Tämä on lupaava artikkeli.

Pyhän Henrikin saarnahuone

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pyhän Henrikin kappeli)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pyhän Henrikin saarnahuone
Osoite Risteentie 28, Kokemäki
Sijainti Ylistaron kylä, Kokemäki
Koordinaatit 61°15′27.0″N, 022°22′12.6″E
Rakennustyyppi aitta
Julkisivumateriaali hirsi
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Pyhän Henrikin saarnahuone on Kokemäellä Ylistaron kylässä sijaitseva keskiaikainen hirsiaitta, jossa perimätiedon mukaan Piispa Henrik saarnasi sekä vietti elämänsä viimeisen yön noin vuonna 1156. Vaikka tutkimus onkin osoittanut rakennuksen hirret vuosisatoja nuoremmiksi, se on silti tiettävästi Suomen vanhin säilynyt puurakennus. Rakentamisajankohta ja valmistumisvuosi eivät kuitenkaan ole tiedossa.

Saarnahuonetta ympäröi arkkitehti Pehr Johan Gylichin suunnittelema uusgoottilaista tyyliä edustava tiilinen Pyhän Henrikin kappeli, joka valmistui vuonna 1857.

Saarnahuone

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijainti ja rakenteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saarnahuoneen oviaukko sisäpuolelta kuvattuna.

Aitta – tarkemmin sanottuna luhtiaitasta säilynyt alaosa[1] – sijaitsee Ylistaron kylässä Kokemäenjoen rannalla noin kilometrin päässä nykyisestä Kokemäen keskustasta. Samalla alueella oletetaan sijainneen Teljän rautakautinen kauppapaikka.[2][3] Paikalta ei ole löydetty jäänteitä rautakautisista rakennuksista, mutta kappelin ympäristöstä on professori Unto Salon vuonna 1960 tekemissä kaivuksissa löydetty keskiaikaisen Ylistaron kylän rakennusten pohjia. Muinaisjäännökset ovat osittain tuhoutuneet tai ainakin pitkälti vaurioituneet alueen ollessa perunapeltona 1800-luvun alussa sekä myöhemmin kappelin ja sitä ympäröivän puiston rakennustöiden yhteydessä.[4] Näiden ja muiden aihetodisteiden perusteella Teljän arvellaan sijaineen saarnahuoneen ympäristössä. Ylistaron kylä oli keskiajan lopulta alkaen Kokemäen suurin kylä.[5][2]

Vaatimaton rakennus muodostuu 3,7 × 4,4 metrin levyisestä ja noin kahden metrin korkuisesta katottomasta hirsikehikosta. Seinien paksuus on noin 13 cm. Vanhimmat hirret ovat takaseinällä. Alimmat hirret on osin uusittu 1850- ja 1950-luvuilla. Seinässä on pieni ikkuna-aukko, josta piispa Henrikin kerrotaan saarnanneen ulos kertyneelle yleisölle.[6] Aitta on alun perin ollut kaksikerroksinen, mutta sen luhti on ainakin osittain tuhoutunut tulipaloissa.[7] Muistitiedon mukaan tuhoutuneeseen ylempään kerrokseen liittyneet välikatto ja kattoluukku olisivat olleet olemassa vielä 1800-luvulla.[6] Nykyinen lankkulattia on tehty vasta 1950-luvulla.[8] Nurkkasalvokset edustavat Suomessa harvinaista tyyppiä. Niilo Valonen arveli tämän kertovan hansakauppaan liittyneistä varhaisista saksalaisvaikutteista keskiajan Suomessa. Etuseinämän hirsien erikoista varholiitosta ei ole tavattu muissa vanhoissa suomalaisissa aitoissa.[9] Seinissä on runsaasti kaiverrettuja ja lyijykynällä kirjoitettuja kävijöiden nimikirjoituksia vuosien varrelta.[10]

