Fallibilismi
Fallibilismi (latinan sanasta fallibilis ’erehtyvä’) on epistemologinen periaate, jonka mukaan uskomukset voivat aina osoittautua tarkemmassa tutkimuksessa virheelliseksi.
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Termin tavanomaisessa merkityksessä fallibilismi tarkoittaa avoimuutta uudelle evidenssille, joka voi olla ristiriidassa aiempien uskomusten kanssa, sen huomioimista, että "mikä hyvänsä väite, joka on tänään oikeutettu, voi olla tarpeellista uudelleenarvioida tai kumota uuden evidenssin, uusien argumenttien tai kokemusten valossa."[1] Fallibilismista on eri asteisia versioita riippuen siitä, kuinka laajalle periaatteellinen kumoutuvuus ulotetaan.[2] Tavanomaisimmassa empiiristen väitelauseiden mahdollista kumoutuvuutta tarkoittavassa merkityksessään fallibilismin periaate on nykyajan tieteenfilosofiassa melko ortodoksinenselvennä näkemys. Ankarammassa kaikkia mahdollisia uskomuksia koskevassa merkityksessä sitä on kannattanut esimerkiksi Charles S. Peirce.
Huolimatta siitä, että ideat ovat läheistä sukua keskenään, fallibilismia ei tule sekoittaa falsifikationismiin, Karl Popperin tieteenfilosofiaan jonka mukaan falsifioitavuus (eli teorian tai muun väittämän vääräksi osoittaminen) on sen normatiivisesti ymmärretty tieteellisyyden kriteeri. Myös verifikationisti voi olla fallibilisti sikäli kuin ei katso todentamisen olevan ehdottoman varmaa ja toisaalta falsifikationisti sikäli kuin hän ajattelee, että falsifikaatio voisi olla ehdottoman varmaa, ei olisi fallibilisti ainakaan sanan ankarammassa merkityksessä. Fallibilismin yleismääritelmät ovat kuitenkin sikäli epämääräisiä, että käytännössä mitä hyvänsä uskomusten kumoutuvuutta painottavia tieteenfilosofioita voi kuulla kutsuttavan "fallibilismiksi".
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fallibilismin taustalla oleva perusajatus kaikkien uskomusten mahdollisesta kumoutuvuudesta juontaa juurensa antiikin skeptiseen filosofiaan eli pyrrhonismiin.
Myöhemmin skeptisiä ja fallibillistisia ajatuksia esittivät monet uuden ajan filosofit, tunnetuimpana esimerkkinä David Hume. Humen kuuluisaa induktion kritiikkiä voidaan pitää fallibillismin sovelluksena:[2] mikä hyvänsä universaali väitelause voi osoittautua vääräksi, koska mitään säännönmukaisuuden aikaansaamaa tottumusta korkeampaa kriteeriä induktiivisille yleistyksille ei ole löydettävissä.[3]
Sanan "fallibilismi" toi filosofiaan yhdysvaltalaisfilosofi Charles S. Peirce. Sittemmin fallibilismia tai fallibilismille läheisiä ideoita ovat filosofiassaan muodossa tai toisessa painottaneet esimerkiksi John Dewey, Thomas Kuhn, W. V. O. Quine ja falsifikationismin kehittäjänä tunnetuksi tullut Karl Popper. Toisin kuin Popperin falsifikationismi, fallibilismi ei kuitenkaan heikossa empiirisiin väitelauseisiin rajatussa muodossaan ole omana aikanamme millään lailla erityisen kiistanalainen periaate.
Pyrrhonilaisesta skeptisismistä moderni fallibilismi eroaa olennaisesti ensinnäkin sikäli, ettei se käytä kaikkien uskomusten kumoutuvuutta argumenttina tiedon legitimiteettiä sinänsä vastaan, toisaalta sikäli, että sen painopiste on teoreettisessa epistemologiassa eikä elämänfilosofisessa mielenrauhan tavoittelussa. Fallibilismi esimerkiksi Peircen ja Popperin kannattamassa muodossa on nimenomaan pyrrhonismille vastakkaista edustaessaan tieteellistä realismia. Se ei ole skeptistä epistemologiaa vaan on yleisesti suunnattu foundationalistista epistemologiaa vastaan. Tämä pätee yhtä hyvin Peirceen kuin Deweyn, Popperiin ja Quineen.
