Juho Niukkanen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Raaputusjuttu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Juho Niukkanen
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri[1]
Kallion II hallitus[1]
31.12.1925 – 13.12.1926
Sunilan II hallitus[1]
21.3.1931 – 14.12.1932
Edeltäjä Kyösti Kallio[2]
Rolf Witting [3]
Seuraaja Wäinö Wuolijoki[4]
Eemil Linna[5]
Valtiovarainministeri[1]
Sunilan I hallitus[1]
17.12.1927 – 22.12.1928
Kallion IV hallitus[1]
7.10.1936 – 12.3.1937
Kekkosen IV hallitus[1]
9.7.1953 – 17.11.1953
Edeltäjä Hannes Ryömä[4]
Hugo Relander[5]
Viljo Rantala[6]
Seuraaja Hugo Relander[7]
Väinö Tanner[8]
Tuure Junnila[9]
Puolustusministeri[10]
Kallion III hallitus[1]
16.8.1929 – 4.7.1930
Cajanderin III hallitus[1]
12.3.1937 – 1.12.1939
Rytin I hallitus[1]
1.12.1939 – 27.3.1940
Edeltäjä Aimo Kaarlo Cajander[10]
Arvi Oksala[10]
Seuraaja Albin Manner[10]
Rudolf Walden[10]
Toinen maatalousministeri[1]
Vennolan II hallitus[1]
9.4.1921 – 2.6.1922
Kallion I hallitus[1]
14.11.1922 – 18.1.1924
Edeltäjä Eero Hahl[11]
A. K. Cajander[12]
Seuraaja A. K. Cajander[12]
–
Henkilötiedot
Syntynyt27. heinäkuuta 1888
Kirvu
Kuollut17. toukokuuta 1954 (65 vuotta)
Helsinki
Ammatti maanviljelijä[13]
Puoliso Viivi Hupli
Tiedot
Puolue Maalaisliitto
Puolustusministeri Niukkanen radiostudiossa 1930-luvulla.
Kyösti Kallio (vas.) ja Juho Niukkanen (oik.) 1920-luvulla.

Juhana (Juho) Niukkanen (27. heinäkuuta 1888 Kirvu – 17. toukokuuta 1954 Helsinki) oli suomalainen maanviljelijä ja poliitikko.[13] Hän oli usean vuosikymmenen ajan Maalaisliiton tärkeimpiä johtomiehiä, moninkertainen ministeri ja yksi pitkäaikaisimmista kansanedustajista[14] sekä yleensä yksi niin sanotun ensimmäisen tasavallan tärkeimmistä poliittisista vaikuttajista. Hän oli muun muassa puolustusministerinä talvisodan aikana. Niukkanen oli kansanedustajana vuosina 1917–1933 ja 1936–1954. Varsinkin Etelä-Karjalan maalaisliittolaiset pitivät häntä ”heimopäällikkönä”.[15]

Ensimmäisen tasavallan poliitikko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niukkanen oli vanhaa talonpoikaissukua Karjalankannakselta, keskikokoisen kirvulaisen maatilan vanhin poika. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Kustaa Niukkanen ja emäntä Maria Apunen. Hänellä ei ollut muuta koulutusta kuin veistokoulu ja kansanopisto. Juuri pienviljelijävaltaisesta Karjalankannaksesta ja Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä tuli vuonna 1906 perustetun Maalaisliiton vahvimpia tukialueita, ja nuorisoseuraliikkeen kasvattamana Niukkanen oli puolueen toiminnassa mukana alusta asti. Taitavana organisaattorina hän kohosi jo nuorena kotiseutunsa johtavaksi hahmoksi puolueessa. Hän toimi myös jääkärivärvärinä ja joutui piilottelemaan santarmeilta talven 1916–1917 ”Hallan Ukon” eli kansanedustaja Juho Heikkisen kodissa Hallan talossa Hyrynsalmella. Niukkanen kuului tuolloin puolueensa selkeälinjaisimpiin itsenäisyysmiehiin.[15]