1800-luvulla rakennukseen kuului myös tuntemattomana aikana tehty malkakatto ja ikkunaseinän puolella erillinen ulkokatos. Katos saattoi liittyä aitan tuolloiseen käyttöön heinälatona.[11] Kappelin rakennuttanut Kokemäenkartanon omistaja Carl Henrik von Knorring on kertonut, että alkuperäiseen saarnahuoneeseen kuului rakenteita, joita ei enää laitettu paikalleen kun aitta koottiin uudelleen tiilirakennuksen sisään. Nämä hirret koottiin suojaan kappelin ovan läheisyyteen. Mikäli ne olisi laitettu paikalleen, olisi kulku ulko-ovesta ollut hankalaa.[7] Vanhemmissa kuvauksissa Saarnahuoneen hirsiä kuvailtiin iästään huolimatta hyväkuntoisiksi, mutta 1900-luvulla niissä on todettu runsaasti lahoamisesta, homeesta ja hyönteisistä aiheutuneita vaurioita. Hirret kyllästettiin vuonna 1955.[12]

Perimätieto ja vanhimmat kirjalliset maininnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Piispa Henrikin rintakuva kappelin puistossa. Emil Cedercreutzin veistoksen kopio vuodelta 2002.

Vaikka Kokemäkeä ei mainita Pyhän Henrikin legendassa eikä Pyhän Henrikin surmavirressä on paikkakunnalla säilynyt vuosisatoja perimätieto, että Henrik olisi saarnannut ja viettänyt elämänsä viimeisen yön pienessä rakennuksessa Ylistaron kylässä.[13] Tapahtuma-ajaksi on mainittu tammikuu 1156[5] tai epämääräisemmin 1150-luku[13]. Keskiajan lopulta on säilynyt joitain asiakirjoja, joista voidaan päätellä, että Ylistaroon kokoontui väkeä Henrikin muistopäivien aikoihin 20. tammikuuta (”Talvi-Heikki”) ja 18. kesäkuuta (”Kesä-Heikki”).[2]

Vanhin kirjallinen maininta aitasta on Sigfrid Aronus Forsiuksen 1610-luvulla kirjoittamassa latinankielisessä Suomen kronikassa. Aronius kertoo Henrikin nukkuneen viimeisen yönsä Ylistaron kylässä sijainneessa talonpoikaisrakennuksessa. Lisäksi hän mainitsee kristinuskon omaksumisen jälkeen kappeliksi vihityn aitan säilyneen kylän keskellä vahingoittumattomana, vaikka tuli on useaan kertaan vuosisatojen aikana hävittänyt Ylistaron muut rakennukset.[14] Aroniuksen mukaan aitta oli merkittävä pyhiinvaelluskohde, varsinkin Henrikin muistopäivinä tammi- ja kesäkuussa. Hän kertoo rakennuksen sisäseinien olleen verhoiltu villakankaalla ja mainitsee myös, kuinka lampuodit ovat pitäneet aittaa kunnossa sen maineen sekä pyhiinvaeltajien paljouden takia.[14]

Kappeliksi muutetun piispa Henrikin yöpaikan mainitsee myös Johannes Messenius vuosina 1628–1629 kirjoittamansa Skandinavian historian Scondia Illustratan kymmenennessä osassa. Messeniuksen tiedot kuitenkin ilmeisesti pohjautuvat suurimmaksi osaksi Forsiuksen julkaisematta jääneeseen kronikkaan, josta hänellä oli hallussaan kopio. Messeniuksella on mahdollisesti ollut tiedossaan myös saarnahuoneeseen liittynyttä kansanperinnettä, mutta asiasta ei ole varmuutta.[15] Tiedossa ei myöskään ole, kävivätkö Forsius tai Messenius milloinkaan paikan päällä Ylistaron kylässä. Kokemäen historian kirjoittaneen Tapio Salmisen mukaan Forsiuksen tiedot ovat sen luonteisia, että hänen on itse täytynyt käydä paikalla tai kuulla ensi käden tietoa joltakin Kokemäellä vierailleelta henkilöltä. Forsiuksen tiedetään matkustaneen Turusta Lappiin vuonna 1601, joten on mahdollista että Pohjanmaan halki tehty matka on kiertänyt myös Kokemäen kautta.[16] Ruotsalaissyntyinen Turun akatemian professori Algot Scarin kirjasi vuosina 1737 ja 1748 tekemissään tutkimuksissa tiedon siitä, että Henrik olisi yöpymisen lisäksi saarnannut rakennuksessa. Hän oli saanut tietonsa kirjeitse Kokemäen kirkkoherrana toimineelta Nikolaus Tolpolta.[17]

