Neil Young

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee muusikkoa. Hänen samannimisestä albumistaan katso Neil Young (albumi). Samannimisestä englantilaisesta jalkapalloilijasta katso Neil Young (jalkapalloilija).
Neil Young
Neil Young vuonna 2016.
Neil Young vuonna 2016.
Henkilötiedot
Syntynyt12. marraskuuta 1945 (ikä 79)
Muusikko
Taiteilijanimi Neil Young
Bernard Shakey
Aktiivisena 1963–
Tyylilajit rock, country rock, folk rock
Soittimet laulu, kitara, piano, huuliharppu, banjo
Yhtyeet The Mynah Birds, Buffalo Springfield, Crosby, Stills, Nash (and Young), Crazy Horse ja The Stills-Young Band
Levy-yhtiöt Atco Records, Atlantic Records Group, Geffen Records, Motown, Reprise Records, Warner Music Group, Warner Bros. Records ja Atlantic RecordsView and modify data on Wikidata
Aiheesta muualla
www.neilyoungarchives.com

Neil Percival Young (s. 12. marraskuuta 1945 Toronto, Kanada) on kanadalais-yhdysvaltalainen, Yhdysvalloissa asuva muusikko ja elokuvantekijä. Youngin tyyli on vuosien varrella vaihdellut folkista ja kantrista raskaaseen rockiin, rockabillyyn ja electronicaan. Young on päässyt Rock and Roll Hall of Fameen (vuonna 1995 soolouralta ja 1997 Buffalo Springfieldin jäsenenä) sekä Hollywood Walk of Fameen.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neil Young syntyi Torontossa. Hänen isänsä oli toimittaja-kirjailija Scott Young (1918–2005), Kanadassa laajalti tunnettu urheilutoimittaja ja kolumnisti. Neil Youngin äiti on Rassy Ragland Young. Varhaiset vuotensa Young vietti Omemeessa, Ontariossa, jota kuvaa hänen laulunsa ”Helpless”.

Young kärsi jo lapsena diabeteksesta, epilepsiasta ja poliosta.[1] Epilepsiakohtauksista Young on sanonut saaneensa sooloihinsa ”tunnetta”.

Neilin vanhemmat erosivat kun Neil oli kaksitoistavuotias, ja hän muutti äitinsä kanssa Winnipegiin.[2]

Musiikkiura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen musiikkiura ja Buffalo Springfield

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Young soitti lukioaikoinaan useissa rockyhtyeissä, kuten Esquires ja Stardusters. Hän tutustui winnipegiläisissä folk-klubeissa Stephen Stillsiin ja Joni Mitchelliin. Young muutti Torontoon 1960-luvun puolivälissä ja esiintyi siellä sooloartistina. Hän liittyi vuonna 1966 Mynah Birds -yhtyeeseen. Kun se hajosi, hän ajoi basisti Bruce Palmerin kanssa Los Angelesiin. Siellä he muodostivat Stephen Sillsin ja Richie Furayn kanssa Buffalo Springfieldin, josta tuli 1960-luvun merkittävimpiä folkrock-yhtyeitä. Ailahteleva Young lähti yhtyeestä, palasi siihen takaisin ja lähti jälleen. Yhtye hajosi vuonna 1968 levytettyään kolme albumia, joilla kitaristi Youngin kappaleita olivat ”Broken Arrow”, ”I Am a Child”, ”Mr. Soul” ja ”Nowadays Clancy Can’t Even Sing”.[2]

Soolouran alku ja 1970-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Young otti managerikseen Joni Mitchellin manageri Elliot Robertsin. Hän julkaisi esikoisalbuminsa Neil Young tammikuussa 1969. Hän kokosi taustayhtyeen nimeltä Crazy Horse, joka säesti häntä albumilla Everybody Knows This Is Nowhere (1969) ja myöhemmin useilla muillakin albumeilla. Youngin toinen sooloalbumi myi kultaa ja myöhemmin platinaa. Vuonna 1970 Young oli mukana Crosby, Stills & Nash -yhtyeen arvostelumenestykseksi nousseella albumilla Déjà Vu. Kokoonpano hajosi seuraavana vuonna julkaistuaan ensin livealbumin Four Way Street.[2]

Myös Youngin kolmas sooloalbumi After the Gold Rush (1970) myi kultaa, ja sen single ”Only Love Can Break Your Heart” nousi singlelistalla sijalle 33. Harvest (1972) nousi listaykköseksi samoin kuin single ”Heart of Gold”, minkä ansiosta Young oli noussut tähdeksi.[2]

Young teki elokuvan Journey Through the Past vuonna 1972 salanimellä Bernard Shakey. Elokuva ja sen soundtrack saivat kuitenkin huonot arvostelut. Youngin seuraava albumi oli livealbumi, jolla soitti Stray Gators -taustayhtye. Tonight’s the Night (1975) oli synkkä ja rosoinen albumi, jonka Young oli äänittänyt kaksi vuotta aiemmin. Albumin synkkyyteen vaikutti roudari Bruce Perryn ja Crazy Horsen Danny Whittenin huumekuolemat.[2]

