Roomalainen oikeus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Roomalainen laki)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Historia

Roomalainen oikeus tarkoittaa antiikin Rooman valtakunnassa kehittynyttä oikeusjärjestelmää. Tarkasti määriteltynä roomalainen oikeus tarkoittaa nimenomaan antiikin Rooman oikeutta alkaen Rooman kaupungin perustamisesta ja loppuen Corpus iuris civilis -lakikokoelman säätämiseen vuonna 534. Roomalainen oikeus muodostaa länsimaisen oikeustieteen perustan, minkä johdosta sen jälkivaikutus ulottuu tällä saralla nykypäivään asti.[1]

Roomalainen oikeus on pääasiassa juristioikeutta eli suurin osa sen sisällöstä koostuu oppineiden juristien tulkinnoista, mutta siihen kuuluu myös lakikoonnoksia, lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä.[1] Roomalaisen oikeuden lähteisiin antiikin ajalta kuuluvat säilyneet lait, juristien kirjoitukset ja yksityisten henkilöiden väliset asiakirjat.[2] Tärkein roomalaisen oikeuden lähde on Corpus iuris civilis, johon on koottu keisariaikaisia lakeja sekä roomalaisten juristien kirjoituksia.[3]

Roomalaisen oikeuden kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalaisen oikeuden historia antiikin ajalla jaetaan arkaaiseen kauteen, esiklassiseen kauteen, klassiseen kauteen ja jälkiklassiseen kauteen.[4][5]

Arkaainen kausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmassa vaiheessaan roomalainen oikeus perustui pääasiassa kirjoittamattomiin, suullisesti välitettyihin perinnäistapoihin. 400-luvun eaa. puolivälissä tavanomaista oikeutta kodifioitaan plebeijien vaatimuksesta kahdentoista taulun lakeihin.[6][7] Kahdentoista taulun laeilla oli suuri kulttuurinen merkitys roomalaisessa yhteiskunnassa,[8] ja ne pysyivät voimassa satojen vuosien ajan, vaikka ajan kuluessa niiden sisällön tulkinta tosiasiassa mukautui muutoksiin yhteiskuntaoloissa[9][10]. Oikeuden tulkinnasta vastasi papisto, jonka jäsenet olivat patriiseja.[11][12][13]

Varhaiselle roomalaiselle oikeudelle oli ominaista oikeustoimien, kuten stipulatio ja manincipatio, tiukka määrämuotoisuus.[14][13] Rikosoikeudessa vallitsi talioperiaate ja myös itseapu oli tietyissä tilanteissa sallittu.[15][16] Prosessioikeudessa vallitsi kaavasidonnainen legis actiones -prosessi.[17][18]

Esiklassinen kausi (n. 200–100 eaa.)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiklassisella ajalla roomalainen oikeus monipuolistui, kun perinteisen ius civilen rinnalle kehittyi uusia oikeuslähteitä, kuten preettorien ediktit ja juristien responsat. Siirtyminen lainkäytössä siirtyminen preettoreille 300-luvulla eaa. ja siirtyminen vapaampaan formulaprosessiin mahdollistivat uusien oikeussuojakeinojen luomisen preettorin ediktien kautta, joihin perustuvasta oikeudesta käytettiin nimitystä ius honorarium.[19][20][21] Papiston rooli oikeuden tulkitsijoina siirtyi esiklassisella kaudella muodostuneelle juristien ammattikunnalle, joiden kirjallisessa muodossa julkaistuilla mielipiteillä eli responsoilla oli merkittävä rooli oikeuden kehityksessä.[22][23][24] Myös uutta lainsäädäntöä laadittiin plebeijien kansankokouksen ja senaatin toimesta.[19][25] Lisäksi Rooman valtakunnan laajentuminen johti siihen, että Rooman kansalaisia koskevan oikeuden rinnalle kehittyi kaikkia valtakunnan alueelle eläviä ihmisiä koskeva oikeus eli ius gentium.[26]

