Milankovićin jaksot

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Milankovicin jaksot)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Maan akselikallistuman vaihtelu. Kun kallistuma on pieni, paistaa Aurinko navalla matalalta, jolloin ekstinktion vaikutuksesta keskilämpötilat jäävät alhaisiksi. Talvi sen sijaan on luminen ja leuto.
Maan akselin kiertyminen vaikuttaa ilmastoon, koska se muuttaa vuodenaikaa, jolloin Aurinko on lähinnä maata.
Maan perihelin kiertyminen vaikuttaa ilmastoon, koska se myös muuttaa vuodenaikaa, jolloin Aurinko on lähinnä maata.
Kuvassa liioiteltu Maan radan soikeuden vaihtelua.
Prekession vaikutus vuodenaikoihin. Nykyään Maa on kaukana Auringosta kesällä, mutta 10 000 vuotta sitten Maa oli lähellä Aurinkoa kesällä. Tällöin jääkausi päättyi.

Milankovićin jaksot tai Milankovićin syklit ovat Maapallon kiertoradassa ja akselin suunnassa tapahtuvia muutoksia, jotka vaikuttavat Maan ilmastoon. Maan radan soikeus ja suunta muuttuvat. Maan akselin kallistuma ja suunta muuttuvat. Niiden taustalla on muiden planeettojen vetovoiman aiheuttamat, alati muuttuvat vaikutukset. Jaksolliset muutokset muuttavat varsinkin mantereisen, Golf-virran vaikutuksessa olevan pohjoisen pallonpuoliskon alueen kesälämpötiloja. Milankovićin jaksoja pidetään yksinä jääkausien syistä, sillä ne muuttavat eri leveysasteille tiettyinä aikoina tulevaa auringonsäteilyä[1]. Säteilyjakauma puolestaan vaikuttaa planeetan lämpötiloihin ja kosteuteen monimutkaisten kytkentöjen kautta, johon osallistuvat Maan ilmakehä, vesistöt, lumi, jää, mantereiden sijainti sekä biosfääri[2].

Milankovićin jaksojen kokonaisvaikutus on tehokkainta pohjoisella pallonpuoliskolla, jossa mantereisia alueita on paljon, ja jäätiköillä on parhaat edellytykset muodostua ja tuhoutua. Jaksot vaikuttavat kuitenkin myös sademääriin ja haihduntaan, missä valtamerillä on iso rooli.

Teorian mukaan ilmastoon vaikuttavat seuraavat astronomiset tekijät:[1]

  • Maan kiertoradan eksentrisyyden vaihtelu, jonka jakso on 98 000 vuotta (vaihtelee välillä 0,00046–0,0607, nykyään 0,0167)
  • Maan akselin kaltevuuskulman vaihtelu, jonka jakso 41 000 vuotta (vaihtelee välillä 22,1–24,5°, nykyään 23,4° ja pienenemään päin.)
  • Maan akselin hyrräliike eli prekessio, jonka jakso on 25 725 vuotta[3]. Prekessio tapahtuu vastapäivään.
  • Maan radan perihelikiertymä, jonka kokonaisjakso noin 134 000 vuotta vastapäivään.
  • Perihelikiertymän ja prekession yhteisvaikutus "ilmastoprekessio" on noin 19 000–23 000 vuotta.

Nämä vaihtelut eivät juurikaan muuta Auringon säteilyenergian kokonaismäärää, vaan ainoastaan sen jakautumista eri leveyspiirien ja vuodenaikojen kesken. Silti jaksojen ilmastovaikutukset voivat olla hyvinkin suuria, varsinkin kaukana päiväntasaajasta olevilla alueilla. Teorian mukaan esimerkiksi pieni akselikallistuma tuottaa Pohjois-Euroopan leveysasteilla jääkauden edellyttämän kylmän kesän. Näihin laskelmiin näyttää osuvan melko hyvin se, että noin 18 000–20 000 vuotta sitten oli hyvin kylmä viime jääkauden huippukohta[4] ja noin 11 000 vuotta sitten jääkauden loputtua hyvin lämmintä[5][6][7][8][9].

Milankovićin teoria ei ota kantaa siihen, miten pienet muutokset Auringon säteilytehossa vaikuttavat ilmastoon[10]. Milankovićin perusteoria ei myöskään selitä suoraan 100 000 vuoden välein toistuvia jääkausia[11] eikä useimpia jääkauden aikaisia lämpötilan vaihteluja. Myös eräät luonnon arkistoihin tallentuneet tiedot eli "proksitiedot" ovat ainakin osin ristiriidassa Bergerin esittämien, 65. leveysasteen auringonsäteilyyn pohjautuvien Milankovićin jaksojen kanssa[12].