C. S. Peircen fallibilismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Peircen fallibilismin perustana on ajatus, ettei absoluuttisen universaalisuuden, tarkkuuden tai varmuuden saavuttaminen ole mahdollista. Tämä voidaan päätellä analysoimalla universaalin positiivisen väitelauseen pätevyysehtoja.
»Kaikki positiivinen järkeily on luonteeltaan arvostelman esittämistä jonkin osuuden suhdeen [judging the proportion of something] kokonaisuudessa [in a whole collection] jossain otoksesta löydetyn osuuden mukaan [by the proportion found in a sample]. Vastaavasti on olemassa kolme asiaa, joita emme voi koskaa saavuttaa järkeilemällä, nimittäin absoluuttinen varmuus, absoluuttinen tarkkuus ja absoluuttinen universaalisuus. Emme voi olla absoluuttisen varmoja siitä, että johtopäätöksemme ovat edes approksimatiivisesti oikeita; otoksemme voi nimittäin olla täydellisesti muistuttamatta otoksen ulkopuolista osaa kokonaisuutta. Emme voi teeskennellä olevamme edes todennäköisen eksakteja, koska otos koostuu vain äärellisestä määrästä instansseja ja sallii vain etsityn osuuden tietyt erityiset arvot [special values of the proportion sought]. Lopulta, vaikka kykenisimme varmistamaan absoluuttisella varmuudella ja tarkkuudella, että syntisten ihmisten ja kaikkien ihmisten joukkojen suhde on yhden suhde yhteen, silti äärettömässä ihmisten joukossa olisi tilaa mille hyvänsä äärelliselle synnittömien ihmisten joukolle ilman, että propositiomme tätä kautta kumoutuisi. Vastaava pätee seitsemänjalkaiseen vasikkaan.[4]»
Absoluuttinen vamuus on mahdotonta, koska otos voi olla täydellisesti muistuttamatta kaikkia niitä kokoelman jäseniä, jotka jäävät otoksen ulkopuolelle. Niinpä se, että kaikki tunnetut joutsenet hetkenä t sattuvat olemaan valkoisia ei kumoa mahdollisuutta, että tuntemattomista joutsenista jopa enemmistö olisi mustia. Absoluuttinen tarkkuus taas tulee mahdottomaksi, koska otos ei koskaan tarjoa kaikkia mahdollisia mitattavia arvoja. Tässä Peircen oli ehkä oikeammassa kuin osasi kuvitellakaan: Heisenbergin epätarkkuusperiaate lausuu nimenomaisesti, että absoluuttinen tarkkuus perustavien mittausten tasolla on mahdotonta. Mitä tulee absoluuttiseen universaaliuteen, Peirce esittää argumentin, jonka voi katsoa soveltavan mahdollisten maailmojen semantiikkaa: vaikka tietäisimme absoluuttisella varmuudella ja tarkkuudella, että kaikki ihmiset ovat syntisiä tai ettei maailmasta löydy seitsenjalkaista vasikkaa, ei tästä voi päätellä, että kaikki ihmiset kaikissa mahdollisissa maailmoissa olisivat syntisiä eikä yksikään vasikka olisi seitsenjalkainen. Vaikka kaikki ihmiset olisivat tähän saakka täydellä varmuudella olleet synnittömiä eikä yhdelläkään vasikalla olisi ollut seitsemää raajaa, ei tästä voi päätellä, että tämä asiantila voitaisiin yleistää täydellisen universaaliksi luonnonlaiksi.
