Itä-Karjalan keskitysleirit

Suomen sotilashenkilöstöä ja miehitetyn Itä-Karjalan ei-suomensukuista väestöä äänislinnalaisella internointileirillä sveitsiläisten lehtimiesten vierailun aikana, jatkosodan loppuvaiheessa.

Itä-Karjalan keskitysleirit olivat suoraan Suomen puolustusvoimain ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin alaisen Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan, ylipäällikön itsensä käskystä muodostamia internointileirejä, joihin sotilashallinto eristi vuosina 1941–1944 Suomen Neuvostoliitolta jatkosodassa valtaaman Itä-Karjalan osan. Alueen väestö jaoteltiin seuraavasti:

• epäkansallinen eli syntyperältään ei-suomensukuinen väestö ”alueilta, joilla heidän oleskeluaan sotatoimia silmällä pitäen ei voitu sallia;
• poliittisesti epäluotettavat sotilashallintoalueen kansalliseen [eli syntyperältään suomensukuiseen] ja epäkansalliseen väestöön kuuluvat henkilöt;
• poikkeustapauksissa muut sotilashallintoalueen väestöön kuuluvat henkilöt, joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana”.

Itä-Karjalan sotilashallinnon ylläpitämät internointileirit eivät olleet saksalaismallisia tuhoamisleirejä, joilla olisi pyritty aktiivisesti tai vaikkapa työhön uuvuttamalla surmaamaan johonkin tiettyyn etniseen ryhmään kuuluva väestö. Vuonna 1943 Itä-Karjalan leirejä alettiinkin keskitysleirin sijaan nimittää siirtoleireiksi. Pyrkimyksenä oli, paikkansapitävästi, luoda esimerkiksi ulkomaalaiselle lehdistölle saksalaisten keskitysleireistä eriävä mielikuva.

Ensimmäinen Itä-Karjalan internointileireistä perustettiin 24. lokakuuta 1941 Äänislinnaan. Sinne määrättiin asettumaan kaikki kaupungissa oleskelevat, vuosina 1891–1924 syntyneet niin sanotut epäkansalliset miehet. Itä-Karjalan pääkaupunkiin ensiksi perustetulle leirille sijoitettavia niin sanottuja epäkansallisia henkilöitä arvioitiin olevan yhteensä 10 000 henkeä. Aluksi heidät jaettiin ainakin kolmeen osaan: ensimmäinen ihmisjoukoista määrättiin siirtymään etelään Kukonmäelle, toinen lounaaseen suksitehtaan lähelle ja kolmas Golikovkaan. Marraskuussa 1941 perustettiin Äänislinnaan ei-suomensukuisia varten vielä kaksi leiriä lisää. Äänislinnan ulkopuolella, Suomen miehittämän Itä-Karjalan eri osissa internointileirejä toimi jatkosodan eri vaiheissa ainakin Alavoisessa, Kinnasvaarassa, Kolvasjärvellä, Koropissa, Lusmassa, Pyhäniemellä, Uslangassa ja Viteleessä.

Taustaa

Osmo Hyytiä osoitti vuoden 2008 tutkimuksessaan, että Itä-Karjalan venäläinen väestö siirrettiin syksyllä 1941 internointileireille ylipäällikkö Mannerheimin käskystä. Sotilashallinto perusteli venäläisten siirtoja sillä, että väestö asui sotatoimialueella ja se voisi piilotella sissisotaa käyvää vihollista.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana vuonna 1941 Suomi valtasi ensin takaisin talvisodan päätteeksi solmitun Moskovan rauhansopimuksen perusteella Neuvostoliitolle luovuttamansa alueet. Sen jälkeen hyökkäys ulotettiin Itä-Karjalaan puolustuksellisesti edullisimmalle Laatokka–Syväri–Ääninen-linjalle. Suomen sodanjohto antoi jo 8. heinäkuuta 1941 käskyn vallatun alueen väestön käsittelystä. Se jaettiin luotettaviksi ja epäluotettaviksi kansallisuuden perusteella. Sissisodan estämiseksi epäkansallinen väestö oli vangittava ja toimitettava internointileireihin. Kansalliseen suomensukuiseen väestöön kuuluneet suomalaiset, karjalaiset tai vepsäläiset saivat vihreän oleskeluluvan, epäkansalliseen väestöön punaisen kortin. Tarkoituksena oli ”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan”. Näin vallatun alueen väestö eroteltiin suomensukuisiin yhteistyökumppaneihin ja vihollismaan väestöön, joka siirrettiin internointileireihin. Suomessa Itä-Karjalan suomensukuisen väestön koettiin joutuneen venäläismiehityksen kohteeksi. Suomen kansan vuosisatoja kestänyt Ruotsin ja Venäjän toimesta tapahtunut kahtiajako saataisiin vihdoinkin korjatuksi.