Ensimmäinen suoranainen silminnäkijäkuvaus saarnahuoneesta on 1730–1740-lukujen taitteesta. Kauppakollegion asessorina toiminut Ulrik Rudenschöld vieraili Kokemäellä elokuussa 1737. Hän kuului toimikuntaan, jonka tehtävänä oli pohtia parannuskeinoja Suomen heikkoina pidettyihin liikenneyhteyksiin. Rudenschöld julkaisi selostuksensa vuonna 1741.[18] Hän mainitsee kertomuksessaan Ylistaron kylässä sijaitsevan puisen rakennuksen, joka oli ollut pystyssä jo ”ainakin 500 vuotta”. Lisäksi Rudenschöld kertoo, ettei aitta ole enää asuttavassa kunnossa, mutta hirret ovat kuitenkin suuremmaksi osaksi hyväkuntoisia. Hän mainitsee myös, että aittaa oli keskiajalta lähtien käytetty uhrikappelina. Uhraaminen oli Rudenschöldin mukaan päättynyt vasta aivan lähiaikoina. Uhrilahjojen ja -rahojen käytöstä ei ole säilynyt tietoa. Kokemäen kirkon tilikirjat ovat tallella 1600-luvun puolivälistä lähtien, mutta aitasta saatuja tuloja ei niihin ole merkitty.[19]

Nimi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakennuksesta ja sen tyypistä on vanhoissa kirjallisissa lähteissä käytetty hyvin kirjavia nimityksiä. Forsius kutsui sitä ”yksinkertaiseksi talonpoikaiseksi makuupaikaksi”, Rudenschöld puhui ”puisesta puodista” – mitä nimitystä käytettiin myös Henrik Gabriel Porthanin toimittamassa Erik Tuneldin maantieteen kirjassa – ja eräässä kansantarinassa puhutaan puolestaan ”kammiosta”. Useimmat nimityksistä ovat ilmeisesti kuitenkin tarkoittaneet nimenomaan aittaa. Zachris Topelius tosin väitti 1845 sen olleen alkujaan lato tai riihi.[20] Tavallinen kansa käytti rakennuksesta 1800-luvun alkupuolella nimitystä ”saarna-aitta”. Saarnahuone-nimitys vakiintui vasta tiilikappelin rakentamisen aikoihin lehdistössä käydyn keskustelun myötä. Kokemäellä uutta kappelia kutsuttiin aluksi ”Sant Hentrikin kirkoksi” ja myöhemmin ”Henrikin patsaaksi”.[21]

Saarnahuone pyhiinvaelluskohteena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saarnahuoneen takaseinää ja pöydällä vieraskirja.

Tutkija Mauno Jokipii on arvellut rakennuksen liittyneen Sant Henrikin tie -nimiseen keskiaikaiseen pyhiinvaellusreittiin. Jokipiin mukaan aitta olisi ollut Pohjanmaalta, Ylä-Satakunnasta ja Hämeestä saapuneiden pyhiinvaeltajien viimeinen etappi ennen Köyliöstä alkanutta ja Nousiaisten kirkkoon päättynyttä vaellusta.[22] Saarnahuone ei varsinaisesti olisi kuulunut pyhiinvaellusreittiin, mutta sen olemassaolo kuitenkin tuki piispa Henrikin pyhimyskulttia. Siksi rakennuksen ylläpito olisi Jokipiin mielestä jo keskiajalla annettu Turun piispan paikallisten lampuotien huoleksi. Ylistaron kylässä oli isojaon aikaan vuonna 1786 Cappeli äng -niminen niitty, jonka omisti Pyhänkorvan rälssitila. Se saattaa olla yhteydessä piispa Henrikin saarnahuoneeseen ja periytyä jo keskiajalta.[23]

