Näennäistiede

Näennäistiede eli pseudotiede (kreikan pseudo-, valheellinen, teeskentelevä) on tieteellisenä esiintyvä oppi, joka ei kuitenkaan täytä tieteellisyyden tunnusmerkkejä.^[1]

Käsitteellä näennäistiede on kielteinen merkitys, koska sitä on käytetty osoittamaan, että jotakin on virheellisesti ja harhaanjohtavasti esitelty tieteeksi.^[2] Niinpä ne, joiden väitetään harjoittavan tai kannattavan näennäistiedettä, yleensä kiistävät luokittelun.^[3] Siitä, missä laajuudessa tiede voidaan erottaa näennäistieteestä luotettavalla ja puolueettomalla tavalla (rajanveto-ongelma), on erimielisyyttä.^[4]

Tausta

Varhaisin tieto sanan pseudoscience (pseudotiede) käytöstä englannin kielessä on vuodelta 1843.^[5] On erilaisia keinoja sen osoittamiseksi, onko tietty oppi, käsitys, menetelmä tai käytäntö tieteellinen. Tieteellisessä menetelmässä tällaisia periaatteita ovat muiden muassa toistettavuus ja intersubjektiivinen varmistettavuus.^[6] Tieteellistä menetelmää edellytetään käytettävän kaikkialla ja painottuneisuutta edellytetään valvottavan tai se eliminoitavan kaksoissokkotutkimuksilla tai riittävän suurella otannalla. Kaikki kerätyt tulokset, mukaan luettuina koejärjestelyt ja ympäristötekijät, dokumentoidaan ja julkistetaan vertaisarviointia varten, niin että tulokset voidaan joko varmistaa tai hylätä myöhemmillä kokeilla sekä määritellä muita tärkeitä tekijöitä, kuten tilastollinen merkitsevyys, luottamusväli ja virhemarginaali.^[7]

1900-luvun puolivälissä Karl Popper ehdotti falsifioitavuuden kriteeriä tieteen ja ei-tieteen erottamiseksi toisistaan.^[8] Jos ei voida suorittaa kokeita, joilla väitteet voitaisiin todeta epätosiksi, ne eivät ole tiedettä, vaan ne kuuluvat tieteen alan ulkopuolelle.^[9] Esimerkeiksi näennäistieteestä hän antoi astrologian ja psykoanalyysin. Myöhemmin Paul R. Thagard (1978) ehdotti, että näennäistiede on ensisijaisesti erotettavissa tieteestä silloin, kun se pitkällä aikavälillä kehittyy vähemmän kuin vaihtoehtoiset teoriat ja kun sen kannattajat kieltäytyvät tunnistamasta tai myöntämästä teorian ongelmia.^[10] Mario Bunge on esittänyt luokituksia ”uskomuskenttä” ja ”tutkimuskenttä” helpottamaan tieteen ja näennäistieteen erottamista toisistaan.^[11]

Erottelun tekee vaikeaksi se, että tieteen teoriat ja menetelmät arvioivat uutta havaintotietoa eri tavoin.^[12]

Näennäistieteen määritelmät

Raimo Tuomela on määritellyt näennäistiedettä seuraavasti:^[13]

Pohjautuu monesti epämääräiseen perustaan
1. usein mentaalinen perusta, esimerkiksi oletetaan ruumiittomia henkiä.
2. sallii auktoriteettiuskon tai perustuu joidenkin yksilöiden paranormaaleihin tiedonhankintakykyihin
3. Kaavamainen, dogmaattinen asenne totuuden puolesta, ei yritä etsiä totuutta muuttamalla omia näkemyksiään silloin, kun havainnot ja päättely niin vaativat.
Usein karttaa loogis-matemaattista tarkkaa ajattelua.
On oppi, jonka oletukset ja teoriat ovat testaamattomia tai eivät ole testattavissa tai kumottavissa lainkaan. Näennäistieteelliset väitteet ovat monesti ristiriidassa paremmin tutkittujen ja koeteltujen tieteellisten väitteiden kanssa. Näennäistieteen väitteet eivät muutu, vaikka havainnot ja loogis-teoreettinen tutkimus näyttävät muuta.
On oppi, jota kiinnostaa usein käytännölliset monesti henkilöön liittyvät asiat, kuten miten parantaa sairaus, miten tuntea itsensä onnelliseksi, mikä johtaa monesti näennäisteknologiaan.
Menetelmät eivät korjaa omia virheitään, eivätkä pohjaudu hyvin koeteltuihin yleisiin teorioihin
On monesti erillinen oppi, jota eivät muut tieteenalat tue^[14]