Galina Sankon Petroskoissa sijainneella leirillä ottama kuva vuodelta 1944, jota käytettiin neuvostoliittolaisessa propagandassa: vaikka vangit ovat oikeita vankeja leiriltä sekä piikkilanka kyltteineen on suomalaisten pystyttämä, olivat neuvostoliittolaiset tuossa vaiheessa jo vapauttaneet/valloittaneet keskitysleirit.

Vallattujen alueiden väestö koostui lähes kokonaan naisista, alle 15-vuotiaista lapsista ja vanhoista miehistä. Sotakuntoinen miespuolinen väestö oli otettu puna-armeijaan. Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen pääosin venäläinen väestö siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi, myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli sitä paitsi pakkautunut ei-suomensukuista syntyperää olevia pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa, ja odottaessaan turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien miehittämälle alueelle. On arvioitu, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23 984 henkeä 1. huhtikuuta 1942.

Sensuuri kielsi julkaisemasta uutisia tai puhumasta julkisesti Itä-Karjalan sotilashallinnosta tai vankileireistä.

Oikeusopillista taustaa

Suomi oli liittynyt vuonna 1922 Haagin IV yleissopimukseen, joka oli hyväksytty maasodan lakeja ja tapoja käsitelleessä konferenssissa vuonna 1907. Suomi oli allekirjoittanut, mutta ei ratifioinut Genevessä vuonna 1929 laaditun sotavankien kohtelua koskevan yleissopimuksen, joka täydensi Haagin maasotaohjesääntöä ja paransi sotavankien asemaa. Jatkosodan alettua päämaja antoi käskyn sotavankien käsittelystä. Sen mukaan Neuvostoliitto ei ollut yhtynyt Haagin IV yleissopimukseen – Neuvostoliiton suhde siihen oli epäselvä ja tulkinnanvarainen – joten Suomi ei ollut velvollinen soveltamaan sopimuksen sotavankien kohtelua koskevia määräyksiä neuvostosotavankeihin. Kuitenkin yleissopimuksen ydinkohtia oli noudatettava ja sotavankeja oli kohdeltava asiallisesti. Suomi ilmoitti elokuussa 1941 Punaisen Ristin kansainväliselle komitealle noudattavansa Haagin IV yleissopimusta, jos Neuvostoliitto niin tekisi. Neuvostoliitto ei tarttunut Suomen tarjoukseen.

Leirien olot

Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan internointileireillä oli 3,75 %^{tarkistettava}, eli se oli jonkin verran korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (2,6 % tai Suomessa (1,3 %). Heinäkuun 1. päivänä 1942 Suomen miehittämän alueen 21 984 leiriläisestä 99,1 prosenttia oli kirjattu epäkansallisiksi ja ainoastaan 197 henkilöä kansallisiksi. Mikäli suoranaisia julmuuksia on tapahtunut, niin niihin todennäköisesti pätee sama kuin sotavankileirien osalta. Toisin sanoen julmuuksia ei yleensä liene organisoitu komentoportaasta käsin, vaan mahdollinen väkivalta on ollut satunnaisempaa.