Saarnahuoneen ylläpito ei liene enää 1700-luvun puolivälin jälkeen ollut lampuotien vastuulla. Siltä vuosisadalta peräisin olevat lähteet eivät mainitse kappelin lakkauttamista. Tietoa on vain uhri- ja pyhiinvaellusperinteen loppumisesta. Se on todennäköisesti johtunut valistusajan johdosta muuttuneesta seurakuntaelämästä ja jumalkuvasta sekä samoihin aikoihin alaa vallanneiden herätysliikkeiden vaikutuksesta.[24]

Saarnahuoneeseen on liittynyt monia yliluonnollisia uskomuksia. Rakennuksen tai ainakin sen alaosan on sanottu selvinneen pyhyytensä ansiosta useista koko Ylistaron kylän tuhonneista tulipaloista. Siinä onkin paikoin havaittavissa vanhoja palamisjälkiä.[25] Kokemäen muinaisjäännöksiä vuonna 1876 luetteloinut Kustaa Killinen kertoi, että kansanperinteen mukaan aitan yläpuolella ollut luhti olisi palanut kahteen kertaan. Tuli olisi kuitenkin aina pysähtynyt alaosan ylimpiin hirsiin.[24] Johan Adolf Lindströmin mukaan luhti paloi kolmesti. Rymättyläläisen kansantarinan mukaan eräs isäntä yritti ensin polttaa ja sitten purkaa aitan, mutta se oli aamulla taas koossa.[1] Varsinkin ajalla ennen uskonpuhdistusta saarnahuoneessa on väitetty tapahtuneen ihmeparantumisia. Rakennuksen seinistä on vielä 1900-luvullakin revitty tikkuja, sillä niiden kerrottiin auttavan hammassärkyyn. Aitan alta kaivettua multaakin on aikoinaan käytetty tautien parantamiseen.[25] Kotiseutuneuvos Esko Pertola on 1950-luvulla kertonut perinteestä, jossa saarnahuonen seinistä revittiin tikkuja ja kokeiltiin, josko ne palavat.[24]

Iänmääritys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo 1800-luvulla paikalla käyneet tutkijat kiinnittivät huomiota saarnahuoneen eri ikäisiin hirsiin. Aittaan vuonna 1807 tutustunut luutnantti Carl Gustaf Ramsay mainitsi, että ”Henrikin ladon” ylimmät ja alimmat hirsikerrat olivat uusia. Vuonna 1860 saarnahuonetta tutkinut J. A. Lindström kertoo myös eri-ikäisistä hirsistä. Hänen mukaansa aitassa oli myös yksi kuusinen hirsi, kun kaikki muut olivat mäntyä.[26]

Vuosina 1990 ja 2003 Joensuun yliopistossa tehdyt hirsien vuosilustojen tutkimukset ovat osoittaneet, että vanhimmat rakennuksessa käytetyt puut on kaadettu 1470-luvulla. Vuonna 1990 ajoitetuista hirsistä kaksi on kaadettu talvella 1472–1473, yksi talvella 1509/1510, yksi 1530-luvulla sekä kolme 1570- ja kolme 1620-luvuilla. Vuonna 2003 ajoitetusta kolmesta hirrestä vanhin oli talvelta 1578–1579, toinen talvelta 1732–1733 ja kolmas 1780-luvulta. Kolmea tutkittua hirttä ei saatu ajoitettua. Ajoituksista päätellen Piispa Henrik ei olisi todellisuudessa voinut yöpyä rakennuksessa, vaikka hän olisikin oikeasti elänyt. Toisaalta kaikkia hirsiä ei saatu ajoitettua ja koska ajoitetut olivat pitkältä aikaväliltä 1500–1700-luvuilta, on hirsiä ilmeisesti vaihdettu useaan kertaan. Näin ollen saarnahuoneen alkuperäistä rakennusajankohtaa ei voida varmasti selvittää, mikä periaatteessa jättää avoimeksi mahdollisuuden, että se voisi sittenkin olla jo Henrikin ajalta.[27]