Tieteen tulee olla muun muassa Raimo Tuomelan esittämien ehtojen mukaan objektiivista, testattavaa, kriittistä, edistyvää, itsekorjaavaa ja itsenäistä.^[15]^[16] Tämän määritelmän mukaan näennäistiede on tieteen vastakohta: subjektiivista eli esittäjästä riippuvaa, kritiikitöntä, paikallaan polkevaa, epäitsenäistä ja ei-testattavaa.^[17]

Todistelutapa ja opin tieteellisyys

Frenologinen kaavio 1800-luvulta. Frenologien mukaan ihmisen persoonallisuus voidaan nähdä kallon muodoista. Frenologia mainitaan näennäistieteeksi ensimmäisen kerran vuonna 1843.^[5]

Oikeanlainen todistelu edellyttää, että väitteen esittäjä hallitsee riittävät tiedot, osaa perustella väitteensä, pysyy asiassa ja on selkeä.^[18] Näennäistieteelle on usein tyypillistä vääränlainen todistelu eli argumentointi, jossa voi esiintyä seuraavanlaisia piirteitä:

Kehäpäättely: ufoja on, koska on tehty monia ufohavaintoja. Silloin kaikkia havaintoja väitetään tutkimatta ufoiksi.
Väärä kahtiajako eli dikotomia: Koska ufoja ei voida tunnistaa, ne tulevat ulkoavaruudesta. Unohdetaan väite, että ufot voivat tulla rinnakkaismaailmoista tai tulevasta ajasta tai olla huijausta kuten Kinnulan ufotapaus.
Merkityksetön päättely: Ufot pelastavat maailman, koska niistä on hyötyä, kun tiede on ajanut maailman tuhon tielle. — Vaikka tiede ajaisikin maailman tuhon tielle ja vaikka ufot tulisivatkin ulkoavaruudesta, ne eivät välttämättä tule tänne ihmisiä pelastamaan.
Koska ufon näkijä on hyvä ihminen, hän on oikeassa väittäessään, että näki ufon.
Ufoja on nähty satoja vuosia, ja ainoastaan tyhmät skeptikot, joilla ei ole älykkyyttä, enää väittävät, että ufoja ei ole ja että ne eivät tule ulkoavaruudesta. — Skeptikoiden haukkumisen sijasta olisi parempaa todistaa, että ufoihin kätkeytyy jokin tähän asti tuntematon luonnonilmiö, joka on juuri ulkoavaruudesta tullut alus.
Ufoja on, koska monet tutkijat uskovat niihin. — Viisaampaa olisi perustella ufojen olemassaolo niistä saadun laadukkaan todistusaineiston turvin, ei väitteen esittäjän auktoriteetin turvin.
Ufoja on, koska gallupin mukaan monet uskovat niihin. — Ei mainita, millä perusteilla. Väitteen yleisyys ei tee väitteestä sen luotettavampaa, varsinkaan jos väitteen kannattajat eivät tunne asiaa. Uskottiinhan litteään maahankin aikoinaan.
Astrologia on totta, koska sitä on harjoitettu jo tuhansia vuosia. — Ajatuksen ikä ei tee siitä totta.
Ufoja on, koska ei voi todistaa, että niitä ei ole. — Se että väitetään jonkin asian vääräksi todistamista mahdottomaksi, ei tarkoita, että väite on automaattisesti totta, jos ei ole sitä tukevaa todistusaineistoa. Väitteen esittäjällä on itsellään todistustaakka, ja todistamisen oltava sen laatuista, että se saa monet asiaa aikaisemmin epäilleet uskomaan siihen. Toisaalta vaillinaiset tai puuttuvat todisteet eivät todista teoriaa automaattisesti vääräksi.
Jos et usko olevasi avaruudesta tullut henkiolento, sinulle käy huonosti kuoleman jälkeen. Kun ufot tulevat, he eivät pelasta niitä, jotka eivät usko heihin. — Pelottelu ei tee väitteestä totta.
Älykäs tajuaa, että ufot tulevat ulkoavaruudesta. — Tunteisiin vetoaminen ei tee väitteestä totta.
Ufoja on olemassa, koska ufon nähneet eivät uskalla muiden naurun takia puhua ufokokemuksestaan. Ufokuvaaja joutui huonoon maineeseen, pilkan kohteeksi ja menetti työpaikkansa ufokuvien takia. — Vetoaminen sääliin ei tee ufoista totta eikä takaa sitä, että ne, jotka väittävät ufon nähneensä, myös näkivät.
Skeptikot ovat rikkaita, koska ainakin kaksi skeptikkoa ovat rikkaita.
Kun ajattelin Marttia, hän soitti. — Tämä ei todista puhelintelepatian toimivan.
Miksi epäilijä kieltää kaikkien ufojen olemassaolon? — Epäilijän väitetään kieltävän kaikkien ufojen olemassaolon, kun hän ei usko muutamaan väärään tapaukseen. Tämä on lähellä väärää joko–tai-päättelyä ja kahtiajakoa (dikotomiaa).^[19]