Ruusulinja
Ruusulinja (engl. Rose Line) on nimitys, jota Dan Brown romaanissa Da Vinci -koodi käytetään Pariisin meridiaanista sekä myös Pariisin Saint-Sulpicen kirkon aurinkokellon gnomonin kautta kulkevasta auringonvalon linjasta, jonka avulla voidaan määrittää kevätpäiväntasauksen ajankohta. Pariisin observatorion kautta kulkeva meridiaani on aikoinaan ollut yksi monista eri maissa käytetyistä nollameridiaaneista, ennen kuin sellaiseksi vahvistettiin Greenwichin meridiaani.[1] Brown samasti sen ja Saint-Sulpicen kirkon kautta kulkevan meridiaanin perustaen väitteensä Siionin veljeskunnan asiakirjoihin 1960-luvulta, mutta niissä sen enempää Pariisin meridiaanista kuin Saint-Sulpicen gnomonin kautta kulkevasta linjastakaan ei käytetty nimitystä ruusulinja. Jo ennen Dan Brownia useat kirjoittajat olivat kuitenkin antaneet Pariisin meridiaanille erilaisia esoteerisia tulkintoja.
Philippe de Chérisey kertoi romaanissassaan Circuit vuodelta 1967, että hänen tyttöystävänsä "Roseline" (Roseline Cantades, jonka hän kuvasi macchiavellimaiseksi neitsyeksi") sai surmansa auto-onnettomuudessa ja haudattiin kauniiseen hautaan nollameridiaanilla.[2] Tässä romaanissa ei kuitenkaan meridiaanista käytetty nimitystä "Roseline", kuten ei myöskään Siionin veljeskunnan dokumentissa Le Serpent Rouge ("Punainen käärme") vuodelta 1967, jossa siinäkin nollameridiaani ja Saint-Sulpicen auringonvalon linja samastetaan.
Siionin veljeskunnan myytit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Dan Brown viittasi romaanissaan Siionin veljeskunnan dokumenttiin "Au Pays de la Reine Blanche" ("Valkoisen kuningattaren maassa") vuodelta 1967, jonka kirjoittajaksi on merkitty Nicholas Beaucéan. Ranskalaisen tutkija Franck Marien mukaan kyseessä on Pierre Plantardin käyttämä nimimerkki, ja dokumentin on laatinut Plantardin työtoveri Philippe de Cherisey.[3][4] Dokumentissa sanotaan, että Rennes-les-Bains sijaitsee tarkalleen vanhalla nollameridiaanilla, joka sen mukaan kulkee Pariisin Saint-Sulpicen kautta, ja lisäksi sen mukaan Rennes-les-Bainsin seurakunnalla on hallussaan Roselinen sydän". Tässä yhteydessä Roseline kuitenkin tarkoittaa Pyhää Roseline Villeneuveläistä.
Toisaalta Au Pays de la Reine Blanchessa viitataan myös "nollameridiaanin linjaan, toisin sanoen punaiseen linjaan, englanniksi 'Rose-line'".[5] Vuonna 1978 Pierre Plantard viittasi "punaiseen meridiaanilinjaan" myös nimellä 'Rose-Line' ("Ruusulinja"), sillä "Roselinen, Celle aux Arcsin abbedissan muistopäivää vietetään 17. tammikuuta... ja hänen legendansa on hyvinkin lukemisen arvoinen."[6]
Pierre Feugèren, Louis Saint-Maxentin ja Gason de Kokerin nimillä julkaistussa dokumentissa Le Serpent Rouge – Notes sur Saint-Germain-des-Près et Saint-Sulpice de Paris[7] väitetään, että Pariisin meridiaani kulkee Pariisin Saint-Sulpicen kirkossa olevan aurinkokellon gnomonin kautta, jossa se on merkitty lattiaan messinkisellä raidalla. Dokumentissa tätä linjaa sanotaan "punaiseksi käärmeeksi".