Zuma (1975) oli Crazy Horsen kanssa äänitetty rock-albumi. Albumin Long May You Run (1976) Young teki yhdessä Stephen Stills'in kanssa. Albumi myi kultaa, ja Young ja Stills lähtivät yhteiskiertueelle, jonka Young kuitenkin keskeytti sen puolivälissä.[2]

American Stars ’n Bars -albumin (1977) Young levytti taustalaulajinaan Linda Ronstadt ja Nicolette Larson. Decade (1978) oli kolmen levyn kokoelma-albumi, joka nousi myyntilistan sijalle 7. Vuonna 1978 Young teki areenakiertueen Rust Never Sleeps, jonka konserteissa hän esiintyi puoliksi yksin pianolla tai kitaralla ja puoliksi Crazy Horsen kanssa. Albumi Rust Never Sleeps (1979) sisälsi kiertueella ensiesityksensä saaneita kappaleita ja nousi jälleen listan top teniin. Kiertueesta tehtiin myös livelevy.[2]

1980-luvun kokeilut ja suosion lasku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Youngin tuotanto 1980-luvulla oli hyvin vaihtelevaa. Hawks and Doves (1980) koostui epätavallisista akustisista kappaleista ja kantrilauluista. Re-ac-tor (1981) oli hard rockia. Vuonna 1982 Young siirtyi Geffenille. Albumilla Trans (1982) hän lauloi vokooderin kautta. Albumia seurasi soolokiertue, jolla Young lauloi vanhoja hittejään ja Transin kappaleita.[2]

Everybody’s Rockin’ oli rockabillyalbumi, jolla soitti Shocking Pinks -taustayhtye. Kaikkien kokeilujensa johdosta Youngin suosio oli alkanut laskea, eivätkä albumit enää nousseet listoilla korkealle. Huonoon levynmyyntiin kyllästynyt Geffen haastoi Youngin lopulta oikeuteen ”epäedustavan musiikin” tekemisestä.[2]

Old Ways oli kantrialbumi, jolla olivat mukana Willie Nelson ja Waylon Jennings. Landing on Water sisälsi syntetisaattoreita ja perusrockia. Life-albumilla soitti jälleen Crazy Horse. Young palasi Repriselle ja julkaisi blues/R&B-albumin This Note’s for You. Sen rockteollisuutta ja musiikin kaupallisuutta kritisoiva nimikappale oli aluksi MTV:n mustalla listalla mutta voitti kuitenkin seuraavana vuonna MTV Video Music Awardin vuoden parhaasta videosta. Crosbyn, Stillsin ja Nashin kanssa Young teki vielä albumin American Dream (1987), joka nousi listalla sijalle 16.[2]

Young osallistui Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertiin 1985 ja oli järjestämässä Farm Aid -konsertteja. Hän perusti vaimonsa Pegin kanssa Bridge School -koulun vammaisille San Franciscoon 1986 ja järjesti vuotuisia hyväntekeväisyyskonsertteja sen hyväksi.[2]

1990-luku ja paluu suosioon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi Freedom (1989) nousi listasijalle 35, mikä oli Youngin paras sijoitus pitkiin aikoihin. Albumi oli myös arvostelumenestys. Young kokosi Crazy Horsen jälleen albumille Ragged Glory (1990). Häntä alettiin kutsua ”grungen kummisedäksi”, ja hänen vaikutuksensa esimerkiksi Dinosaur Jr:iin ja Pearl Jamiin tunnustettiin. Young teki vuonna 1991 yhteiskiertueen rockyhtyeiden Sonic Youth ja Social Distortion kanssa.[2]

Harvest Moon (1992) oli jälleen akustinen albumi, ja se menestyi hyvin. Young teki elokuvaan Philadelphia (1994) sen nimikappaleen ja sai siitä Oscar-ehdokkuuden. Albumi Sleeps with Angels (1994) sai innoituksensa Kurt Cobainin itsemurhasta; Cobain oli kirjoittanut itsemurhaviestiinsä säkeen Youngin vanhasta kappaleesta ”Hey Hey, My My”.[2] Kriitikot pitivät albumia yhtenä vuoden 1994 parhaista[3].