Ilmiö on nimetty serbialaisen maantieteilijän ja astronomin Milutin Milankovićin mukaan. Hän esitteli teorian 1920-luvulla.

Milankovićin jaksojen tyyppisiä vaihteluja esiintyy myös muilla aurinkokuntamme kappaleilla, esimerkiksi Marsilla, Titanilla ja Tritonilla.

Milankovićin jaksot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jääkausia aiheuttavat Milankovićin jaksot syntyvät Maan akselin kallistuman, akselin suunnan ja radan soikeuden jaksollisista muutoksista pitkien aikojen kuluessa.

[13]

Jääkaudella pohjoisen kesälämpötila pieneni[14], ja talvilämpötila kohosi. Varsinkin keskileveysasteiden talvet olivat kosteita ja leutoja, mutta pohjoisen talvet kylmiä[15][16]. Kesät olivat viileitä ja saattoivat olla pitkiäkin. Ilmasto oli vyöhykkeisempi kuin nyt, eli napojen ja päiväntasaajan väliset lämpötilaerot nykyistä suurempia. Tämä voimisti keskileveysasteilta kosteutta pohjoiseen kuljettavia ilma- ja merivirtoja[16].

Tutkijoiden mukaan lähinnä vain pohjoiselle pallonpuoliskolle tulevalla auringon säteilyn muutoksella on merkitystä, koska noin 50–70 leveysasteilla on enemmän mantereita kuin etelässä vastaavilla leveysasteilla[17]. Näin pohjoiselle pallonpuoliskolle pystyy syntymään laajoja mannerjäätiköitä. Eteläisellä pallonpuoliskolla oleva Antarktiksen manner on pienempi ja aina jäässä, eikä ole näin ollen niin altis Milankovicin jaksoille. Toisaalta pohjoisella pallonpuoliskolla on termohaliinikiertoon vaikuttava Golfvirta, Siperian suuret joet ja ikiroutaan kätkeytynyt kasvihuonekaasu metaani jotka ovat alttiita Milankovicin jaksoille. Eteläisellä pallonpuoliskolla tapahtuu vain pieniä merijäiden muutoksia Milankovicin jaksojen muuttuessa.

Milankovićin teorian mukaan kylmää oli varsinkin silloin, kun pohjoiselle 65. leveysasteelle kesällä tuleva Auringon säteily pieneni. Auringon kesäsäteily pohjoisessa pienenee muun muassa, jos Maan akseli on vähän pystympänä. Kun Maan akseli oli pystympänä kuin nyt eli vähemmän kallellaan, oli kylmä kesä ja leuto talvi[18]. Silloin leveysasteiden väliset lämpötilaerot olivat suuret. Vuodenaikojen erot olivat pienet[19].

Maan radan eksentrisyyden vaihtelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin Maan radan kohtalaisen suuri soikeus aiheuttaa sen, että Maan ollessa Aurinkoa lähimmillään siihen osuu säteilyä 6,5 % enemmän kuin Maan ollessa kauimpana[20]. Soikeuden aiheuttama muutos on suurin korkeilla leveyksillä[21].

Maan akselin kallistuman vaihtelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maan akselin kallistuma vaihtelee laskujen mukaan noin 41 000 vuoden jaksoissa välillä 22,1–24,5°[22] muiden taivaankappaleiden aiheuttamien vetovoimahäiriöiden takia. Lisäksi on olemassa pidempiä, noin 410 000, 120 000, 100 000 ja 95 000 vuoden jaksoja.[23].

Prekessio, periheliliike ja ilmastoprekessio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös Maan akseli kiertyy vaappuvan hyrrän tavoin 25 700 vuoden jaksoissa[24]. Tätä Maan akselin suunnan vaihtelua sanotaan prekessioksi. Tämän vuoksi Maa ei ole samana vuodenaikana aina samassa asemassa Aurinkoon nähden. Kun lisäksi Maan radan periheli siirtyy, mutta eri pituisessa jaksossa, tämä yhdessä prekession kanssa saa aikaan, ettei Maa myöskään ole perihelissä eli lähimpänä Aurinkoa samana vuodenaikana. Perihelikiertymän pääjakso on noin 134 000 vuotta. Prekession ja perihelikiertymän yhteisvaikutuksena syntyy 19 000–23 000 vuoden mittainen ilmastoprekessio, joka on keskimäärin 21 700 vuotta[25][26]. Tämän jakson eri vaiheista riippuu, kummalla pallonpuoliskolla on kesä ja kummalla talvi, kun Maa on lähinnä aurinkoa[27]. Ilmastoon vaikuttaakin eniten juuri tämä 23 000 vuoden ilmastoprekessiojakso[24].

