Roomalainen filosofia
Roomalainen filosofia eli Rooman valtakunnassa harjoitettu myöhempi antiikin filosofia oli kaikessa kreikkalaisen filosofian perillinen. Filosofikoulukunnista suosituimpia roomalaisten parissa olivat stoalaisuus ja epikurolaisuus.
Merkittävimmät roomalaiset moralistit ja elämänfilosofit olivat filosofialtaan eklektinen Cicero, stoalaisesti ajatelleet Seneca, filosofikeisari Marcus Aurelius ja Epiktetos, epikurolainen eettinen materialisti Lucretius sekä Platonilta vaikutteita saanut "viimeinen roomalainen" Boëthius.
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kreikkalaista filosofiaa esittelivät Roomassa jo vuonna 155 eaa. akatemialainen skeptikko Karneades (214-129 eaa.[1]), stoalainen Diogenes Babylonialainen sekä peripateetikko Kritolaos. Myöhemmin suurimman työn stoalaisen filosofian levittämisessä Rooman valtakuntaan tekivät Panaitios, joka oli Scipion ystävä, sekä hänen oppilaansa Poseidonios, joka oli puolestaan Pompeiuksen ystävä. Filosofia vakiintui Roomaan kuitenkin vasta Ciceron ja Varron aikakaudella. Cicero kehitti erityisesti latinankielistä filosofista terminologiaa kehittämällä latinalaisia vastineita kreikkalaisille sanoille.
Keisari Hadrianuksen aikana alkoi ns. toisen sofismin kausi, jolloin Roomassa jäljiteltiin klassista kreikkalaista sofismia pitämällä kreikankielisiä puheita klassisista aiheista. Vuonna 176 Marcus Aurelius perusti Ateenaan neljä filosofian alan professuuria. Nämä olivat platonismin, stoalaisuuden, aristotelismin ja epikurolaisuuden professuurit. Näin Ateenassa voidaan katsoa sijainneen eräänlaisen filosofisen "yliopiston".
200-luvulla jaa. idän mystiikka alkoi levitä Roomaan. Tällöin syntyi kreikkalaisen filosofian ja itämaisen teosofisen mietiskelyn yhtymisestä uusplatonilainen oppisuunta. Uusplatonismi tulkitsi Platonin opetuksia hyvin uudella tavalla ja opetti mystistä yhdistymistä kosmisen ykseyden kanssa.[2] Merkittävin uusplatonikko oli Plotinos[2], ja muita uusplatonilaisia olivat muiden muassa Iamblikhos, Kalkidios ja Simplikios. Myös pythagoralaisuus syntyi uudelleen uuspythagoralaisuutena.
Euroopassa kristinuskon leviäminen ympäri Rooman valtakunnan merkitsi antiikin ajan pakanallisen filosofian valtakauden päättymistä ja suuntaa kohti keskiaikaista filosofiaa. Keisari Justinianuksen määräsi Ateenan filosofikoulun suljettavaksi vuonna 529.[3] Kielto perustui osittain uskonnollisiin syihin, mutta osittain siihen, että Justinianus halusi eliminoida Ateenan Konstantinopolin kilpailijana.
Antiikin filosofia ja kristillinen ajattelu sulautuivat kuitenkin osittain yhteen, mikä antoi leiman koko keskiajan ajattelulle. "Viimeinen roomalainen" Boethius oli myös kristitty filosofi ja teki merkittävää työtä antiikin ajattelun ja kristinuskon yhteensovittamisessa. Merkittävimpiä myöhäisantiikin aikana vaikuttaneita latinalaisia kirkkoisiä, jotka tekivät samanlaista työtä, olivat Tertullianus, Cyprianus, Ambrosius, Augustinus ja Hieronymus.
Roomalaisen filosofian luonne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Roomalaisten ei yleisesti katsota tuoneen merkittävää itsenäistä lisäpanosta kreikkalaiseen filosofiaan. Roomalaiset filosofit tyytyivät lähinnä kommentoimaan kreikkalaisten filosofien teoksia, ja rakentamaan niiden asettamalle pohjalle.[4] Roomalaisten filosofia keskittyi myös enemmän retoriikkaan, käytännölliseen filosofiaan ja muihin valtiollisessa elämässä hyödyllisiin tietoihin ja taitoihin.
Filosofiassa roomalaiset suosivat erityisesti stoalaisuutta, koska se oli suuntautunut etiikkaan ja sopi hyvin roomalaisen "hyveen" tai "miehuullisuuden" (virtus) sekä velvollisuuksien ajatusten kanssa. Se oli myös luonteeltaan eklektinen, jolloin sen kannattaminen oli mahdollista valikoiden, ilman että kannattajan täytyi täysin luopua muista näkemyksistä. Stoalaisuuden vaikutus näkyy mm. muuten eklektisellä Cicerolla sekä Vergiliuksen eeppisessä runoelmassa Aeneis. Myöhemmin sen omaksuivat Seneca, Lucanus, Epiktetos (Käsikirja, Keskusteluja) ja keisari Marcus Aurelius (Itselleni).
Epikurolaisuus oli toinen suosittu filosofinen koulukunta. Epikurolaisuuden merkkiteos on Lucretiuksen runoelma Maailmankaikkeudesta (De rerum natura).
Stoalaisuuden ja epikurolaisuuden suosiota on selitetty myös sillä, että keisariaikana Rooman olot olivat usein levottomia ja valtakunnan moraali alkoi rappeutua. Stoalaisuus ja epikurolaisuus opettivat vastapainoksi mielenrauhan säilyttämistä ja ylevää etiikkaa. Myös Toisella Akatemialla, kyynisyydellä ja skeptisyydellä oli vaikutuksensa Roomassa.
Roomalaisia filosofeja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
- Amafanius (100-luku eaa.?)
- Blossius (100-luku eaa.)
- Cicero (106 – 43 eaa.)
- Lucretius (n. 99–55 eaa.)
- Nigidius Figulus (n. 98–45 eaa.)
- Anaksilaos (ensimmäinen vuosisata eaa.)
- Attalus (ajanlaskun alku)
- Lucius Annaeus Cornutus (ensimmäinen vuosisata)
- Seneca nuorempi (n. 4 eaa. – 65 jaa.)
- Plinius vanhempi (23–79)
- Musonius Rufus (s. n. 20–30 – k. ennen 98)
- Epiktetos (55 — n. 135)
- Marcus Aurelius (121–180)
- Apuleius (n. 123/125 – n. 180)
- Marius Victorinus (n. 281/291–363)
- Macrobius (300- ja 400-lukujen vaihde)
- Olympiodoros vanhempi (400-luku)
- Martianus Capella (400-luku)
- Augustinus (354–430)
- Boëthius (480–524/525)
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- "Roman philosophy", Internet Encyclopedia of Philosophy
- Hooker, Richard: Ancient Roman Philosophy
- Nordin, Svante: Filosofian historia: Länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin. (Alkuteos Filosofins historia. Det västerländska förnuftets äventyr från Thales till postmodernismen, 1995. Suomentanut Jukka Heiskanen. Prometheus) Oulu: Pohjoinen, 1999. ISBN 951-749-292-8