Neil Young 1996

Young nimitettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1995. Hän teki Eddie Vedderin kanssa albumin Mirror Ball (1995) ja Crazy Horsen kanssa albumin Broken Arrow (1996). Vuonna 1997 julkaistiin Jim Jarmuschin ohjaama Young-dokumentti Year of the Horse, joka sisältää konserttimateriaalia ja haastatteluja. Silver & Gold (2000) oli etupäässä akustinen albumi.[2]

2000-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2001 kansalaisjärjestö People for the American Way myönsi Youngille Spirit of Liberty -palkinnon.[4] Palkintopuheessaan Young ilmaisi tukensa George W. Bushin hallinnolle ja kannattavansa terrorismia vastaan suunnattua Patriot Act -lakia,[5]

Jimmy McDonoughin kirjoittama Young-elämäkerta Shakey ilmestyi 2002. Are You Passionate? (2002) oli hillitty albumi, jonka Young teki Booker T. & the M.G.’sin kanssa. Greendale (2003) oli konseptialbumi, jonka pohjalta Young teki elokuvan ja maailmankiertueen.[2]

Young kärsi keväällä 2005 aivoaneurysmasta ja joutui leikkaukseen. Prairie Wind julkaistiin saman vuoden syksyllä. Living with War (2006) oli protesti Irakin sotaa vastaan.[2] Levyn kappaleissa Young vaati presidentti Bushin eroa, koska tämä oli Youngin mukaan valehdellut johdattaakseen Yhdysvallat sotaan.[6]

Young teki seuraavaksi jälleen kiertueen Crosbyn, Stillsin ja Nashin kanssa. Sen jälkeen hän alkoi julkaista vanhoja live-esityksiään albumeina. Vuonna 2009 hän julkaisi 129 laulua sisältävän boksisetin Neil Young Archives, Volume 1: 1963–1973. Young nimettiin MusiCaresin ”Vuoden henkilöksi” vuoden 2010 Grammy-gaalassa.[2]

Tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Youngin musiikkia leimaa hänen korkea nasaali lauluäänensä ja usein säröinen raskas kitarointi. Hän soittaa sähkökitaran lisäksi usein akustista kitaraa, pianoa, urkuja ja huuliharppua. Hänen tunnistettavaa soittotyyliään leimaavat usein pitkät, teknisesti vaatimattomat, mutta intensiiviset sähkökitarasoolot ja toisaalta vähäeleinen claw hammer -tyylisestä banjon soitosta vaikutteita ottanut akustinen kitaratyöskentely.

Elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neil Young on ohjannut neljä elokuvaa nimellä Bernard Shakey: Journey Through the Past (1973), Rust Never Sleeps (1979) Human Highway (1982) ja Greendale (2003).

Vuonna 1976 The Bandin jäähyväiskonsertissa The Last Waltz Young esiintyi The Bandin, Joni Mitchellin ja muiden kuuluisien rockmuusikoiden rinnalla. Martin Scorsese ohjasi konsertista elokuvan.

Jim Jarmusch on ohjannut Neil Youngista ja Crazy Horsesta kertovan elokuvan Year Of The Horse (1997). Young teki musiikin Jarmuschin vuonna 1995 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan Dead Man.

Jonathan Demme on ohjannut elokuvat The Complex Sessions (1994), Neil Young: Heart of Gold (2006) ja Neil Young Trunk Show (2009).

Esiintymiset Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neil Young on esiintynyt Suomessa useita kertoja. Hector ja Kirka ovat levyttäneet suomeksi muutaman Youngin kappaleen – Hector 'Tell Me Why'n (Kerro vaan) ja Kirka 'Cinnamon Girl'in nimellä Alla kanelipuun. Suomalainen yhtye The Shafts levytti vuonna 2007 Neil Youngin kunniaksi kappaleen nimeltään ”Song For Neil Young”.

Konsertit Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jäähalli, Helsinki (30. kesäkuuta 1993)
  • Ruisrock, Turku (28. kesäkuuta 1996)
  • Hartwall Areena, Helsinki (1. heinäkuuta 2001)
  • Hartwall Areena, Helsinki (7. elokuuta 2008)
  • Kaisaniemi, Helsinki (5. elokuuta 2013)
  • Hartwall Areena, Helsinki (3. heinäkuuta 2016)

Neil Youngin ja Crazy Horsen piti esiintyä myös Provinssirockissa 1997 mutta konsertti jouduttiin perumaan sormivamman vuoksi.

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Young on ollut naimisissa kolmesti. Ensin Susan Acevedon kanssa vuosina 1968–1970, sitten Pegi Youngin kanssa vuosina 1978–2014 ja vuonna 2018 Young avioitui näyttelijä Daryl Hannahin kanssa, seurusteltuaan sitä ennen neljä vuotta hänen kanssaan.[7] Youngilla on poika Zeke (s. 1972) avoliitostaan (1970–1975) näyttelijä Carrie Snodgressin kanssa ja kaksi lasta, Ben ja Amber, Pegi Youngin kanssa. [8]

Yhdysvalloissa asuva Young sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden tammikuussa 2020 ja omaa siten kaksoiskansalaisuuden[9]

Neil Young on perustanut entisen vaimonsa kanssa hyväntekeväisyysorganisaation The Bridge School edistämään vammaisten lasten koulunkäyntiä.[10]

Young kertoo käyttäneensä elämänsä aikana erilaisia huumeita, mutta ei jäänyt ikinä niihin koukkuun.[11]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Neil Youngin diskografia

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ollila, Jouko: Neil Young. Rock-musiikin cowboy. Tampere: Pop-lehti, 2004. ISBN 952-99007-6-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Neil Young.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Neil_Young&oldid=22895845”