Klassinen kausi (n. 100 eaa. – 200 jaa.)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassista kautta on pidetty roomalaisen oikeuden ja oikeustieteen kehityksen huippuna, jolloin niiden on katsottu saavuttaneen hienostuneimman muotonsa. Klassisen kauden juristit, kuten Papinianus, Paulus ja Ulpianus, kehittivät oikeutta merkittävästi kirjoituksissaan.[27][28][29]

Keisarikunnan aikaan siiryttäessä keisarien merkitys roomalaisen oikeuden kehityksessä korostui. Keisarin määräykset eli konstituutiot nousivat merkittäväksi oikeuslähteeksi, kun taas kansankokousten, senaatin ja preettorien merkitys väheni.[30][31][32] Keisarit myönsivät tietyille juristeille oikeuden antaa mielipiteitä heidän auktoriteetillaan (lat. ius respondendi), ja useat merkittävät juristit toimivat suoraan keisarien alaisuudessa.[33][34]

Jälkiklassinen kausi (n. 200–500 jaa.)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkiklassisella kaudella keisarin ja tämän alaisen virkakoneiston merkitys jatkoi kasvuaan, mikä ilmeni esimerkiksi lainkäytössä siirtymisessä byrokraattiseen cognitio extraordinaria -prosessiin.[35][36] Kansalaisuuden laajentamisen myötä roomalaista oikeutta ryhdyttiin soveltamaan entistä laajemmin, mikä myös johti erilaisiin paikallisiin muunnelmiin siitä.[37] Nämä muutokset synnyttivät tarpeen selventää ja yksinkertaistaa oikeutta, minkä seurauksena sen luovuus, täsmällisyys ja tekninen hienostuneisuus kärsivät. Juristit eivät enää kehittäneet oikeutta uusilla mielipiteillä, vaan pääasiassa laativat anonyymeja tiivistelmiä ja kokoelmia prinsipaatin ajan juristien mielipiteistä.[38][39] Roomalainen oikeus pyrittiin kodifioimaan lakikoonnoksiin, joihin kuuluvat 200-luvun lopulla epävirallisesti laaditut Codex Gregorianus ja Codex Hermogenianus, 400-luvun alkupuolella keisari Theodosius II:n toimesta laadittu Codex Theodosianus ja merkittävimmin 500-luvun alkupuolella keisari Justinianus I:n toimesta laadittu Corpus iuris civilis.[40][41][42]

Justitia, roomalaisen mytologian oikeuden jumalatar.

Roomalaisen oikeuden sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeuskäsitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalaiset juristit eivät Ciceroa lukuun ottamatta juuri käsitelleet oikeusfilosofisia kysymyksiä oikeuden olemuksesta.[43] Oikeutta kuitenkin kategorisoitiin eri tavoin. Jo arkaaisella kaudella syntyi erottelu maalliseen oikeuteen (lat. ius), joka liittyi toisiin ihmisiin kohdistuviin rikkomuksiin, ja uskonnolliseen oikeuteen (lat. fas), joka liittyi ihmisten ja jumalten suhdetta koskeviin rikkomuksiin.[44][45] Esiklassiselta kaudelta alkaen oikeus jaettiin kaikkia eläviä olentoja koskevaan oikeuteen eli luonnonoikeuteen (lat. ius naturale), kaikkia ihmisiä koskevaan oikeuteen eli kansainoikeuteen (lat. ius gentium) ja Rooman kansalaisia koskevaan oikeuteen (lat. ius civile).[46] Oikeus jaettiin myös julkisoikeuteen (lat. ius publicum) ja yksityisoikeuteen (lat. ius privatum). Juristi Ulpianus esitti tämän erottelun perustuvan siihen, että julkisoikeus koski julkista etua, kun taas yksityisoikeus koski yksityisten henkilöiden etuja.[47]