On kuitenkin yhtä lailla mahdollista, että piispasta kertova perimätieto voi liittyä johonkin samalla paikalla aiemmin olleeseen toiseen rakennukseen.[28] Useimmat hirret olivat alun perin kuuluneet johonkin toiseen rakennukseen eli hirsiä uusittaessa valittiin jo valmiiksi vanhan näköisiä, jotta rakennuskin säilyisi iäkkään näköisenä. Tämä tehtiin mahdollisesti pyhiinvaeltajia silmällä pitäen.[27] On myös mahdollista, että rakennus on koottu tulipalon jälkeen kokonaan uudelleen ja siihen olisi käytetty hirsiä eri-ikäisistä vanhoista rakennuksista.[29] Saarnahuoneen on joka tapauksessa yleensä sanottu olevan Suomen vanhin säilynyt puurakennus.[3][5][30]

Kappeli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhän Henrikin kappeli
Rakennustyyppi suojarakennus, kappeli
Valmistumisvuosi 1857
Suunnittelija Pehr Johan Gylich
Julkisivumateriaali tiili
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Rakennus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhän Henrikin kappeli on rakennettu punatiilestä ja se edustaa uusgotiikkaa. Se on kahdeksankulmainen ja jokaisessa kulmassa on jykevä pilari. Kappelissa on seitsemän suippokaarista ikkunaa. Suippokatto on kuparipeltiä ja sen huipulla on risti. Rakennuksen läpimitta on 8,4 metriä.[31]

Saarnahuoneen suojelu ja kappelin rakentaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Senaatti päätti lokakuussa 1839 suojella piispa Henrikin saarnahuoneen kansallisena muistomerkkinä. Aloitteen suojelusta olivat tehneet aiemmin samana vuonna toisistaan riippumatta Kokemäen kirkkoherrana toiminut Fredrik Grönholm sekä Kokemäenkartanossa syntynyt Finströmin kirkkoherra Frans Peter von Knorring.[32] Grönholm olisi halunnut sen siirrettäväksi noin kilometrin päässä sijaitsevan Kokemäen kirkon viereen. Alkuperäiselle paikalle olisi hänen ehdotuksensa mukaan pystytetty muistomerkiksi kivinen obeliski. Suojelua käsitteli aluksi Turun tuomiokapituli, joka lähetti ehdotuksen edelleen senaatille, pyydettyään sitä ennen Helsingin yliopiston historian professorilta Gabriel Reiniltä lausunnon saarnahuoneen aitoudesta. Hankkeen toteuttamisen vahvisti keisari Nikolai I maaliskuussa 1840.[33]

Ylistaron kylässä Ketalan talon tontilla sijainneen rakennuksen tuolloinen omistaja Eva Kristiina Malmi lahjoitti tarvittavan maa-alueen. Saarnahuoneen ympärille päätettiin rakentaa kivinen suojarakennus, joka rahoitettaisiin vapaaehtoisilla lahjoituksilla ja kirkkojen kolehtituloilla. Vuoteen 1842 mennessä saatiin kerättyä 1 571,84 hopearuplaa, jotka sijoitettiin Saimaan kanavan obligaatioihin korkoa kasvamaan.[32]

Tuomiokapituli palkkasi Turun kaupunginarkkitehti Pehr Johan Gylichin suunnittelemaan suojarakennuksen eli Pyhän Henrikin kappelin. Gylich laati piirustukset vuonna 1844, mutta rakentaminen viivästyi vuosilla. Tontin ahtauden vuoksi oli vieressä kulkevan maantien linjausta sekä eräitä muita rakennuksia siirrettävä. Lehdistössä pelättiin saarnahuoneen ehtivän jopa tuhoutua ennen kuin suojarakennus saataisiin valmiiksi. Rakennusurakan sai huutokaupassa hoitaakseen Kokemäenkartanon omistaja Carl Henrik von Knorring, aikaisemmin mainitun kirkkoherran nuorempi veli.[32]