Nykyään Maan radan aurinkoa lähin piste on siirtymässä pohjoisen pallonpuoliskon kevättä päin, akseli oikenemassa pystyyn[28] ja radan soikeus hitaasti pienenemässä[29]. Ilmastoprekessio aiheuttaa nyt lauhaa talvea ja toisinaan viileätä kesää[30], mutta akselin kallistuma on melko suuri ja kesät yleensä lämpimiä.


Radan kaltevuuden vaihtelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maan radan kaltevuuden vaihtelu aiheuttanee myös ilmastomuutoksia.

Eri jaksojen yhteisvaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkauden jälkeistä ilmaston vaihtelua selittää osaltaan Maan akselin suunnan yms. aiheuttamat insolaatiomuutokset. Noin 18 000 vuotta sitten kylmällä jääkaudella pohjoinen pallonpuolisko sai kesän ja talven insolaatioiden erot olivat pieniä. Mutta jääkauden päättyessä, noin 10 000 vuotta sitten kolmen talvikuukauden insolaatio oli 8 % pienempi kuin nyt pohjoisella pallonpuoliskolla, ja vastaavasti eteläisen pallonpuoliskon insolaatio oli pienempi[31]. Tällöin oli lämpimät kesät ja kylmät talvet.

Näin ollen Maan akselikallistuma, akselin suunta ja radan soikeus vaihtelevat ilmastoa muuttelevalla pitkäjaksoisella tavalla[32][33][34][35][36][37].

23 000 vuoden ilmastoprekessio muuttaa Auringon kesäsäteilyä niin, että välillä päiväntasaaja saa enemmän säteilyä, kun pohjoisessa puolestaan on lyhyt kylmä kesä[38].

Nykyisin on esitetty ajatus myös siitä, että myös Maan radan, ei akselin, kaltevuuden vaihtelu vaikuttaisi Maan ilmastoon[39].

Jos Maan rata on hyvin soikea, maa saa Auringosta säteilyä juuri pohjoisen kesällä normaalia vähemmän, mikä alentaa pohjoisen pallonpuoliskon lämpötilaa.

Radan suuri soikeus vahvistaa vuodenaikojen vaihtelua, varsinkin jos maapallo on kauimpana Auringosta talvella. Jos Maa on lähimpänä Aurinkoa pohjoisen kesällä ja Maan rata soikea, kesä on kuuma ja lyhyt, lumi ei ehdi sulaa. Talvi on silloin pitkä ja kylmä.

Eri kaltevuus- ja ratatekijät pystyvät muuttamaan pohjoiselle pallonpuoliskolle tulevaa Auringon säteilyä 12 % eli 40 W/m^2[40].

Niinpä jääkausi on kylmimmillään silloin, kun Maan akseli on melko pystyssä, Maan rata soikea ja Maa kaukana Auringosta pohjoisen kesän alussa[18][41][42].

Jääkauden lopussa noin 11 000 vuotta sitten Maa oli lähellä Aurinkoa pohjoisen kesällä[43][44][45].

Nimenomaan pohjoisella pallonpuoliskolla tapahtuvat Auringon säteilyn muutokset ovat jääkauden kannalta merkitseviä, koska vain sinne pystyy syntymään laajoja mannerjäätiköitä[41]. Eteläinen mannerjäätikkökiintiö on täysi, koska Etelämanner on niin pieni.

Teoreettisesti laskien korkeiden leveysasteiden lämpötiloihin vaikuttaa eniten akselikallistuman vaihtelu, päiväntasaajalla ja keskileveysasteilla vaikuttaa enemmän prekessio[46][47].

Kesäkuukauden insolaatioiden arvioihin vaikuttaa sekin arvioidaanko koko vuosipuoliskon insolaatiota vai tietyn kesäkuukauden insolaatiota[48]. Eri kesäkuukausien insolaatiomaksimit sattuvat eri aikoihin. Elokuun insolaatiomaksimi laahaa hieman alle 20 000 vuotta kesäkuun insolaatiomaksimia jäljessä[48].

Viime jääkauden huippukaudella ja noin 70 000 vuoden takaisella suurella jääkaudella nimenomaan 60.–80. leveysasteille kesällä tuleva auringon säteily laski, kun alle 60. leveysasteelle tuleva säteily pysyi melkein samana[49].

Tutkijat ovat Milankovićin jälkeen etsiskelleet tietokoneella eri leveysasteiden säteilykäyristä sopivaa keskiarvoa, jolla koetetaan ennustaa Maan lämpötilakehitystä. Käyrä pohjautuu eri leveysasteille eri Milankovićin jaksojen vaiheissa saapuvaan auringon säteilyyn. Tutkijat arvelevat, että muun muassa kesällä 65. leveysasteelle saapuva Auringon säteily määrää jääkauden olemassaolon. Eräs tietokoneella laadittu malli Milankovićin jaksojen vaikutukselle Maan pinnalle tulevaan säteilyyn tuottaa ACLIN-käyrän, joka jossain määrin kuvaa ilmaston jäätiköitymisalttiutta[50][51].

