Naisten marssi Versailles’hin
Naisten marssi Versailles’hin oli 5. lokakuuta 1789 tapahtunut Ranskan suuren vallankumouksen varhainen käännekohta, jossa leipää vaatineiden pariisilaisten työläisnaisten johtama aseistautunut kansanjoukko tunkeutui kuninkaallisen Versailles’n palatsin alueelle ja pakotti Ranskan kuningas Ludvig XVI:n kuulemaan kansan vaatimukset. Seuraavana päivänä kuningas ja hänen perheensä painostettiin siirtymään pysyvästi Versailles’sta Pariisiin, pois vanhoillisen hovin vaikutuspiiristä. Myös Ranskan perustuslakia säätävä kansalliskokous siirtyi samassa yhteydessä Versailles’sta pääkaupunkiin. Tämä oli merkittävä käänne vallankumouksen kehityksen kannalta, sillä se altisti useissa myöhemmissä yhteyksissä Ranskan poliittiset päätöksentekijät pariisilaisten kansanjoukkojen painostukselle.
Versailles’n marssi oli Bastiljin valtauksen jälkeen toinen tapaus, jossa Pariisin alemmat kansankerrokset eli sanskulotit vaikuttivat ratkaisevasti Ranskan vallankumouksen kulkuun. Naisten marsseista Pariisista Versailles’hin ja takaisin 5.–6. lokakuuta käytetään usein ranskankielistä nimitystä journées (”päivät”).
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noin 20 kilometrin päässä Pariisin lounaispuolella sijainnut Versailles’n palatsi oli ollut Ranskan kuninkaan ja hovin asuinpaikka 1600-luvulta alkaen. Ludvig XIV oli aikanaan siirtänyt hovin pois pääkaupungista korostaakseen itsevaltiuttaan. Valtaisa ja ylellinen palatsi lukemattomine taideteoksineen symboloi Bourbonien hallitsijasuvun mahtia, mutta myös tavallisten kansalaisten oli toisinaan sallittua liikkua palatsin alueella.[1] Ancien régimen ajan lopulla siellä vieraili toisinaan Pariisin eri väestöryhmiä edustavia valtuuskuntia.[2]
Ludvig XVI:n Versailles’hin koollekutsuma vuoden 1789 säätyjen yleiskokous oli muuttunut vallankumoukselliseksi, kun kolmannen säädyn edustajat olivat kesäkuussa julistautuneet perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi. Ludvig XVI vastusti uutta kehitystä, mutta pariisilaisten kansanjoukkojen vallattua 14. heinäkuuta Bastiljin linnoituksen hän oli joutunut luopumaan suunnitelmastaan hajottaa kansalliskokous. Kun Ranskan maaseudulla levinnyt ”suuri pelko” aiheutti maanomistajiin kohdistuneita väkivaltaisuuksia, perustuslakia säätävä kansalliskokous päätti niin sanottuna vallankumouksen helluntaiyönä 4.–5. elokuuta välisessä istunnossaan lakkauttaa koko feodaalijärjestelmän ja kaikki siihen sisältyneet vanhat etuoikeudet. Ludvig XVI kuitenkin kieltäytyi allekirjoittamasta näitä uusia lakeja, joita hän kutsui aatelistoon ja papistoon kohdistuvaksi ”ryöstöksi”.[3] Hän ei hyväksynyt myöskään kansalliskokouksen laatimaa ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistusta. Kuninkaan ja kansalliskokouksen välille syntyi pattitilanne.[4]