Niukkanen valittiin Maalaisliiton keskushallitukseen vuonna 1914 ja eduskuntaan ensi kertaa vuoden 1916 vaaleissa – kummassakin hän jatkoi sittemmin lähes yhtäjaksoisesti vuoteen 1954 asti. Kansanedustajanuransa alussa hän esiintyi radikaalien maareformien innokkaana kannattajana. Niukkasen ura eteni puolueen nousun myötä. Keväällä 1921 hän tuli apulaismaatalousministeriksi Vennolan II hallitukseen ja sitä seuranneeseen maalaisliittolaisen Kyösti Kallion I hallitukseen. Kallion II hallituksessa 1925–1926 hän oli jo kulkulaitosministeri ja J. E. Sunilan maalaisliittolaisessa vähemmistöhallituksessa 1927–1928 valtiovarainministeri. Niukkasesta tuli Maalaisliiton pätevin ammattipoliitikko, jota pidettiin myös ovelana taktikkona ja pelurina. Hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä aiheita vuodesta toiseen olivat karjalaisten pienviljelijöiden etujen puolustaminen sekä maanpuolustusasiat. Monivuosikymmenisestä kansanedustajanurasta ja ajoittaisesta eduskuntaryhmän puheenjohtajuudesta huolimatta hän painottui selvästi kabinettipolitiikkaan eikä istuntosalissa esiintymiseen. Vaikka hänet tunnettiinkin puolueensa ”voimamiehenä” ja hän oli 1920–1930-luvun hallitusten vakiokasvoja, Niukkasta ei koskaan valittu pääministeriksi, sillä häntä ei pidetty kokoavana hahmona vaan enemmän taitavana politikoijana. Hänestä ei tullut myöskään Maalaisliiton johtajaa, ainoastaan puolueen keskushallituksen varapuheenjohtajana.[15]

Niukkanen oli kuitenkin vaikutusvaltaisempi kuin monet ajan pääministerit ja tuli tunnetuksi kyvystään kaataa hallituksia, mitä edesauttoi Maalaisliiton jatkuva vaa’ankieliasema vasemmisto–oikeisto-akselilla ja Niukkasen henkilökohtainen vaa’ankieliasema puolueen sisäisten ryhmäkuntien välissä. Maalaisliiton valitsijamiesten ohjailijana Niukkasen on katsottu ratkaisseen sekä Lauri Kristian Relanderin että P. E. Svinhufvudin valinnan presidentiksi, mikä kummallakin kerralla edellytti oman puolueen vahvimpien ehdokkaiden Kallion ja Sunilan syrjäyttämistä. Itse hän oli valitsijamiehenä vaaleissa 1925, 1931, 1937, 1940 ja 1943. Niukkasen suurin taidonnäyte oli K. J. Ståhlbergiä suosineen Maalaisliiton valitsijamiesryhmän piiskaaminen ojennukseen Svinhufvudin taakse vuoden 1931 presidentinvaaleissa.[15] Niukkanen sai tukea suojeluskuntien ylipäälliköltä kenraaliluutnantti Lauri Malmbergilta, ja varoitti valitsijamiehiä, että Ståhlbergin tullessa valituksi Lapuan liike nostattaisi kapinan tai salamurhaisi tämän.[16] Kun Mäntsälän kapina helmikuussa 1932 yhtä kaikki syttyi, Niukkanen oli ministerinä Sunilan II hallituksessa, jonka eroa kapinalliset vaativat, ja esiintyi tiukkana tasavallan puolustajana vaatien kapinan kukistamista voimakeinoin.[15]

Politiikan ohella Niukkanen istui useiden yritysten hallituksissa ja oli eräässä vaiheessa kirvulaisen sahan ja tiilitehtaan omistaja.[13][15]

Raaputusjuttu ja valtakunnanoikeus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämä osio pitäisi jakaa uudeksi artikkeliksi nimeltä Raaputusjuttu .
Lisätietoja saattaa olla artikkelin keskustelusivulla.
Syy: Pitäisi erotella omaan artikkeliin Raaputusjuttu. Raaputusjutusta on saatavilla nykyään monestakin historiallisista tietokirjoista laajempaa tietoa