Jäätiköt seuraavat ACLIN-käyrää jopa ehkä noin 6 000–10 000 vuoden viiveellä riippuen jäätikön koosta.

Milankovićin jaksojen mukainen 65. leveysasteen kesäpäivänseisauksen insolaatiokäyrä, ja Maan radan soikeuden vaihtelu olettaen nykyinen soikeus nollaksi.

Kerrostumista mitatut ilmaston vaihtelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jäästä mitattuja lämpötilaa kuvaavia happi-isotooppikäyriä verrattuna auringon säteilykäyrään. Maan radan soikeus ja maapallon akselikallistuma muuttavat kesällä pohjoiselle pallonpuoliskolle saapuvaa säteilyä.

Valtamerien pohjasta poratuista näytteistä huomataan ilmastonvaihteluja 100 000, 43 000, 23 000–24 000 ja 19 000 vuoden jaksoissa.

Voimakkaimmat vaikuttajat ovat Maan radan soikeus/radan kaltevuus/jokin muu tekijä 100 000 ja akselin kaltevuuskulman vaihtelut noin 43 000 v. Hieman pienempiä jaksoja ovat 24 000–23 000 vuoden ilmastoprekession ja prekession aiheuttama 19 000 vuoden jaksot[52][53][54].

Esimerkiksi Välimeren hapettomuus ja monsuuni vaihtelevat noin 23 000 vuoden välein prekession mukaan[55].

On huomattu myös pienempiä, 14 500, 12 000, 9 000, 7 500 ja 6 200 vuoden jaksoja, joiden aiheuttajat ovat joitain muita tai mahdollisesti pienempiä astronomisia vaihteluja.

Merenpohjan kerrostumat ja Milankovićin teoriaan liittyvä niin sanottu astronominen ilmastonvaihtelukäyrä (ACLIN) vastaavat monilta osin toisiaan[50].

Jääkautta aiheuttavia "Milankovićin yhdistelmiä":

  • Soikea Maan rata ja Aurinko kaukana auringosta kesällä ilmastoprekession takia.
  • Pyöreä Maan rata ja pieni akselikallistuma.

Milankovićin mukaan suurilla leveysasteilla vaikuttaa eniten pyörimisakselin kaltevuuskulman muuttumisen 41 000 vuoden jakso, mutta päiväntasaajan lähellä 22 000 vuoden prekessiojakso.

Maapallon jääpeite, kasvillisuus ja ilmakehä seuraavat Milankovićin jaksoja tuhansien vuosien viiveellä muun muassa siitä syystä, että suuret jäätiköt ovat kohtalaisen hitaita reagoimaan auringon säteilyn muutoksiin. Niinpä kaltevuuden aiheuttama ilmastonvaihtelu kulkee 8 000 vuotta itse kaltevuuden vaihtelun perässä, ja prekessiosyklin aiheuttama vaihtelu 5 000 vuotta itse prekessiota jäljessä[56].

Merenpinnan vaihteluissa on näkyvissä pidempiäkin Maan radan soikeuden vaihtelujaksoja, muun muassa 2.9 miljoonan vuoden jakso[57].

Itse Milankovićin jaksot ovat pidentyneet jonkin verran satojen miljoonien vuosien kuluessa.

Ongelmia ja selityksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet eteläisiltä leveyksiltä löydetyt muinaista ilmastotietoa sisältävät näytteet eivät sovi Milankovicin jaksoihin, jotka on laskettu pohjoisilta levyksiltä. Tunnetuin esimerkki näistä on Yhdysvaltain Nevadan Devil's Holen näytesarja DH-11, jonka kerrostumat on ajoitettu hyvin ja josta mitatut ilmastonvaihtelut eivät lainkaan sopineet Specmap-ryhmän esittämiin Milankovic-käyriin. Mutta 1990-luvulla John Schaffer esitti ajatuksen, jonka mukaan Devil's Holen ilmastoon vaikuttavat käyrät on katsottava tropiikista ja subtropiikista, eikä 65. pohjoiselta leveydeltä niin kuin Specmap Aclin-käyrässä[58].

Schafferin mukaan Nevandan ilmastomuutoksiin vaikuttaa Milankovicin jaksoista lähinnä sateita muuttavan talven 20 N keskipäivän säteilyn ja kesän lämpötilaa ja haihtumista muuttavan 33 N keskipäivän auringon säteilyn muutokset. Niinpä Devil's Holen alue kuivui, kun kesällä aurinko paistoi enemmän, ja talvella vähemmän[59].