Philippe de Chérisey kertoi dokumentissaan Stone and Paper ("Kivi ja paperi") tarinan, jonka mukaan Roseline oli myös hänen seuralaisensa nimi. Sen mukaan hänen tuntemansa Roseline kuoli 6. elokuuta 1967, Kristuksen kirkastumisen juhlapäivänä, poistuessaan autolla nollameridiaanilta.[8] Toisessa Chériseyn dokumentissa nimeltä Circuit[9] tähän lisätään, että Roseline sai surmansa auto-onnettomuudessa, kun kuvattiin elokuvaa La beauté sur la terre ("Kauneus maan päällä"), jossa hänen oli määrä esiintyä.[10]. Samassa elokuvassa esiintyi myös Philippe Chérisey taiteilijanimellä Amédée.[11] Kertomuksessa Roselinesta mainitaan myös kuvitteellinen Charlot-niminen henkilö. Molemmat henkilöt ovat selvästi kuvitteellisia ja esiintyvät eräässä Chériseyn surrealistisissa teoksissa.
Circuitin XIII luku on omistettu nollameridiaanille. Chériseyn mukaan Pariisin meridiaanin olisi jo kauan ennen Jean Picardia määritellyt nollameridiaaniksi Till Eulenspiegel, jonka toimeksiannosta apotti François-Pierre Cauneille olisi laatinut luettelon tärkeimmistä paikoista, joiden kautta se kulki. Tässä kappaleessa Roselinea sanotaan "kalastajanaiseksi", joka mieluiten teki itsensä tunnetuksi nimellä "Di O Nysos, DON", yliluonnollisena olentona, joka järjesti hautajaisia kuolleille, jotka yhä elivät hänen uudessa Citroen 2CV:ssään, sen auton jäljennöksessä, jossa hän itse sai surmansa.
Dan Brownin Da Vinci -koodi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Dan Brown antoi romaanissaan Da Vinci -koodi (engl. The Da Vinci Code) Pariisin meridiaanille nimen Ruusulinja, vaihtoehtoisena nimenä "maailman ensimmäiselle perusmeridiaanille"[12], joka romaanin mukaan oli Pariisin meridiaani.[13] Kuten Siionin veljeskunnan dokumentissa Le Serpent Rouge vuodelta 1967, myös tässä romaanissa väitetään, että tämä meridiaani kulkee Saint-Sulpicen kirkon gnomonin kautta.[14] Todellisuudessa Pariisin observatorion kautta kulkeva meridiaani, jota aikoinaan on käytetty nollameridiaanina, kulkee kuitenkin tämän gnomonin ohi noin 100 metriä idempänä.[15] Sharan Newmanin mukaan myöskään tämän gnomonin kautta kulkevaa linjaa ei ole koskaan sanottu "ruusulinjaksi", ja sama todetaan myös kirkkoon kiinnitetyssä kyltissä.[14] Kirkon opaskirjasessa vuodelta 2000 kerrotaan gnomonin historiasta, että lattiassa oleva messinkiraita on "meridiaani", mutta siinäkään siitä ei käytetä nimitystä "Roseline" tai "Rose Line".[16] Aiheesta kirjoittanut Paul Murdin nimittää vastaavia aurinkolinjoja, joita on muuallakin, "meridiaaneiksi".[17]
Brown yhdistää Pariisin meridiaanin alkuperän olettamaansa Jeesuksen ja Maria Magdalenan sukulinjaan sekä Rosslynin kappeliin, jolla on romaanissa keskeinen merkitys. Da Vinci -koodin mukaan:
»Rosslynin kappelin sisäänkäynti oli vaatimattomapi kuin Langdon odotti. Pienessä puuovessa oli kaksi rautaista saranaa ja yksinkertainen tammikilpi: Roslin. Langdon selitti Sophielle, että tämä nimen vanha kirjoitusasu viittasi ruusulinjaksi sanottuun pituuspiiriin, jolla kappeli sijaitsi; tieteelliset Graalin tutkijat tosin uskovat mieluummin, että kyseessä oli "Ruusun linja" — Maria Magdalenan sukulinja...[18]»