Yksityisoikeus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalainen oikeus oli pääasiassa yksityisoikeutta.[48] Roomalainen yksityisoikeus oli etupäässä juristioikeutta,[48] eivätkä roomalaiset lainsäätäjät eivät juuri puuttuneet siihen[49][50]. Länsimaiset oikeusjärjestelmät ovat perineet roomalaisesta yksityisoikeudesta lukuisia käsitteitä ja oppirakennelmia, kuten oikeuskelpoisuus, oikeustoimikelpoisuus, eri oikeustoimimuodot ja niiden tulkintasäännöt sekä velvoite- ja esineoikeuden perusteet.[51]

Roomalainen oikeusoppinut Gaius jakoi yksityisoikeuden henkilöitä (lat. personae) koskevaan osaan, esineitä (lat. res) koskevaan osaan ja kanteita (lat. actiones) koskevaan osaan. Tämä jako oli tarkoitettu opetuskäyttöön, eikä sillä ollut juuri käytännön merkitystä. Ihmiset jaettiin ensinnäkin vapaisiin ja orjiin, toiseksi kansalaisiin ja ulkomaalaisiin ja kolmanneksi täysvaltaisiin perheen päihin (lat. pater familias) ja perheen pään alaisiin perheen jäseniin. Esineisiin luettiin sekä aineelliset esineet että aineettomia esineitä, kuten perintö ja velvoitteet. Edelleen velvoitteet jaettiin sopimusvelvoitteisiin, jotka syntyivät osapuolten välisellä sopimuksella, ja deliktivelvoitteisiin, kuten vahingonkorvausvelvollisuuteen, jotka syntyivät jonkin osapuolten välisen rikkomuksen perusteella. Esineitä koskevat kysymykset liittyivät etenkin omistukseen ja sen siirtymiseen.[52][53]

Roomalaisessa yksityisoikeudessa tunnettiin monenlaisia oikeustoimia. Varhaisimpiin oikeustoimiin kuuluivat stipulatio, joka oli suullinen velvoittautumisen muoto, ja mancipatio, joka oli Rooman läheisyydessä sijaitsevan maatalouspainotteisen kiinteän ja irtaimen omaisuuden kaupassa käytetty sopimus. Varhaisille oikeustoimille oli ominaista tiukka määrämuotoisuus, esimerkiksi stipulatiossa osapuolten tuli käyttää samaa sanaa kysymyksessä ja vastauksessa ja mancipatioon liittyi monimutkainen rituaali.[54] Myöhempiin oikeustoimiin kuuluivat emptio venditio, joka oli vapaamuotoinen kauppasopimus, ja locatio conductio, jolla toteutettiin vuokra- ja työsopimukset.[55] Roomalaiset kehittivät myös liikeoikeudellisia intstrumentteja, kuten yhtiön (lat. societas), toimeksiantosopimuksia ja erilaisia asianhoitosopimuksia.[56]

Julkisoikeus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtiosääntö perustui myöhäisantiikkiin asti kirjoittamattomiin esi-isien tapoihin (lat. mos maiorum).[57]

Roomalainen rikosoikeus poikkesi huomattavasti modernista rikosoikeudesta etenkin sen suhteen, mitä asioita käsitettiin rikoksiksi ja mitkä tahot olivat velvollisia puuttumaan niihin. Rikosoikeuden alaan nykyisin ymmärrettäviä asioita käsiteltiin vahingonkorvauksellisina, ja suurin osa nykyisestä rikosoikeudenhoidosta oli Roomassa hallinnollista toimintaa.[58][59]