Keväällä 1933 levisi julkisuuteen tieto, että toimiessaan vuosikymmentä aiemmin apulaismaatalousministerinä Kallion hallituksessa Niukkanen oli valtioneuvoston istunnossa 6. marraskuuta 1923 äänestänyt ministerien tuntuvan palkankorotuksen puolesta mutta jälkeenpäin eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle toimitettiin kokouspöytäkirja, jonka mukaan hän olisikin äänestänyt sitä vastaan. Niukkasen väitettiin väärentäneen pöytäkirjan pelastaakseen kasvonsa palkankorotuksia vastustaneen Maalaisliiton eduskuntaryhmän edessä. Eduskunta oli myöhemmin hylännytkin esitetyt korotukset.[17]

Lehdistö nimesi kohutapauksen raaputusjutuksi, sillä pöytäkirjan väärennöksen sanottiin tapahtuneen raaputtamalla siitä ratkaiseva kohta pois. Niukkasen mukaan paljastuksen lähteenä ollut toimittaja Väinö F. Johanson yritti mustamaalata häntä motiivinaan poliittinen kosto, sillä Johanson oli ollut Mäntsälän kapinan kannattaja. Syytöksiä tuki julkisuudessa myös alkuperäisten tapahtumien aikainen oikeusministeri Otto Åkesson, jonka motiivit saattoivat myös olla poliittiset. Koska väitetty asiakirjaväärennös oli rikos, juttu meni presidentti Svinhufvudin päätöksellä valtakunnanoikeuteen.[17]

Oikeus käsitteli tapausta marraskuussa 1933 vain neljä päivää ja vapautti Niukkasen todisteiden puuttuessa, muttei myöskään julistanut häntä syyttömäksi. Sen sijaan Johansonia vastaan käymänsä kunnianloukkausoikeudenkäynnin Niukkanen hävisi, sillä Turun hovioikeuden mukaan syytökset olivat kuitenkin todennäköisesti paikkansapitäviä.[17] Vapauttavasta tuomiosta huolimatta Niukkasen maine poliittisena kähmijänä lisääntyi, mutta se ei heikentänyt hänet suosiotaan karjalaisten parissa.

”Raaputusjuttu” oli ensimmäinen tähän mennessä neljästä kerrasta, kun valtakunnanoikeus on Suomessa kokoontunut.

Talvisota uran käännekohtana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niukkanen oli avainhenkilö myös punamultayhteistyön käynnistämisessä vuonna 1937 ja Cajanderin III hallituksessa hän oli jälleen puolustusministerinä. Hallituksen alkuun nihkeä suhtautuminen puolustusmäärärahoihin katsottiin näin oikeiston silmissä myös Niukkasen syyksi, mutta syksyllä 1939 juuri hän oli yhdessä marsalkka Mannerheimin kanssa ajamassa varustelua pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin vielä epäillessä. Niukkasen uran dramaattisimman vaiheen muodosti toimiminen puolustusministerinä Rytin I hallituksessa talvisodan aikana. Historiankirjoihin on eritoten jäänyt se, että hän vastusti tiukasti viimeiseen asti Moskovan rauhansopimuksen hyväksymistä maaliskuussa 1940 yhdessä muiden maalaisliittolaisten kanssa. Karjalaisten johtaja ei suostunut hyväksymään Kannaksen luovuttamista, joka jätti myös hänen oman maatilansa rajan taakse.[15]

Niukkanen vaati taistelun jatkamista ja avunpyyntöä länsivalloilta. Kun hallitus kuitenkin päätti asiassa toisin, Niukkanen jätti välittömästi eronpyyntönsä. Tämän itsepäisyyden vuoksi häntä ei enää otettu mukaan muihin sotavuosien hallituksiin. Niukkanen julkaisi vielä vuonna 1951 muistelmateoksen Talvisodan puolustusministeri kertoo, jossa pyrki todistelemaan olleensa tuolloin oikeassa. Hän oli edelleen sitä mieltä, että sotaa olisi kannattanut jatkaa. Hänen mukaansa Mannerheimin kuuluisa raportti joukkojen uupumuksesta ja rintaman luhistumisvaarasta oli liioitellun pessimistinen. Niukkanen perusteli näkemystään sillä, että oli sodan viimeisinä päivinä ja sen jälkeen hankkinut joiltain rintamakomentajilta optimistisempia lausuntoja.[18]

