo 1916. Saksan Itä-Afrikan pääosasta muodostettiin Tanganjika-niminen Britannian hallitsema alue.

Katso myös

• Saksan Lounais-Afrikka
• Saksan Länsi-Afrikka

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan Itä-Afrikka Wikimedia Commonsissa