Muutokset ajan mukana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Merenpohjan kerrostumista mitatut lämpötilat, aika kulkee kuvassa oikealta vasemmalle. Ensin ilmestyi 41 000 vuoden jakso, sitten 100 000 vuoden jakso.

Milankovićin jaksojen pituus vaihtelee jonkin verran vuosituhansien kuluessa. Ne ovat myös pidentyneet kymmenien miljoonien vuosien kuluessa. Nämä jaksot vaikuttavat eri tavalla eri leveysasteilla. Eri aikakausina eri pituiset jaksot ovat olleet määräävässä asemassa, ikään kuin jaksojen virittyminen olisi vaihdellut.

Jopa dinosaurusten valtakauden mesotsooisen maailmankauden kerrostumista on löydetty merkkejä Milankovićin jaksoista. Nisäkkäiden valtakaudella kenotsooisella maailmankaudella ilmasto on viilennyt tasaisesti. Tämä on nostanut Milankovićin jaksot vahvasti mukaan kuvaan.

Jaksojen ilmaantuminen selvinä näkyviin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenotsooisella maailmankaudella Milankovićin jaksot ilmestyivät selvinä näkyviin noin 3,1 miljoonaa vuotta sitten plioseenin lopuilla ja jääkaudet noin 2,75 miljoonaa vuotta sitten. Panamankannaksen sulkeutuminen muutti silloin Pohjois-Atlantin merivirtoja. Vain hieman myöhemmin alkoi näkyä DO-tapahtumia, häiriöitä termohaliinikierrossa.


Noin 2,75—0,8 miljoonaa vuotta sitten merkittävin maan ilmastoon vaikuttava jaksollisuus oli akselikallistumasta johtuva noin 41 000 vuoden jakso[60][61][62], ja jääkaudet nykyisiä lyhempiä ja lämpimämpiä.[63] eikä prekessiosta johtuva 23 000 vuoden jakso, joka muuttaa enemmän 65 leveysasteelel tulevaa Auringon kesäsäteilyä[64].

Suuret jääkausijaksot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: 100 000 vuoden jakson ongelma
Lämpötilanvaihtelujen 100 000 vuoden jaksoinen ”sahakuvio”, jonka mukaan lämpimät interglasiaalit ja kylmemmät jääkaudet vaihtelevat.

Noin 1–0.8 miljoonaa vuotta sitten jaksollisuus muuttui niin että ilmastonmuutoskäyriin ilmestyi noin 100 000 vuoden jakso melko lyhyen siirtymäkauden jälkeen[65][66].

"Nykyiset" pitkät jääkaudet kestävät 100 000 vuotta ja väliin jäävät lämpimät kaudet eli interglasiaalit noin 10 000–13 000 vuotta.

Lisäksi kunkin jakson loppuvaiheessa jäätiköt kasvavat hyvin isoksi, ennen kuin romahtavat.[67]. Lisäksi noin 600 000—400 000 vuotta sitten, kun oli vaihe MIS11, jääkaudet syvenivät.[67]

Yleisesti uskotaan jäätiköitymisten syvenemisen ja jaksojen muutosten johtuvan jäätiköitymiskynnyksen alenemisesta[68].

100 000 vuoden jakson ilmaantumisen syyksi on väitetty sitä, että aiemmat lyhyemmät jäätiköitymiset olisivat kuluttaneet kallioperän jäätikön leviämistä hidastavat kerrostumat pois suurten jaksojen alkuun mennessä. 100 000 vuodena jaksojen syyksi on arveltu myös merijäiden ja hiilidioksidin vaikutusta sekä Maan radan kaltevuuden vaihtelua.

Vaikutus Maan ilmastosysteemiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Milankovićin teoriasta puhuttaessa on usein ihmetelty sitä, miten niin pienet muutokset Auringon säteilyssä voivat aiheuttaa niin suuria muutoksia maan ilmastossa[69][70][71][72][73]. Maan radan soikeuden jaksoista johtuvat 100 000 vuoden aikana tapahtuvat auringon säteilyn muutokset ovat maan pinnalla vain tuhannesosan luokkaa. Kaikki Milankovicin jaksot muuttavat Maan keskilämpötilaa suoraan korkeintaan 0,2 C[74].