Vallankumouksen kannattajat eli patriootit toivoivat kuninkaan asettuvan Pariisiin kansan keskuuteen, jotta hovin vaikutusvaltaa päätöksenteossa saataisiin rajoitettua ja vastavallankumouksellisen kaappauksen uhka vähenisi.[3] Jo 30. elokuuta noin 1 500 miestä käsittänyt mielenosoituskulkue pyrki Pariisista Versailles’hin vaatiakseen kuningasta mukaansa, mutta hiljattain perustetun, markiisi Gilbert du Motier de Lafayetten komentaman Ranskan kansalliskaartin joukot pysäyttivät kulkueen Seinen ylittävällä sillalla Sèvresissä ja pakottivat sen palaamaan.[2] Kuninkaan muuton tarpeellisuudesta keskusteltiin avoimesti lehdistössä syyskuussa 1789. Samaan aikaan Ludvig XVI näytti jälleen valmistelevan jonkinlaista vastaiskua siirtämällä luotettavia armeijan joukkoja Versailles’hin.[3]
Vaikka vuosi 1789 oli Ranskassa hyvä satovuosi, Pariisissa kärsittiin edellisvuoden huonon sadon vuoksi vielä lokakuun alussa leipäpulasta, sillä sen vuoden viljaerät eivät vielä olleet saavuttaneet pääkaupunkia.[3] Valtiovarainministeri Jacques Necker oli neuvotellut ylimääräisen viljan tuonnista ulkomailta, mutta nämäkään toimitukset eivät olleet vielä saapuneet.[1] Muun muassa paikallinen kansanjohtaja Claude Fournier L’Héritier levitti salaliittoteoriaa, jonka mukaan kuningas tai ylhäisaateli oli keinotekoisesti aiheuttanut leipäpulan pakottaakseen näännyttämällä kansan alistumaan takaisin tahtoonsa.[1] Vähäosaisten tilannetta pahensi myös Pariisin hyväntekeväisyystyöpajojen sulkeminen 31. elokuuta.[5]
Skandaali henkivartiokaartin illallisista
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ludvig XVI:n henkivartiokaartia vahvistettiin kuninkaallisella Flanderin jalkaväkirykmentillä, joka saapui Douaista Versailles’hin 1. lokakuuta. Hovi järjesti tulokkaille palatsissa tervetuliaisillalliset, joiden kerrottiin äityneen sotilaiden humalaiseksi porsasteluksi. Pariisin lehdistö tarttui tapauksesta tihkuneisiin tietoihin. Varsinkin radikaalin kansankiihottajan Jean-Paul Marat’n perustama lehti L'Ami du peuple levitti tietoa, jonka mukaan kuninkaallisen kaartin sotilaat olivat vertauskuvallisesti häpäisseet vallankumouksen tunnuksena käytettyjä kolmivärisiä kokardeja polkemalla niitä maahan ja virtsaamalla niiden päälle. Sotilaiden kerrottiin myös käyttäneen ancien régimen tunnuksiksi miellettyjä mustavalkoisia kokardeja ja laulaneen säkeitä André Grétryn ooppera-aariasta ”Ô Richard, ô mon roi!”, jonka aiheena oli vangitun kuninkaan vapauttaminen. Ludvig XVI:n väitettiin viihtyneen tuntikausia juhlassa, vaikka todellisuudessa hän vieraili siinä vain pikaisesti.[1] Nämä uutiset kiihdyttivät mielialoja Pariisissa. Tiedot kuninkaan henkivartiokaartilaisten ylellisistä illallisista herättivät närkästystä myös siksi, että samaan aikaan kansalla oli hädin tuskin varaa leipään ja leipomoihin joutui jonottamaan tuntikausia.[1] Palais-Royalin pihalla 4. lokakuuta kokoontunut kansankokous keskusteli mahdollisuudesta marssia Versailles’hin ja pakottaa kuningas siirtymään Pariisiin.[2][3] Samana iltana kaupungilla värvättiin halukkaita osallistujia ja levitettiin julisteita.[2]