Rakennustyöt aloitettiin lopulta vuonna 1852 ja senaatin asettaman aikataulun mukaan kappelin piti olla valmiina 1853. Tiilien hankkimiseen liittyneiden vastoinkäymisten vuoksi työt seisahtuivat kuitenkin kokonaan kahdeksi vuodeksi. Knorring oli suunnitellut tilaavansa tiilet Porin tiiliruukista, mutta kaupungin tuhouduttua tulipalossa toukokuussa 1852, määräsi Porin maistraatti rakennustarvikkeiden vientikiellon seuraavan kolmen vuoden ajaksi. Seuraavaksi von Knorring yritti ostaa tiiliä Turusta, mutta sai hankittua vain 2 000, kun kaikkiaan niitä olisi tarvittu yli 50 000.[34]

Maaliskuun alussa 1853 von Knorring pyysi tuomiokapitulilta kahden vuoden lykkäystä valmistumisen määräaikaan. Muuraustöitä päästiin jatkamaan vasta syksyllä 1854 ja vuotta myöhemmin rakennus oli ikkunoita ja sisäseinien rappausta vaille valmis. Tiilikappelin lopputarkastuksen suoritti lääninarkkitehti Georg Theodor von Chiewitz syyskuussa 1856.[34] Koska kappelia ympäröi perunamaa eikä sinne johtanut kunnollista tietä, Chiewitz sai tarkastuksen jälkeen suunnitella tuomiokapitulin pyynnöstä rakennuksen ympärille englantilaistyylisen puiston, joka toteutettiin vielä ennen vihkiäisiä. Eva Kristiina Malmi lahjoitti jälleen tarvittavan maa-alan, minkä lisäksi rovasti Grönholm lunasti 15 ruplalla kolme kapanalaa maata viereisestä Napparin tilasta, jonka isäntä ei suostunut luovuttamaan sitä ilmaiseksi. Puiston rakennutti Carl Henrik von Knorringin poika Eugen von Knorring.[35]

Vihkimistilaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kappeli vihittiin lopulta käyttöön ”Kesä-Heikkinä” 18. kesäkuuta 1857, jolloin oletettiin kuluneen tasan 700 vuotta kristinuskon tulosta Suomeen. Juhlavuotta vietettiin erilaisin tapahtumin myös muualla Suomessa. Kappelin vihkiäisiin osallistui Kokemäellä jopa 5 000 henkeä. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen kulttuurihistoriallinen museo.[36]

Kahdeksalta aamulla alkaneessa tilaisuudessa kappelin pyhitti kirkkoherra Fredrik Grönholm, joka oli ollut yksi hankkeen alkuunpanijoista. Turun tuomiokapituli lahjoitti tilaisuudessa kappelin maa-alueen luovuttaneelle leskirouva Malmille kiitokseksi arvokkaan Raamatun. Vihkimistilaisuuden jälkeen järjestettiin jumalanpalvelus Kokemäen kirkossa. Tapaus herätti mielenkiintoa myös pitäjän ulkopuolella ja vihkiäisjuhlasta raportoivat myöhemmin muun muassa Sanomia Turusta, Helsingfors Tidningar ja Wiborg -sanomalehdet.[37]

Kappelin oven yläpuolelle kiinnitetyssä graniittilaatassa oleva runomuotoinen teksti perustui ehdotukseen, jonka 25-vuotias August Ahlqvist oli vuonna 1851 jättänyt senaatille.[38] Se kuuluu seuraavasti:

Tässä saarnasi sanaa, lunastusta lausui kerran pyhä hurskas Henrikimme, Suomen pispa ensimmäinen. Sana tuotti siunauksen, kantoi kaunihin hedelmän jost’ on Herralle ylistys, Henrikille muistopatsas.[39]

Ilkivaltaa ja muita ongelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanhoja kaiverruksia saarnahuoneen hirsissä.