Ravinto

Internointileirien asukasmäärä oli suurimmillaan 23 984 henkeä vuoden 1942 huhtikuussa. Internointileirit määrättiin noudattamaan sotavankileirien ravintoannoksia. Laskennallisia ravintosuosituksia ei kuitenkaan kyetty noudattamaan käytännössä, sillä perunakin loppui jo vuoden 1942 alussa. Tämä näkyi leirien kuolemansyytilastoissa, joissa perussyyksi tai lisätekijäksi kuolemaan on arvioitu usein aliravitsemus. Samaan aikaan myös emämaassa Suomessa oli huutava pula elintarvikkeista. Lisäksi kuolemiin on arvioitu liittyvän myös jossain määrin ikärakenne, sillä 20–30-vuotiaiden naisten sekä alaikäisten lasten osuus leireillä oli liki puolet.

Miehityshallinto jakoi ravintoa epätasaisesti niin kutsutun kansallisen, epäkansallisen ja vapaan väestön kesken. Työssä käyvän niin sanotun kansallisen henkilön päivittäinen ruoka-annos sisälsi laskennallisesti alle 2 000 kilokaloria, kun taas työssä käyvän niin sanotun epäkansallisen henkilön noin 1 800 kilokaloria. Kesäkuussa 1942 leiriläisistä lähes 97 prosenttia sai pienimmän eli niin sanotun A-annoksen, jonka ravintoarvo vaihteli 1 500–2 000 kilokalorin välillä, kun vastaavasti ravitsevinta ruoka-annosta nauttiva, Itä-Karjalassa oleskeleva Suomen kansalainen saattoi kuluttaa 2 700 kilokaloria vuorokaudessa.

Korkeimmillaan kuolleisuus leireillä oli kesällä 1942, jolloin leirien vahvuudesta väheni 500–600 asukasta kuukaudessa. Näistä suurin osa oli lapsia ja vanhuksia. Äänislinnan leireillä kuoli 3 017 ihmistä vuonna 1942. Itä-Karjalan internointileirien kuolleisuus nousi vuoden loppuun mennessä 3 516 henkeen. Vuoden lopussa leiriläisiä oli jäljellä 14 862.

Suunnitelmat

Itä-Karjalan niin sanottu epäkansallinen väestö oli tiettävästi äänisniemenvenäläisiä lukuun ottamatta tarkoitus vaihtaa natsi-Saksan miehittämille alueille joutuneisiin suomensukuisiin, kuten inkerinsuomalaisiin, kenties virolaisiin tai muihin kansallisuuksiin. Muun muassa tästä syystä heidät oli koottu yhteen. Siviili-internoitujen luovuttaminen toisen valtion sotavoimille oli tosin jo Suomen ulkoministeriön kotijoukkojen esikunnan keväällä 1942 kansainvälisen oikeuden asiantuntijalta E. Castrénilta pyytämän lausunnon mukaan arveluttavaa Haagin IV yleissopimuksen perusteella, mikäli luovutettavien omaa suostumusta ei ollut.

Leirit

• Keskitysleiri 1
• Keskitysleiri 2
• Keskitysleiri 3
• Keskitysleiri 4
• Keskitysleiri 5
• Keskitysleiri 6
• Kutisman keskitysleiri
• Tervaojan keskitysleiri
• Vilkan keskitysleiri

Katso myös

• Koverin keskitysleiri

Lähteet

• Kujala, Antti: Vankisurmat: Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33761-5

Kirjallisuutta

Muistelmakirjallisuutta

• Mikkola, Marja-Leena 2004: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44. Helsinki: Tammi. ISBN 9513128814
• Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä (alkuteos: Upplevelser i finska koncentrationsläger) suom. Bubi Asplund, Like 2011

Tutkimuskirjallisuutta

• Kulomaa, Jukka 1989: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–1944. Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
• Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944. Helsinki: Otava.
• Laurent, Helene 2006: Suuri täisota. Pilkkukuumeen torjunta Suomessa jatkosodan aikana 1941-1944. Talous- ja sosiaalihistorian pro gradu -tutkielma. Helsingin Yliopisto. Pdf tiedosto (Arkistoitu – Internet Archive)
• Näre, Sari 2008: Turvasäilöön ja keskitysleirille - poliittisten vankien kohtelu sodan aikana. Teoksessa Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga Publishing. ISBN 978-951-0-32917-7.
• Seppälä, Helge Suomi miehittäjänä 1941-1944 173 s, SN-Kirjat Oy, Helsinki 1989, ISBN 951-615-709-2.