Mark Oxbrow ja Ian Robertson toteavat kirjassaan Rosslyn and the Grail, että Dan Brown keksi "Ruusulinjan" yksinkertaisesti yhdistämällä Rosslynin ja Glastonburyn. Nimi Roslin (Rosslyn) ei viittaa mihinkään "pyhään ruusulinjaan" eikä sillä ole mitään tekemistä "Ruusun sukulinjan" tai "Ruusulinjaksi" kutsutun meridiaanin kanssa. Roslin ei myöskään ole tämän skotlantilaisen kylän nimen alkuperäinen, vaikka onkin nykyisin yleisin kirjoitusasu. Keskiajalla nimi kirjoitettiin usein Rosslyn.[19]
Pariisissa vanha nollameridiaani on vuonna 1994 merkitty Jan Dibbetsin aloitteesta katujen pintaan niin sanotuilla Aragon metaljongeilla, jotka saivat tämän nimensä ranskalaisen tähtitieteilijä François Aragon muistoksi. Da Vinci -koodin epilogissa päähenkilö kulkee näitä Aragon medaljonkeja seuraten Louvren siipirakennusten välisellä aukiolle, jonka poikki Pariisin meridiaani kirjan mukaan kulkee museon maanalaisessa aulassa olevan, ylösalaisen pyramidin muotoisen kattoikkunan (ransk. Pyramide inversée) kohdalta. Da Vinci-koodin loppuluvussa annetaan ymmärtää, että pyramidin alla on Magdalan Marian hauta.[20] Romaanissa myös samastetaan Magdalan Maria ja Pyhä Graal.
Ylösalainen pyramidi sijaitsee Louvren siipirakennusten väliin jäävällä aukiolla, jonka poikki myös Aragon medaljongeilla merkitty pituuspiiri kulkee, mutta ei täsmälleen pyramidin kohdalta vaan hieman idempää. Siihen seikkaan, että vanha nollameridiaani kulkee hyvin lähellä ylösalaista pyramidia, on aikaisemminkin kiinnitetty huomiota muun muassa Raphäel Aurillacin kirjassa Le guide du Paris maçonnique, jossa siinäkin asialla selitetään olevan jokin syvempi, esoteerinen merkitys.
Muita paikkoja, joiden on väitetty sijaitsevan samalla pituuspiirillä, ovat Arques Pas-de-Calais'n departementissa, Conques[21], Rodezin katedraali (Lady of the Roses), Pyhän Vincentin katedraali Carcassonnessa, Bourgesin katedraali ja Rennes-le-Bains
Historialliset nollameridiaanit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Dan Brownin mukaan Ruusulinja olisi ollut "maailman ensimmäinen perusmeridiaani".[12] Ajatus, että jokin meridiaani olisi valittava perusmeridiaaniksi, josta kulmaetäisyydet muille meridiaaneille lasketaan, tunnettiin kuitenkin jo antiikin aikana. Esimerkiksi Ptolemaios käytti kartastossaan nollameridiaanina Kanariansaarten läntisimmän saaren, Ferron meridiaania, koska sen länsipuolella oletettiin olevan vain merta.[1] Teoksessaan Almagest hän sen sijaan käytti pituusasteiden lähtökohtana Aleksandrian meridiaania. Maimonides käytti teoksessaan Hilchot Kiddus Hachodesh, kohdassa 11.27, samasta kohdasta Aleksandriassa nimitystä אמצע היישוב ("asutuksen keskipiste"), toisin sanoen maapallon asutun alueen, Oikumenen kesipiste. Tämä oli epäilemättä myös samanaikaisten arabialaisten maantieteilijöiden käsitys, jotka kuitenkin käyttivät nollameridiaanina myös Rodoksen tai Kanariansaarten meridiaaneja. Ennen kuin Greenwichin meridiaani vuonna 1884[1][22] (ei 1888, vaikka Da Vinci -koodissa niin sanotaan) sovittiin kansainväliseksi nollameridiaaniksi, tästä asemasta oli Pariisin ohella kilpaillut jo ainakin yhdeksän paikkakuntaa, nimittäin Berliini, Cadiz, Kööpenhamina, Lissabon, Rio de Janeiro, Rooma, Pietari, Tukholma ja Tokio.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Heikki Oja: ”Kiista nollameridiaanista”, Aikakirja 2013, s. 84–85. Helsingin yliopiston almanakkatoimisto, 2013. ISBN 952-10-3221-9 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Philippe Chérisey: Circuit. Bibliothèque Nationale, 1967.