Kappelin vihkimisen jälkeen ongelmaksi muodostui sen ylläpito. Kaupungeissa, kartanoissa ja pappiloissa oli totuttu puistojen ja erilaisten monumenttien hoitamiseen, mutta maaseutupitäjässä sellainen oli outo asia. Ylläpitoon ei voitu kirkon ja kruunun säädösten perusteella velvoittaa ketään, koska kappeli oli pystytetty vapaaehtoisilla lahjoituksilla ja yksityisillä varoilla. Sen ympäristö muuttuikin nopeasti joutomaaksi, josta ei kukaan pitänyt huolta.[40] Jo kaksi vuotta vihkimisen jälkeen sanomalehti Hämäläinen kirjoitti puiston olevan häpeäksi koko pitäjälle. Lehti raportoi pensaiden olleen kuolleita ja maan täynnä rikkaruohoja. Puiston hoitamiseen havahduttiin kuitenkin seuraavalla vuosikymmenellä. Kesällä 1862 kappelin ruostuneet rautaosat maalattiin, samoin kuin rakennuksen ovet. Samalla siistittiin ja raivattiin villiintynyt puisto. 1860-luvun jälkipuoliskolta lähtien kappeli ympäristöineen tuli Kokemäen seurakunnan hoidettavaksi, vaikka asiasta ei virallista sopimusta tuomiokapitulin kanssa tehtykään.[40]

Toisen ongelman alkuaikoina muodostivat ilkivallantekijät ja varkaat. Kappeli sijaitsi vilkkaalla paikalla neljä kaupunkia yhdistävän maantien varrella ja sen luona olleeseen rahalippaaseen kertyi säännöllisesti rahaa. Ensimmäisen kerran rahalahjoitukset varastettiin vuonna 1858. Vuoden 1866 syksyyn mennessä lippaseen oli murtauduttu ainakin neljä kertaa, jonka jälkeen lukot viimein vaihdettiin vahvempiin ja lipas päätettiin tyhjentää useammin.[40]

1930-luvulla kiinnitettiin huomiota jo 1800-luvun alusta peräisin olevaan saarnahuoneessa vierailevien tapaan kaivertaa nimikirjaimensa sen hirsiseiniin. Kappelin seinille ripustettiinkin kieltotauluja ja paikalle tuotiin vieraskirja nimikirjoituksia varten. Myöhemmin kaiverruksia on kuitenkin alettu arvostamaan ja nykyään niiden katsotaan kasvattavan rakennuksen historiallista arvoa.[41]

Kappelia on 1900-luvun alusta asti vaivannut hidas kallistuminen Kokemäenjoen rantatöyrästä kohti, mikä on aiheuttanut myös halkeamia sen seiniin. Heikko maaperä ei ole kestänyt raskaan tiilirakennuksen painoa. Tilannetta ovat pahentaneet rantapengertä kuluttaneet vedenjuoksutukset Kokemäenjoessa, jotka aloitettiin Kolsin voimalaitoksen valmistuttua 1940-luvulla vain hieman kappelista ylävirtaan. Vuonna 1975 kallistuman suuruudeksi mitattiin 21,5 cm. Sortumavaaraa pelättiin, mutta korjaushankkeita hankaloitti havainto, ettei kappeli ollut virallisesti kenenkään omaisuutta. Sitä korjattiin ensi kerran Museoviraston johdolla vuonna 1976. Myöhemmin on tehty lisää korjauksia ja alkuperäinen rautapeltikatto vaihdettiin kupariseen vuonna 1989. Nyttemmin kallistumaa on mitattu säännöllisesti; vuonna 2006 se oli 25,1 cm.[42]

Saarnahuone ja kappeli nykypäivänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kappelin kallistuminen kohti jokea on selvästi havaittavissa.