Useimmiten tämän katsotaan johtuvan Maan ilmaston suuresta herkkyydestä Auringon säteilylle tietyissä tapauksissa[75]. Tällöin maapallon monimutkainen ilmastosysteemi on jostain syystä hyvin herkkä auringon säteilyn muutoksille. Mutkikkaan mantereista, kasvipeitteestä, meristä, ilmakehästä ja jäätiköistä koostuvan ilmastosysteemin sisällä on monenlaisia kytkentöjä[2], joiden takia Maan ilmasto ei reagoi auringon säteilyn muutoksiin suhteessa 1:1. Kasvillisuus, meri ja niin edelleen reagoivat erilaisin viivein[76] insolaatiomuutoksiin[77]. Lisäksi jäätiköt reagoivat maan kaltevuuden ja akselin suunnan muutoksiin ajoitusten mukaan tuhansien vuosien viiveellä[77][78]. Jäätikön reagointi akselikallistuman muutokseen on 10 000 vuotta ja prekessioon 6 000 vuotta[79].

Kynnysarvot näyttävät olevan merkittäviä. Monesti ollaan sitä mieltä, että Milankovićin jaksot pystyvät ohjaamaan muutoksille herkkää termohaliinikiertoa. Termohaliinikierron voimakkuuden vaihtelut toimisivat silloin Milankovićin jaksoja tehostavana vahvistimena[80][81][82][83][84]. Pohjois-Atlantin ympäristöä lämmittävä Golf-virtahan on osa termohaliinikiertoa.

Jäätiköityminen vähentää ilmakehän hiilidioksidia, jolloin kasvihuoneilmiö heikkenee ja Maa kylmenee. Tämä synnyttää "hiilidioksidi-palautekytkennän"[85].

Tutkijoiden mielestä merien kerrostuminen muuttui jossain tertiäärikauden vaiheessa niin, että kun aiemmin vedet lämpenivät kesällä vain vähän, niin nyt ne lämpenivät paljon kesällä ja jäähtyivät paljon talvella. Tällöin syksyllä oli lämmintä merivettä, josta haihtui kosteutta. Samaan aikaan maa oli jo viilentynyt, jolloin sade tuli lumena alas[86].

Muita kylmenemistä kiihdyttäviä tekijöitä ovat jäätiköiden, merijään ja lumen määrän kasvu, merenpinnan alenemisen ja kasvipeitteen muutoksen aiheuttama albedon eli säteilynheijastuskyvyn kasvu. Suurten jäätiköiden massa luo viiveitä vuodenaikojen muuttumiseen ja mahdollisesti omia värähtelyjaksoja ilmastoon. Suuret jäätiköt sulavat hitaasti. Toisaalta suuri jäätikkö voi painaa maankuorta kasaan niin, että maalämmön vaikutus lisääntyy ja sulattaa jään äkistikin.