Roomalaiset juristit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunnassa on väitetty kehittyneen maailmanhistorian ensimmäinen juristien ammattikunta eli itsenäisiä oikeuden ammattilaisia, joiden pääasiallinen ammattitaito oli heidän asiantuntemuksensa laista ja sen tulkinnasta.[11] Juristikunta ei ollut staattinen ilmiö, vaan se muuttui koko Rooman historian ajan.[30] Juristien ammattikunnan juurien katsottiin olevan arkaaisen kauden papistossa, jolle kuului myös oikeuden tulkinta, ja heidän asemansa asianajajina perustui alunperin klienttijärjestelmään.[60] Myöhäistasavallan ajalla juristit kuuluivat etupäässä senaattorien luokkaan.[61] Klassisella kaudella siirryttiin pois klienttijärjestelmästä juristien ryhtyessä tekemään työtään rahapalkkaa vastaan ja juristien ammattikunta vähitellen laajeni ja kansanomaistui.[30]

Juristeille kuului kolmenlaisia toimintoja, joita olivat cavere, agere ja respondere. Cavere tarkoitti esimerkiksi kannekaavojen, testamenttien tai muiden käytännön oikeuselämää varten tarkoitettujen tekstien laatimista. Agere tarkoitti asiakkaiden edustamista asianajajina oikeustapauksissa. Respondere tarkoitti mielipiteiden eli responsojen antamista oikeuskysymyksiin.[23][62] Juristeja toimi myös hallinnollisissa viroissa, esimerkiksi konsulina ja pretoriaaniprefektinä.[33] Juristien koulutus tapahtui oppipoikajärjestelmällä, jossa oppilaat seurasivat tietyn juristin neuvojen antoa ja esiintymistä oikeusjutuissa.[63]

Roomalainen oikeustiede

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juristien oikeujuttuihin vaikuttamiseen pyrkivän käytännön toiminnan pohjalta on kehittyi vähitellen oikeuslähteiden päämärätietoinen tutkimus eli oikeustiede. Roomalaisen oikeustieteen synty on yleensä liitetty myöhäistasavallan ajan juristiin Quintus Mucius Scaevolaan, joka laati yhden ensimmäisistä koko roomalaisen siviilioikeuden kattavista teoksista.[64][65] Roomalaisessa oikeustieteessä määriteltiin ensimmäisen kerran keskeiset oikeudelliset käsitteet ja toimintatavat, joista monet ovat yhä nykypäivänä käytössä.[4]

Roomalaisten juristien oikeustieteellinen tuotanto koostui pääasiassa mielipiteiden kokoelmista, joita merkittävät juristit ryhtyivät laatimaan myöhäistavallan ajalta lähtien.[62] Nämä kokoelmat laadittiin esimerkiksi siviilioikeuden aihealueiden tai preettorin ediktin mukaisessa järjestyksessä.[66] Merkittäviä mielipiteiden kokoelmia laativat esimerkiksi edellä mainittu Scaevola, Masurius Sabinus, Salvius Julianus, Papinianus, Paulus ja Ulpianus. Mielipiteiden kokoelmien ohella juristit kirjoittivat myös oikeudellisia oppikirjoja, joista merkittävin oli Gaiuksen Institutiones.[67] Oikeustieteelliset kirjoitukset käsittelivät lähes yksinomaan yksityisoikeutta, kun taas esimerkiksi julkis- ja rikosoikeus jätettiin pääasiassa huomiotta.[23]

Roomalainen oikeustiede oli varsin käytännönläheistä eikä pyrkinyt luomaan abstrakteja teoreettisia järjestelmiä.[68] Se perustui pitkälti auktoriteettiargumentaatiolle, jossa asia-argumentteja tärkeämpää oli se, kuka kulloisenkin mielipiteen oli esittänyt ja ketkä kannattivat sitä. Oikeustieteessä hyödynnettiin myös kreikkalaisten filosofien dialektista menetelmää ryhmittelyn ja luokittelun välineenä. Juristit kävivät oppiriitoja tietyistä klassisista kysymyksistä, kuten siitä, tulisiko jonkin asiakirjan tulkinnassa antaa enemmän painoarvoa sen laatijan tarkoitukselle vai sen sananmudolle. Klassisella kaudella muodostui kaksi oikeustieteellistä koulukuntaa, sabinianistit ja proculianistit, joiden välisistä eroista on tutkijoiden keskuudessa erimielisyyksiä.[69][70][71]