Saarnahuone on ollut pitkään Kokemäen suosituin matkailunähtävyys ja kappeli puistoineen yleinen tapahtumien järjestämispaikka, mutta sen suosio on vähitellen laskenut.[43] Nykyään kappeli on joka kolmas vuosi Pyhän Henrikin tiellä järjestettävän ekumeenisen pyhiinvaelluksen päätepiste.[44]

Kappelin ovi on suljettu riippulukolla, jonka avainta säilytettiin pitkään naapuritaloissa. 2000-luvun alussa tehdyn päätöksen mukaan avaimen saa noutaa kaupungintalolta ja kirkkoherranvirastosta.[45] Kesäaikaan avain on saatavana myös Kokemäen Seuratalon läheisyydessä olevasta kahvilasta. Ilman avainta kappeliin on mahdollista päästä heinäkuisin, jolloin paikalla on myös opastus. Saarnahuoneen puistoon on vapaa pääsy ympärivuotisesti.[46]

Museovirasto teki 1983 opetusministeriölle esityksen, että saarnahuone ja kappeli otettaisiin kansallisena muistomerkkinä viraston hallintaan. Kokemäen kaupungin ja seurakunnan vastuulle jäi ympäröivän alueen hoito sekä kohteen matkailukäyttö.[47] Nykyään Pyhän Henrikin saarnahuone ja sen historiallinen ympäristö on Museoviraston luokittelema valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö. Puistoalue on Satakunnan vanhimpia suunniteltuja puistoja.[5][28]

Vuonna 2002 kappelin puistoon pystytettiin piispa Henrikin pronssinen rintakuva, joka on kopio Kokemäen kirkossa olevasta kuvanveistäjä Emil Cedercreutzin terrakottaveistoksesta. Kyseessä oli Emil Cedercreutzin säätiön lahjoitus.[48]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Uusi-Seppä 2009, s. 6.
  2. ↑ a b c Uusi-Seppä 2009, s. 5.
  3. ↑ a b Museot: Pyhän Henrikin saarnahuone Kokemäen kaupungin sivut. Viitattu 16.3.2012.
  4. ↑ Salminen 2007, s. 40.
  5. ↑ a b c d Hoidettuja muinaisjäännöskohteita Satakunnassa: Kokemäki Telja ja Pyhän Henrikin saarnahuone Museovirasto. Viitattu 10.1.2013.
  6. ↑ a b Uusi-Seppä 2009, s. 41–44.
  7. ↑ a b Salminen 2007, s. 45.
  8. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 49.
  9. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 6, 41.
  10. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 9, 44.
  11. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 7.
  12. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 8–9.
  13. ↑ a b Uusi-Seppä 2009, s. 3–4.
  14. ↑ a b Salminen 2007, s. 36.
  15. ↑ Salminen 2007, s. 37.
  16. ↑ Salminen 2007, s. 37–38.
  17. ↑ Salminen 2007, s. 42.
  18. ↑ Salminen 2007, s. 42–43.
  19. ↑ Salminen 2007, s. 43–44.
  20. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 3–4, 6, 11.
  21. ↑ Salminen 2007, s. 43.
  22. ↑ Salminen 2007, s. 39.
  23. ↑ Salminen 2007, s. 39–40.
  24. ↑ a b c Salminen 2007, s. 44.
  25. ↑ a b Uusi-Seppä 2009, s. 4–5, 9, 41, 44.
  26. ↑ Salminen 2007, s. 45–46.
  27. ↑ a b Uusi-Seppä 2009, s. 10–11.
  28. ↑ a b Pyhän Henrikin saarnahuone ja sen historiallinen ympäristö Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
  29. ↑ Salminen 2007, s. 46.
  30. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 3, 19, 41.
  31. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 14, 18, 34
  32. ↑ a b c Uusi-Seppä 2009, s. 12–14.
  33. ↑ Salminen 2007, s. 31.
  34. ↑ a b Salminen 2007, s. 34–35.
  35. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 20–21.
  36. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 3, 5, 14.
  37. ↑ Salminen 2007, s. 30.
  38. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 13.
  39. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 38.
  40. ↑ a b c Salminen 2007, s. 46–48.
  41. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 9.
  42. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 16–17.
  43. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 14, 23.
  44. ↑ Pyhän Henrikin ekumeeninen pyhiinvaellus. (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 15.1.2013.
  45. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 18.
  46. ↑ Kokemäen kaupunki, Museot. Viitattu 15.1.2013.
  47. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 21.
  48. ↑ Uusi-Seppä 2009, s. 20, 25.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pyhän_Henrikin_saarnahuone&oldid=22450542”