Sotien jälkeen Niukkasen vaikutusvalta politiikassa väheni, mutta hän oli siirtokarjalaisten johtavana puhemiehenä edelleen merkittävä kansanedustaja. Hän siirtyi myös itse viljelemään uutta maatilaa Tuusulassa. Politiikan eturiviin Niukkanen palasi vielä kerran, valtiovarainministeriksi Urho Kekkosen maalaisliittovetoiseen vähemmistöhallitukseen vuonna 1953. Tuolloin hän valmisteli kuuluisan ”niukkasbudjetin”, jossa valtion menoja olisi kertaheitolla leikattu neljänneksellä. Budjetti teilattiin julkisuudessa ja eduskunnan käsittelyssä sen sisältämät 28 miljardin markan säästöt muuttuivat lopulta 3 miljardin markan menonlisäyksiksi. Niukkanen valittiin vielä seuraavana keväänä viimeisen kerran eduskuntaan, mutta hän kuoli pian vaalien jälkeen 65-vuotiaana.[15]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m Juho Niukkanen Suomen ministerit. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  2. ↑ Tulenheimon hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 2.1.2011.
  3. ↑ Svinhufvudin II hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 2.1.2011.
  4. ↑ a b Tannerin hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 2.1.2011.
  5. ↑ a b Kivimäen hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 2.1.2011.
  6. ↑ Kekkosen III hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 2.1.2011.
  7. ↑ Mantereen hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 2.1.2011.
  8. ↑ Cajanderin III hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 2.1.2011.
  9. ↑ Tuomiojan hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Arkistoitu 25.5.2012. Viitattu 2.1.2011.
  10. ↑ a b c d e Suomen puolustusministerit Puolustusministeriö.
  11. ↑ Erichin hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 14.2.2011.[vanhentunut linkki]
  12. ↑ a b Cajanderin I hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 14.2.2011.[vanhentunut linkki]
  13. ↑ a b c Juho Niukkanen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 2.1.2011.
  14. ↑ Pitkäaikaisimmat kansanedustajat Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 14.2.2011.
  15. ↑ a b c d e f g h Mylly, Juhani: ”Niukkanen, Juho (1888–1954)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 114–117. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7 Teoksen verkkoversio.
  16. ↑ Yrjö Blomstedt: K. J. Ståhlberg – Valtiomieselämäkerta, s. 485. Otava, Helsinki 1969.
  17. ↑ a b c Krogerus, Sami: Poliittista oikeutta: Oikeudellinen ministerivastuu, valtakunnanoikeus ja niiden historia Suomessa, s. 85–89. Poliittisen historian pro gradu. Helsingin yliopisto 1995.
  18. ↑ Niukkanen, Juho: Talvisodan puolustusministeri kertoo, mm. s. 222–268. WSOY, Helsinki 1951.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mikkilä, Timo: Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen: Traumana Karjalan menetys. Helsinki: Edita, 2018. ISBN 978-951-37-7457-8

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Edeltäjä:
Hannes Ryömä
Hugo Relander
Viljo Rantala 		Suomen valtiovarainministeri
1926–1927
1936–1937
1953 		Seuraaja:
Hugo Relander
Väinö Tanner
Tuure Junnila
Edeltäjä:
A. K. Cajander
Arvi Oksala 		Suomen puolustusministeri
1929–1930
1937–1940 		Seuraaja:
Albin Manner
Rudolf Walden
Edeltäjä:
Kyösti Kallio
Rolf Witting 		Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
1925–1926
1931–1932 		Seuraaja:
Wäinö Wuolijoki
Eemil Linna
Maalaisliiton kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Juho_Niukkanen&oldid=22889861#Raaputusjuttu_ja_valtakunnanoikeus”