Kostea talvi lisää meriveden makeutta, makea vesi jäätyy helpommin ja syntyy enemmän Maata jäähdyttävää merijäätä. Maan säteilynheijastusta eli albedoa kasvattaa myös kuivumisen ja muiden muutosten aiheuttama tuulisuuden kasvu, joka nostaa ilmaan auringon säteilyä heijastavaa pölyä. Ilmaston kylmeneminen vähentää myös kasvihuonekaasujen hiilidioksidin, metaanin ja vesihöyryn määriä, sen muuttaessa biologista hapen tuottajien ja kuluttajien tasapainoa. Termohaliinikierron hidastuminen vähentää myös hiilidioksidia, koska hidas kierto sitoo enemmän hiilidioksidia kuin nopea.[87]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Milankovitch cycles.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Eronen M: Jääkausien jäljillä. Ursa, 1991. ISBN 9789519269597
  • Koivisto M: Jääkaudet. WSOY, 2004. ISBN 9789510291016
  • Kuusisto E, Kauppi L, Heikinheimo P: Ilmastonmuutos ja Suomi. Yliopistopaino,, 1996. ISBN 9789515702968
  • Lunkka J P: Maapallon ilmastohistoria. Gaudeamus, 2009. ISBN 9789524950831
  • Ruddiman, William F: Earth's climate : past and future. Worth, 2008. ISBN 9780716784906
  • Taipale K & Saarnisto M: Tulivuorista jääkausiin: Suomen maankamaran kehitys. WSOY, 1991. ISBN 9789510160480
  • R.C.L. Wilson S.A.Drury J.L.Chapman,: The great ice Age - climate change and life. Open University 2000, First published by Routledge 2000. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b The astronomical theory of climatic change (The Milankovitch Hypothesis) (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ a b Ruddiman 2008, s. 9
  3. ↑ Otavan iso Fokus, 5. osa (Mn–Qv), art. Presessio, Otava 1973, ISBN 951-1-01070-0
  4. ↑ The Sun, Not CO2, Caused Ice Age Glaciers To Melt by Doug L. Hoffman (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ Eronen 1991, s. 129, 228
  6. ↑ Lunkka, s. 186
  7. ↑ Ilmastonmuutos ja Suomi, Esko Kuusisto, Helsinki University Press, Helsinki 1996, ISBN 951-570-296-8, s. 18, s. 22
  8. ↑ Ruddiman 2008, s. 230
  9. ↑ Wilson 2000, s. 157
  10. ↑ Karttunen 2008, s. 159
  11. ↑ Milankovitch Cycles And the Age of the Earth Sean D. Pitman, MD July 2006
  12. ↑ Exploring the Solar System's Interconnectedness
  13. ↑ Maapallo ja avaruus, Mauri Valtonen ja Heikki Oja, ISBN 951-9269-27-4,URSA:n julkaisuja 24, Vaasa 1984, s. x
  14. ↑ Maapallo ja avaruus, Mauri Valtonen ja Heikki Oja, ISBN 951-9269-27-4, URSA:n julkaisuja 24, Vaasa 1984, s. 61.
  15. ↑ Planeetta Maa, Juhani Kakkuri, Ursa 1991, Ursan julkaisuja 42, Paino Vaasa Oy Vaasa 1991, ISBN 951-9269-56-8, ISSN 0357-7937, Luku maapallon kaasukehä s. 156
  16. ↑ a b Valtonen 1984, s. 62
  17. ↑ Milankovitch Cycles - Introduction to Milankovitch cycles (Arkistoitu – Internet Archive) Climate Data information 2010
  18. ↑ a b Kakkuri 1991, s. 156.
  19. ↑ Karttunen 2008, s. 157
  20. ↑ Hannu Karttunen, Ilmakehä, sää ja ilmasto, Ursan julkaisuja 107, Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2008, ISBN 978-952-5329-61-2, s. 156
  21. ↑ Karttunen 2008, s. 156
  22. ↑ Kalle Taipale, Jouko T. Parviainen, Jokamiehen geologia, 1995, Hanki ja jää s. 76
  23. ↑ Eronen 1991, s. 121
  24. ↑ a b Ruddiman 2008, s. 124.
  25. ↑ Eronen, s. 130
  26. ↑ Martin Claussen: 2 Das Klima des Pleistozäns (PDF) pik-potsdam.de. Arkistoitu 26.10.2004. (saksaksi)
  27. ↑ Kakkuri 2004, s. 156.
  28. ↑ Eronen 1991, s. 130
  29. ↑ Eronen, sivut 128–131
  30. ↑ Taipale 1991, Tulivuorista jääkausiin, Kalle Taipale, Matti Saarnisto, s. 214.
  31. ↑ Ilmastonmuutos ja Suomi, SILMU, s. 25
  32. ↑ Kakkuri 1991, s. 156
  33. ↑ Valtonen 1984, s. 59
  34. ↑ Maapallon ilmastohistoria, Juha Pekka Lunkka, Gaudeamus, 2008, ISBN 978 952 495 083 1, 185
  35. ↑ Koivisto 2004, s. 38.
  36. ↑ What controls the advance and retreat of these large glaciers during the four long, cool periods? (Arkistoitu – Internet Archive)
  37. ↑ Eisschilde und Eiskernarchive (Arkistoitu – Internet Archive) Michael Pirrung, Martina Kunz-Pirrung, Seminar Stoffkreisläufe SS2002, Leitung Prof. Lothar Viereck-Götte, viereck@geo.uni-jena.de, Institut für Geowissenschaften, Friedrich-Schiller-Universität Jena, http://www.igw.uni-jena.de
  38. ↑ Ruddiman 2008, s. 195
  39. ↑ An orbital cycle (Arkistoitu – Internet Archive)