Roomalainen oikeus antiikin ajan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalainen oikeus jäi voimaan niissä germaanivaltioissa, jotka perustettiin Rooman valtakunnan raunioille. Lain tieteellinen käsittely lakkasi kuitenkin 1100-luvulla, jolloin ns. glossaattorit ryhtyivät selittämään roomalaista oikeutta. Roomalaisella oikeudella on ollut sangen suuri merkitys useimpien sivistysmaiden oikeuksille ja varsinkin saksalaiselle oikeudelle. 1400-luvulla alkoivat oikeusoppineet Saksassa yhä enemmän soveltaa tuomioistuimissa roomalaista oikeutta, mistä oli seurauksena, että roomalainen oikeus 1500- ja 1600-luvuilla omaksuttiin Saksassa; vieläpä vuonna 1900 voimaan tullut "Bürgerliches Gesetzbuch", joka lakkautti roomalaisen oikeuden, mitä oli pandektioikeuden nimellä sovellettu, nojautuu huomattavissa kohdin sen periaatteisiin. Myös Suomen oikeusjärjestelmässä, vuoden 1734 laissa ja varsinkin sen kauppakaaren säännöksissä voidaan havaita roomalaisen oikeuden vaikutusta.

Oikeushistoriassa oppineiden yhtenäisen roomalaisen oikeuden tulkinnan (ius commune) ajanjakson voidaan katsoa alkaneen 1000-luvulla Pohjois-Italian yliopistoista ja levinneen 1300-luvulla yliopistojen perustamisen seurauksena säilyttäen vankan asemansa aina Ranskan vallankumoukseen saakka.[72]

Vielä nykyäänkin roomalaisen oikeuden vaikutusta pidetään yhtenä merkittävimmästä Euroopan yhtenäisyyttä edistävistä tekijöistä.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Letto-Vanamo, Pia: Roomalainen oikeus – menneisyyden jäänne vai tulevaisuuden toivo? Lakimies 7–8/2004, s. 1084–1097.
  • Stein, Peter: Roman Law in European History. Cambridge: Cambridge University Press, 1999.
  • Tellegen-Couperus, Olga: A Short History of Roman Law. Abingdon: Routledge, 1993.
  • Tuori, Kaius: Johdatus roomalaiseen oikeuteen. (Forum iuris: Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut) Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2007. ISBN 978-952-10-2331-6