Peirce myös katsoi, että myös kaikki apriorisen varmat totuudet ovat periaatteessa kumoutuvia. Jos tiedämme matemaattisen totuuden järkeilyn kautta, argumentoi Peirce, se olisi silloin altis epävarmuudelle ja epätarkkuudelle.[5] Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi näyttäisi jäävän, että matemaattinen varmuus perustuu suoraan välittömään kokemukseen. Peircen kuitenkin esittää, ettei välittömän kokemuksen tasolla ole mielekästä puhua sen enempää varmaa kuin epävarmaa:
»Suora kokemus ei ole sen enemmän varmaa kuin epävarmaa, koska se ei affirmoi mitään — se ainostaan "on". On harhoja, hallusinaatiota ja unia. Mutta ei ole virhettä sen suhteen, että tällaiset asiat todella ilmenisivät, ja suora kokemus tarkoittaa vain ilmenemistä. Siihen ei sisälly virhettä, koska se ei todista mistään muusta kuin omasta ilmenemisetään. Samasta syystä sen suhteen ei voida puhua varmuudesta. Se ei ole "eksaktia", koska se jättää paljon epämääräiseksi [vague]; mutta se ei ole sen enempää ei-eksaktia; so., siihen ei sisälly väärää eksaktiutta [it has no false exactitude]. [6]»
Vastaesimerkiksi epäilyksille sen suhteen, ettei alkeellisten matemaattisten totuuksien epäileminen voi olla yksinkertaisesti mielekästä, Peirce (ibid., s.150) ottaa hypnoosin: jos on mahdollista, että hypnotisoidussa tilassa olemme täydellisen vakuuttuneita ilmeisen paikkansapitämättömän väitteen pätevyydestä, miten voimme olla varmoja siitä, ettei matemaattisten väitteiden absoluuttisen varmuuden kokemus johdu vain jonkinlaisesta hypnoosin kaltaisesta tilasta?
Peircen fallibilismi voi vaikuttaa hyvin samankaltaiselta opilta kuin pyrrhonismi, mutta se eroaa siitä olennaisesti, sillä siitä, että tieto on epävarmaa, epätarkkaa ja epäuniversaalia ei seuraa, ettei se voisi olla yhtä kaikki klassisen tiedon määritelmän mukaisesti tietoa. Peircen filosofia epistemologia, jota hän kutsui myös "kriittiseksi arkijärjeksi" (engl. critical common-sensism) on olennaisesti vastakkaista skeptisismille. Peircen mukaan oli yksinkertaisesti mieletöntä epäillä kaikkia uskomuksia, koska tämä olisi käytännössä mahdotonta. Mutta vaikka olemme pakotettuja uskomaan kritiikittä valtavaan joukkoon uskomuksia, ei tästä seuraa, että yksikään niistä olisi ehdottoman varma tai epäilyksen ulkopuolella. Tällainen pragmatistinen tieteellistä realismia edustava filosofia ei ole ristiriidassa fallibilismin kanssa, vaan ainoastaan foundationalismin, joka olettaa, että tieto voitaisiin laskea jollekin ehdottoman varmalle perustalle (esimerkiksi Descartesin Cogito). Toisekseen Peircen filosofia on vastakkaista humelaiselle uuspyrrhonismille, koska se oli jyrkän realistista tai suoranaisen anti-nominalistista.
Peircen fallibilismi eroaa myös humelaiseen induktion kritiikkiin voimakkaasti sitoutuvasta popperlaisesta falsifikationismista sikäli, ettei Peirce pitänyt induktiota illegitiiminä päättelynä tai fallibilismin vastaisena.
Peirce liitti fallibilisminsa myös osaksi synekismiksi kutsumaansa metafyysisistä järjestelmäänsä, johon myös realismi kuului olennaisena osana. Asia ei ole vain niin, että emme voi tietää, josko jokin luonnolaki on ehdottoman universaali, vaan meillä on syytä olettaa (vaikka emme tietenkään voi olla tästäkään varmoja), ettei yksikään luonnonlaki todella ole ehdottoman universaali. Peirce huomautti, ettei ole mitään todistetta sen uskomuksen puolesta, että luonnonlait ovat muuttumattomia, ja hän totesi tämän uskomuksen, sikäli kuin se oletetaan metafyysisenä dogmina, olevan fallibilismin vastainen. Vedoten fallibilistiseen doktriiniin, jonka mukaan absoluuttisesti universaaleja lakeja ei ole, Peirce pyrki oikeuttamaan tykismiksi kutsumansa metafyysisen opin, jonka mukaan universumissa on olemassa todellista ei-lainmukaista satunnaisuutta, ja joka puolestaan oli tärkeä osa hänen synekismiään ja tähän kuuluvaa ajatusta, jonka mukaan luonnonlait ovat kehittyneet kosmisessa evoluutioprosessissa.