  40. ↑ Ruddiman 2008, s. 129
  41. ↑ a b Valtonen 1984, s. 61
  42. ↑ Maapallon muuttuva ilmasto, Jorma Keskitalo, Tammi helsinki 2005, 2005, ISBN 951-31-3425-3, s. 63
  43. ↑ Eronen 1991, s. 129
  44. ↑ Lunkka 2008, s. 186
  45. ↑ Ruddiman 2008, .s 125
  46. ↑ Eronen 1991
  47. ↑ Lunkka 2002, s. 187–189.
  48. ↑ a b Ruddiman 2008, s. 132
  49. ↑ Ruddiman 2008, s. 132, 130
  50. ↑ a b Koivisto 2004, s. 39.
  51. ↑ Lena Morén, Svensk Kärnbränslehantering AB Tore Påsse, Sveriges Geologiska Undersökning: Climate and shoreline in Sweden during Weichsel and the next 150,000 years (PDF) Technical Report TR-01-19. August 2001. (englanniksi)
  52. ↑ Eronen, s. 139
  53. ↑ Das Klima ... (Arkistoitu – Internet Archive) Claussen, Potsdam, Paleoklimatologia
  54. ↑ Matti Eronen, Jääkausien jäljillä, s. 139.
  55. ↑ Lunkka, s. 182.
  56. ↑ Eronen 1991, s. 142.
  57. ↑ [Detection of long term modulation orbital cycles in the sea level oscillations using clean algorithm of spectral analysis, R. K. Tiwari, J. G. Negi and K. N. N. Rao]GEOFIZIKA VOL. 14 1997, Received 30 August 1997, in final form 12 December 1997 UDC 551.461.2
  58. ↑ [Being Milutin Milankovitch “From Millennia to Hours: The Decreasing Scales of the Orbital Theory of Multin Milankovitch” Adapted from Dr. Randy Cerveny Presidential Professor, ASU]
  59. ↑ Radiation windows as indicators of an astronomical influence on the Devil's Hole chronology John A. Shaffer, Randall S. Cerveny and Ronald I. Dorn, Geology v. 24 no. 11 p. 1017–1020,v. 24 no. 11 p. 1017–1020
  60. ↑ Lunkka 2008, s. 181
  61. ↑ Ruddiman 2008, s. 165, 173, 192
  62. ↑ Raymo, M. E., and K. Nisancioglu, The 41 kyr world: Milankovitch's other unsolved mystery, Paleoceanography, 18(1), 1011, doi:10.1029/2002PA000791, 2003. (Arkistoitu – Internet Archive)
  63. ↑ What Controls Ice Sheet Growth? (Powerpoint) soest.hawaii.edu. (englanniksi)
  64. ↑ Ruddiman 2008, s. 173
  65. ↑ Ruddiman 2008, s. 173, s. 165.
  66. ↑ http://www.physics.ohio-state.edu/~wilkins/energy/Companion/E16.7.pdf.xpdf Milankovitch cycles
  67. ↑ a b http://wwwice.lowtem.hokudai.ac.jp/~greve/lectures/dyn_global_warming/DynGW_03.pdf[vanhentunut linkki]
  68. ↑ Ruddiman 2008, s. 172
  69. ↑ Maapallo ja avaruus, Mauri Valtonen ja Heikki Oja, ISBN 951-9269-27-4, URSA:n julkaisuja 24, Vaasa 1984, s. 63
  70. ↑ Eronen, s. 149, 141–142
  71. ↑ Koivisto 2004, s. 35.
  72. ↑ Kurten, jääkausi
  73. ↑ Mammutin aika - elämää jääkaudella, teksti Seppo Vuokko, kuvitus Tom Björklund, Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009, ISBN 978-951-31-4114-4, Luku Jää ja lämpö vuorottelevat, Kohta Mikä aiheuttaa jääkaudet?, s. 20
  74. ↑ Kasvihuoneilmiö, ilmastonmuutos ja Suomi, Matti Juntunen Lasse Nevanlinna, Teknillisten tieteiden akatemia 1990:1, Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 1991, ISBN 951-666-302-8, ISSN 0787-8621, Luku 2.5.1 Milankovicin teoria, s. 41, Gribbin 1989
  75. ↑ Matti Eronen, Jääkausien jäljillä, s. 140, alaluku Miten taivaallinen ilmaston tahdittaja toimii ja s. 141
  76. ↑ Ruddiman 2008, s. 10–14, 160
  77. ↑ a b Ruddiman 2008, s. 11
  78. ↑ Eronen, s. 140
  79. ↑ Ruddiman 2008, s. 162
  80. ↑ A Model of Glacial-Interglacial Cycles
  81. ↑ http://klimakatastrophe.wordpress.com/2008/04/21/zum-klima-der-letzten-eiszeit-und-zum-abreisen-des-golfstroms/ (Arkistoitu – Internet Archive) Zum Klima der letzten Eiszeit und zum Abreißen des Golfstroms
  82. ↑ http://www.atmosphere.mpg.de/enid/Erwartungen_fuer_die_Zukunft/-_Abrupte_Klimaaenderung_2g4.html Abrupte Klimaänderung - Ist eine neue Eiszeit möglich?
  83. ↑ http://www.geophysik.uni-kiel.de/~sabine/DieErde/Erdgeschichte/doh.html (Arkistoitu – Internet Archive) Dansgaard-Oeschger- und Heinrich-Events
  84. ↑ The Milankovitch Cycles
  85. ↑ Ruddiman 2008, s. 204, 199, orig esim Ruddiman, Climate of the Past 2, 2006, s. 43–78.
  86. ↑ Vuokko 2009, s. 21
  87. ↑ Geo.arizona.edu (Arkistoitu – Internet Archive) THE ASTRONOMICAL THEORY OF CLIMATIC CHANGE (The Milankovitch Hypothesis)]
Ilmastonmuutos ja ilmaston lämpeneminen
Syyt
Vaikutukset
Tiede
Keskustelu ja politiikka
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Milankovićin_jaksot&oldid=22796777”