- ↑ Franck Marie: Rennes-le-Château: Etude critique. SRES, 1978.
- ↑ Richard Andrews, Paul Schellenberger: The Tomb of God: The Body of Jesus and the Solution to a 2,000-Year Old Mystery, s. 208. Time Warner Paperbacks, 1997.
- ↑ Pierre Jarnac: Les Mystères de Rennes le Château: Mélanges Sulfureux, s. 11-15. CERT, 1994.
- ↑ Henri Boudet: ”Pierre Plantardin kirjoittama esipuhe”, La Vraie Langue Celtique et le Cromleck de Rennes-les-Bains. Édition Pierre Belfond, 1978.
- ↑ Pierre Jarnac: Les Mystères de Rennes le Château: Mélanges Sulfureux, s. 3-10. CERT, 1994.
- ↑ Jean-Luc Chaumeil: The Priory of Sion - Shedding Light on the Treasure and Legacy of Rennes-le-Château and the Priory of Sion. Avalonia, 2010.
- ↑ Philippe de Chérisey: ”VII luku”, Circuit (EL 4-Y-413). (Dokumentissa on olemassa erilaisia versioita yksityishenkilöiden hallussa) Bibliothèque Nationale, 1971.
- ↑ La Beauté sur la terre ina.fr. Viitattu 29.10.2016.
- ↑ Amédée IMDB. Viitattu 29.10.2016.
- ↑ a b Dan Brown: Da Vinci -koodi, s. 128–129. Suomentanut Pirkko Biström. Bookwell, 2004. ISBN 951-0-29468-3
- ↑ Philip Coppens: The Stone Puzzle of Rosslyn Chapel, s. 11. Adventures Unlimited Press, 2004. ISBN 1-931882-08-8
- ↑ a b Saint Sulpice and the "Rose-Line" geobiology.co.il. Arkistoitu 5.2.2008. Viitattu 29.10.2016.
- ↑ History versus The Da Vinci Code historyversusthedavincicode.com.
- ↑ Paul Roumanet: Saint-Sulpice, s. 23-26. (Laurence Terrienin englanninkielinen käännös) Paroisse Saint-Sulpice (Pariisin Saint-Sulpicen seurakunta, 2000.
- ↑ Paul Murdin: Full Meridian of Glory: Perilous Adventures In The Competition To Measure The Earth, s. 77-85. Copernicus Books, 2009. ISBN 978-0-387-75533-5
- ↑ Dan Brown: Da Vinci -koodi, s. 498. Suomentanut Pirkko Biström. Bookwell, 2004. ISBN 951-0-29468-3
- ↑ Mark Oxbrow, Ian Robertson: Rosslyn and the Grail. Edinburgh: Mainstream Publishing Company, 2005.
- ↑ Dan Brown: ”Epilogi”, Da Vinci -koodi, s. 516–520. Suomentanut Pirkko Biström. Bookwell, 2004. ISBN 951-0-29468-3
- ↑ The Enduring Enigma of Rennes-le-Chateau bibliotecapleyades.net.
- ↑ Bill Putnam, John Edwin Wood: The Treasure of Rennes-le-Château, A Mystery Solved, s. 146. Sutton Publishing, 2005. ISBN 0-7509-4216-9