Popperin fallibilismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Karl Popper ymmärsi fallibislimilla olennaisimmilta osin samaa kuin mitä Peirce ja muut pragmatistit ennen häntä:
»By ‘fallibilism’ I mean here the view, or the acceptance of the fact, that we may err, and that the quest for certainty (or even the quest for high probability) is a mistaken quest.»
Popper siis katsoi, ettei minkään teorian totuudenmukaisuutta ei loppujen lopuksi voida täysin todistaa: teorioita voidaan ainoastaan kumota, ja niihin voidaan uskoa "parhaana tämänhetkisenä tietona". Täten tulisi luottaa ainoastaan teorioihin, jotka ovat ainakin periaatteessa kumottavissa. Popper viehtyi ajatukseen kuultuaan paikallisessa yliopistossa Albert Einsteinin luennon, jossa Einstein esitteli keksimäänsä suhteellisuusteoriaa ja kertoi olevansa valmis hylkäämään sen, jos joku löytäisi ristiriitaisia todisteita.
Teoksessaan Arvauksia ja kumoamisia – tieteellisen tiedon kasvu (1963) Peircen evolutiivista epistemologiaa vastaavalla tavalla Popper esitti fallibilismin teemaksi sen, että tiede oppii virheistään ja että oppiessamme tiedoistamme korjatessamme niitä tietomme kasvaa, vaikka emme koskaan voikaan olla aivan varmoja siitä että olemme lopullisesti oikeassa.
Tietomme "korroboroituvat" kestäessään tutkimukset, joissa riskinä on koko teorian kumoutuminen. Näin tiede lähestyy totuutta. Popperin mukaan ei siis ole mitään syytä ryhtyä relativisteiksi tai skeptikoiksi, vaikka emme voikaan olla aivan varmoja siitä että olemme lopullisesti oikeassa. Olemme kuitenkin aina vain lähempänä lopputulosta, joten pitkällä tähtäyksellä lopputulos on aina vain lähempänä totuutta.
Fallibilismin mukaan hyvä tieteentekijä ei siis ole niinkään kiinnostunut siitä havaintoaineistosta, joka on teorian kanssa sopusoinnussa, vaan nimenomaan siitä, jonka kanssa teorialla on ongelmia. Popperin mukaan on helppo saada havainnot sopimaan yhteen teorian kanssa jo sosiaalipsykologisista syistä. Fallibilismi siis korostaa kriittisyyden merkitystä tieteen kehityksessä.
Falsifikaatiokriteeri ei voi käsitellä olemassaoloväitteitä sellaisenaan, koska emme voi millään tavoin todistaa, että jokin asia ei olisi. Siksi olemassaoloa ei oleteta ennen kuin olemassaolemattomuus falsifioidaan.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Nikolas Kompridis: "Two kinds of fallibilism", Critique and Disclosure. Cambridge: MIT Press, 2006.
- ↑ a b Fallibilism Internet Encyclopedia of Philosophy.
- ↑ Svante Nordin: Filosofian hisotira: Länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin, s. 294. Oulu: Pohjoinen, 1995.
- ↑ Peirce, Charles S.: The Collected Papers of Charles Sanders Peirce, Volume 1: Principles of Philosophy, s. § 5. Harvard University Press, 1931.
- ↑ C. S. Peirce: Collected Papers of C. S. Peirce Volume 1: Principles of Philosophy, s. 145. Harvard UP, 1931.
- ↑ Charles S. Peirce: Colleceted Papers of Charles S. Peirce Volume 1: Principles of Philosophy. Harvard UP, 1931.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Peirce, C. S.: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. (Suomentanut Markus Lång) Tampere: Vastapaino, 2001. ISBN 951-768-080-5
- Popper, Karl R.: Arvauksia ja kumoamisia: Tieteellisen tiedon kasvu. ((Conjectures and refutations, 1963.) Suomentanut Eero Eerola) Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-625-4
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hetherington, Stephen: Fallibilism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)