Tapahtumat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]5. lokakuuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lokakuun 5. päivän aamuna Pariisin kaupungintalon eteen place de Grèvelle kokoontui 5 000 – 10 000 ihmistä käsittänyt kansanjoukko, joka vaati kaupunginjohtoa avaamaan leipävarastonsa. Paikalla oli paljon naisia Saint-Antoinen kaupunginosasta.[1] Monet olivat myös Pariisin hallien torimyyjiä.[4] Naiset työntyivät sisään kaupungintaloon ja alkoivat soittaa hätäkelloja.[2] Kun kaupungintalolta ei löytynyt tyydyttävää ratkaisua, viidentuhannen naisen joukko päätti keskipäivän aikoihin lähteä marssimaan Versailles’hin osoittaakseen vaatimuksensa suoraan kuninkaalle. Naiset ottivat aseikseen seipäitä, viikatteita, nuijia ja musketteja, ja jopa kiskoivat mukanaan kaupungintalolta varastettuja pieniä kanuunoita.[1] He huusivat iskulausetta ”Leipää Pariisiin”.[3] Naisten asettuminen johtoon, mitä vallankumouksen siihenastisten tapahtumien yhteydessä ei oltu nähty, varmisti mielenosoituskulkueen turvallisen ja esteettömän etenemisen, sillä sotilaat olivat erityisen haluttomia käyttämään väkivaltaa naisia vastaan. Myöhemmin väitettiin, että osa naisista olisikin ollut naisiksi naamioituneita miehiä.[2] Muutamaa tuntia myöhemmin naiskulkueen perään lähti useita, pääosin miesvoittoisia joukkioita, kuten Bastiljin valtauksen veteraaneja ja noin 20 000 miestä kansalliskaartista.[2][3] Kenraali Lafayette taipui omien sotilaidensa painostuksesta lähtemään joukkoineen marssille.[2] Naisjoukon kärkeen asettui Stanislas-Marie Maillard -niminen Bastiljin valtauksessa kouliutunut kansalliskaartin upseeri.[1] Kulkueet taittoivat matkan jalan, ja naiset sekä kansalliskaartilaiset saapuivat perille Versailles’hin samoihin aikoihin, pian auringonlaskun jälkeen. Yhtyneellä joukolla oli erilaisia tavoitteita, mutta kaikki halusivat kuninkaan saapuvan Pariisiin ja tekevän jotain leipäkriisin ratkaisemiseksi.[1]
Perillä Versailles’ssa Maillardin johtama, noin 20 kalaeukkoa käsittänyt joukko tunkeutui kansalliskokouksen istuntosaliin, aluksi vain sadetta pitämään. He esittivät asiansa yllättyneelle kansalliskokoukselle, joka vastauksena ilmoitti vaativansa kuningasta ryhtymään välittömiin toimenpiteisiin viljan saatavuuden parantamiseksi. Jotkut kansalliskokouksen edustajat kuten Honoré Mirabeau ja Maximilien Robespierre keskustelivat myös kahden kesken naisten kanssa.[1] Tilanne alkoi muuttua sekasortoiseksi, kun lisää naisia työntyi sisään.[2] Puhemies Jean Joseph Mounier järjesti kuuden naisen valtuuskunnalle mahdollisuuden päästä kuninkaan puheille.[1] Ludvig XVI lupasi tehdä kaiken voitavansa ja määräsi lopulta jakamaan Versailles’n palatsin ruokavarastojen sisällön väkijoukolle tilanteen rauhoittamiseksi. Hän lupasi lopulta myös ”hyväksyvänsä ehdoitta” ja vahvistavansa kansalliskokouksen elokuussa säätämät reformilait ja ihmisoikeusjulistuksen.[1][4] Hän kuitenkin torjui vielä jyrkästi ajatuksen Pariisiin lähtemisestä.[3] Versailles’hin iltamyöhällä saapunut Lafayette tarjosi joukkojaan kuninkaan käyttöön, mutta Ludvig luotti enemmän omaan henkivartioväkeensä. Hän ei antanut sotilaille lupaa ampua väkijoukkoja, joten verenvuodatus vältettiin, vaikka palatsin edustalle leiriytynyt aseistettu väkijoukko pysyi levottomana.[1]
6. lokakuuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Osa naisista pelkäsi, että vihattu kuningatar Maria Antoinette saisi Ludvigin perumaan tekemänsä lupaukset. Lokakuun 6. päivän vastaisena aamuyönä pääosin naisista koostunut pieni ryhmä onnistui tunkeutumaan sisälle palatsiin vartioimattoman sivusisäänkäynnin kautta ja ryhtyi etsimään Maria Antoinettea aikomuksenaan surmata tämä. Kun vartiomies ampui yhden naisista kuoliaaksi, joukkio surmasi ylivoimansa avulla kaksi vartiosotilasta. Maria Antoinette pelastautui pakenemalla palatsin makuuhuoneiden läpi, ja paikalle saapuneet lisäjoukot pakottivat tunkeutujat ulos rakennuksesta. Aamulla Ludvig XVI puhui Lafayetten neuvosta suoraan kansanjoukolle palatsin parvekkeelta ja ilmoitti lähtevänsä perheineen Pariisiin. Hän asetti vaatteisiinsa trikolorikokardin ja sai väkijoukon suosionosoitukset. Myös kuningatar esiintyi parvekkeella, vaikka väkijoukolla oli ampuma-aseita.[1]
Juhlava paluukulkue lähti Versailles’sta takaisin Pariisiin iltapäivällä 6. lokakuuta noin kello 13. Ensimmäisinä marssivat kansalliskaartilaiset leipiä pistimissään, heidän perässään tulivat vilja- ja jauhokuormat, sitten naiset ja sitten Flanderin rykmentin sotilaat. Seuraavana oli kuningasperheen vaunu, jota markiisi Lafaeytte henkilökohtaisesti saattoi. Tätä seurasivat satoihin vaunuihin nousseet kansalliskokouksen edustajat, joiden jälkeen tuli vielä saattojoukkoina lisää kansalliskaartilaisia ja mielenosoittajia.[3] Kulkueessa on arveltu olleen kaikkiaan noin 30 000 – 40 000 ihmistä.[1] Mukana kuljetettiin myös kahden surmatun palatsikaartilaisen irtileikattuja päitä. Pariisissa kuninkaan saapuminen otettiin vastaan riemuiten ja jopa Marat kutsui sitä lehdessään ”onnekkaaksi tapahtumaksi”.[4] Kuningasperhe asettui kaupungin keskellä sijaitsevaan Tuileries’n palatsiin, jossa olot olivat ainakin suhteellisesti vaatimattomammat kuin Versailles’ssa ja jossa kuningas koki olevansa kansanjoukkojen ”vanki”.[1] Versailles’n palatsi säilyi hovin hallussa, mutta kuningasperhe ei koskaan enää palannut sinne.[1]
Vastoin monissa yhteyksissä esitettyä kuvausta tunnettu vallankumouksellinen Anne-Joseph Théroigne de Méricourt ei ollut mukana kummallakaan marssilla, vaikka seurasikin tapahtumia läheltä Versailles’ssa.[6]
Myöhemmät tapahtumat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansalliskokous päätti virallisesti Pariisiin siirtymisestä vasta 9. lokakuuta ja kokoontui ensi kerran pääkaupungissa 19. lokakuuta.[5] Se piti istuntojaan aluksi Pariisin arkkipiispan virkatalossa, mutta pian sen uudeksi kokoontumispaikaksi kunnostettiin niin sanottu Maneesin sali (Salle du Manége).[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q The October March on Versailles (englanniksi) Alphahistory.com. Viitattu 18.12.2018.
- ↑ a b c d e f g h i Micah Alpaugh: Non-Violence and the French Revolution: Political Demonstrations in Paris, 1787–1795, s. 66–67, 69–71. Cambridge University Press, 2015. Google Books (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 107–112, 119–122. Otava 1985.
- ↑ a b c d Ihmiskunnan kronikka 1739–1860, s. 634. Gummerus 1988.
- ↑ a b Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 13. Longman, Lontoo/New York 1988.
- ↑ David S. Newhall: Théroigne de Méricourt, Anne-Josèphe (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 7.10.2018.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Naisten marssi Versailles’hin Wikimedia Commonsissa