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Oikeustiede:roomalainen oikeus Tieteen termipankki. Viitattu 23.6.2024.
  2. ↑ Tuori 2007 s. 6.
  3. ↑ Stein 1999, s. 1.
  4. ↑ a b Oikeustiede:roomalainen oikeustiede Tieteen termipankki. Viitattu 23.6.2024.
  5. ↑ Tuori 2007 s. 4–5.
  6. ↑ Tuori 2007 s. 11–12.
  7. ↑ Stein 1999, s. 3–4.
  8. ↑ Tuori 2007 s. 13.
  9. ↑ Stein 1999, s. 7–8.
  10. ↑ Tellegen-Couperus, s. 24–25.
  11. ↑ a b Tuori 2007 s. 14.
  12. ↑ Stein 1999, s. 3.
  13. ↑ a b Tellegen-Couperus, s. 18.
  14. ↑ Tuori 2007 s. 18–19.
  15. ↑ Tuori 2007 s. 17.
  16. ↑ Stein 1999, s. 4–5.
  17. ↑ Stein 1999, s. 8.
  18. ↑ Tellegen-Couperus, s. 22.
  19. ↑ a b Tuori 2007 s. 30.
  20. ↑ Stein 1999, s. 8–9.
  21. ↑ Tellegen-Couperus, s. 48–49.
  22. ↑ Tuori 2007 s. 30–31.
  23. ↑ a b c Stein 1999, s. 13.
  24. ↑ Tellegen-Couperus, s. 49.
  25. ↑ Tellegen-Couperus, s. 50–51.
  26. ↑ Stein 1999, s. 12–13.
  27. ↑ Tuori 2007 s. 26.
  28. ↑ Stein 1999, s. 15–16.
  29. ↑ Tellegen-Couperus, s. 84.
  30. ↑ a b c Tuori 2007 s. 31.
  31. ↑ Stein 1999, s. 14.
  32. ↑ Tellegen-Couperus, s. 83.
  33. ↑ a b Tuori 2007 s. 34.
  34. ↑ Stein 1999, s. 16.
  35. ↑ Stein 1999, s. 24.
  36. ↑ Tellegen-Couperus, s. 124.
  37. ↑ Stein 1999, s. 26.
  38. ↑ Stein 1999, s. 25–26.
  39. ↑ Tellegen-Couperus, s. 124–125.
  40. ↑ Tuori 2007 s. 59–61.
  41. ↑ Stein 1999, s. 28–29.
  42. ↑ Tellegen-Couperus, s. 136–139.
  43. ↑ Tuori 2007 s. 35.
  44. ↑ Tuori 2007 s. 11.
  45. ↑ Tellegen-Couperus, s. 17.
  46. ↑ Stein 1999, s. 12–13.
  47. ↑ Stein 1999, s. 21.
  48. ↑ a b Tuori 2007 s. 40.
  49. ↑ Stein 1999, s. 16.
  50. ↑ Tellegen-Couperus, s. 50.
  51. ↑ Oikeustiede:roomalainen yksityisoikeus Tieteen termipankki. Viitattu 23.6.2024.
  52. ↑ Tuori 2007 s. 40–41.
  53. ↑ Stein 1999, s. 20–21.
  54. ↑ Tuori 2007 s. 18–22.
  55. ↑ Tuori 2007 s. 46–49.
  56. ↑ Tuori 2007 s. 51.
  57. ↑ Tuori 2007 s. 11.
  58. ↑ Oikeustiede:roomalainen rikosoikeus Tieteen termipankki. Viitattu 23.6.2024.
  59. ↑ Tuori 2007 s. 41.
  60. ↑ Tuori 2007 s. 14–15.
  61. ↑ Tellegen-Couperus, s. 60.
  62. ↑ a b Tellegen-Couperus, s. 61.
  63. ↑ Tuori 2007 s. 33.
  64. ↑ Tuori 2007 s. 32.
  65. ↑ Tellegen-Couperus, s. 61–62.
  66. ↑ Tellegen-Couperus, s. 99.
  67. ↑ Tellegen-Couperus, s. 100.
  68. ↑ Tellegen-Couperus, s. 62.
  69. ↑ Tuori 2007 s. 33–36.
  70. ↑ Stein 1999, s. 17.
  71. ↑ Tellegen-Couperus, s. 60, 95.
  72. ↑ Tuori, s. 67–72.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Klami, Hannu T.: Roomalaisen oikeuden järjestelmä. (Yleisen oikeustieteen laitoksen julkaisuja, 17) Helsinki: Yliopistopaino, 2001 [1986]. ISBN 951-45-9959-4 (Klassisen ajan oikeusjärjestelmän esittely.)
  • Kaser, Max: Roomalainen yksityisoikeus. (Saksankielinen alkuteos Römisches Privatrecht, suomeksi toimittanut Hannu T. Klami) Helsinki: WSOY, 1968. (Alan kansainvälisen perusteoksen suppeamman version käännös, mukautettu suomalaiselle yleisölle.)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Roomalainen oikeus.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Roomalainen_oikeus&oldid=22807308”