Kioton pöytäkirja

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Raportit ja vetoomukset
Kioton pöytäkirjan allekirjoittajamaat ja ratifiointitilanne (Tiedot maaliskuulta 2009, jonka jälkeen Kanada on eronnut sopimuksesta).

Kioton pöytäkirja (usein myös Kioton (ilmasto)sopimus) on lisäys YK:n ilmaston lämpenemistä käsittelevään sopimukseen (United Nations Framework Convention on Climate Change, UNFCCC). Pöytäkirjan tarkoituksena oli hillitä ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Kioton pöytäkirjan ratifioivat teollisuusmaat sitoutuivat vähentämään vuosien 2008–2012 kasvihuonekaasupäästönsä alle tietyn prosenttiosuuden vuoden 1990 päästöistä. Päästövähennys laskettiin viiden vuoden keskiarvona, joten yksittäisinä vuosina päästöt voivat ylittyäkin. Osuudet määritettiin valtiokohtaisesti hiilidioksidiekvivalenttitonneina.[1] Kioton pöytäkirja oli ensimmäinen oikeudellisesti sitova kansainvälinen sopimus kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä.[2]

Kioton pöytäkirja hyväksyttiin vuonna 1997.[1] Venäjän duuma ratifioi pöytäkirjan lokakuussa 2004, minkä myötä se astui lopullisesti voimaan 16. helmikuuta 2005.[3] Australia ratifioi pöytäkirjan 3. joulukuuta 2007.[4] Yhdysvallat ei ratifioinut pöytäkirjaa. Vuoteen 2019 mennessä 192 maata oli ratifioinut pöytäkirjan.[1]

Kaikki päästövähennyksiin sitoutuneet 36 maata saavuttivat tavoitteensa. Tosin yhdeksän maata joutui turvautumaan sopimuksen joustomekanismeihin eli rahoittamaan päästövähennyksiä muissa maissa, koska niiden omat päästöt ylittivät tavoitteen. Vuonna 2008 alkanut taloustaantuma helpotti päästöjen vähentämistä. Eniten päästöjään vähensivät entiset sosialistimaat, koska Neuvostoliiton hajoaminen pienensi niiden päästöjä 1990-luvun alussa.[5] Vaikka Kioton pöytäkirjan ratifioineet teollisuusmaat vähensivät omia päästöjään, koko maailman päästöt kasvoivat 32 prosenttia vuodesta 1990 vuoteen 2010.[6]

Vuonna 2012 Dohan ilmastokokouksessa päätettiin Kioton pöytäkirjan toisesta velvoitekaudesta vuosille 2013–2020. Se ei kuitenkaan tullut voimaan, koska riittävä määrä maita ei hyväksynyt sitä. Vuodesta 2020 lähtien Kioton pöytäkirjan tilalle tulee Pariisin ilmastosopimus.[1]

Sopimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kioton pöytäkirja on lisäys ilmastonmuutoksen puitesopimukseen, UNFCCC:hen, joka hyväksyttiin Rio de Janeiron Ympäristö- ja kehityskonferenssissa Earth Summitissa 1992. Kaikki UNFCCC:n osapuolet voivat allekirjoittaa tai ratifioida Kioton pöytäkirjan. Kioton pöytäkirja hyväksyttiin UNFCCC:n kolmannessa osapuolikokouksessa Kiotossa, Japanissa, 11. joulukuuta 1997.[7] Pöytäkirja astui voimaan 16. helmikuuta 2005 Venäjän ratifioitua sen. Pöytäkirjan voimaanastumiseksi vähintään 55 osapuolen oli ratifioitava pöytäkirja, ja näiden osapuolten tuli tuottaa yhdessä vähintään 55 prosenttia teollisuusmaiden (Kioton pöytäkirjassa niin sanottujen liitteen I maiden) hiilidioksidipäästöistä vuonna 1990. Venäjän ratifiointi oli ratkaiseva askel prosentuaalisen tavoitteen saavuttamisessa.[3]

Kioton pöytäkirjan tarkoituksena oli täydentää UNFCCC:tä lisäämällä siihen laillisesti sitova lisäsopimus, jonka allekirjoittaneet valtiot sitoutuvat yhdessä taistelemaan ilmastonmuutosta vastaan ja vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä. Tavoitteena oli vähentää päästöjä siten, että vuosien 2008 ja 2012 välillä ne ovat keskimäärin 5,2 % vuoden 1990 tasoa alemmat. Tämä tavoite koski vain teollisuusmaita.[7] Pöytäkirja sisältää myös paljon kaikkia osapuolia koskevia toimia, kuten päästöjen seurannan ja kansallisten päästövähennysohjelmien laadinnan.[8]

Neuvotteluja Kioton pöytäkirjan toimeenpanon yksityiskohdista on jatkettu ennen ja jälkeen pöytäkirjan hyväksymisen ilmastosopimuksen osapuolikokouksissa eli COPeissa (engl. Conference of Parties). Pöytäkirjan voimaantulon jälkeen Kioton pöytäkirjan omia osapuolikokouksia ryhdyttiin nimittämään COP/MOPeiksi (engl. Meeting of Parties). Ensimmäinen COP/MOP järjestettiin marras-joulukuussa 2005 Montrealissa.[9]

Kehitysmaiden jättäminen pöytäkirjan velvoitteiden ulkopuolelle perustuu länsimaiseen oikeuskäsitykseen, jonka mukaan kehitysmaat eivät ole velvollisia korjaamaan ongelmaa, jota ne eivät ole itse aiheuttaneet. Vähäpäästöistä tekniikkaa kehitysmaissa pyritään lisäämään pöytäkirjassa määriteltyjen puhtaan kehityksen mekanismien avulla (engl. Clean Development Mechanism, CDM), joiden avulla teollisuusmaat voivat vähentää kehitysmaihin tekemiensä investointien päästövaikutukset omista velvoitteistaan. Vastaavaa ideaa sovelletaan teollisuusmaiden kesken yhteistoteutuksen (engl. Joint Implementation, JI) avulla. Lisäksi päästökaupan avulla päästöoikeuksia voidaan myydä valtiolta toiselle, jolloin päästövähennykset voidaan tehdä kustannustehokkaasti ja vähentää päästöjä siellä, missä se on edullisinta.[7]

Noudattaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kioton pöytäkirjassa 38 teollisuusmaata sitoutui vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään. Koska Yhdysvallat ei ratifioinut sopimusta ja Kanada erosi siitä, sitova päästövähennystavoite jäi voimaan 36 maalle. Kaikki 36 maata saavuttivat tavoitteensa. Yhdeksän maata (Espanja, Islanti, Itävalta, Japani, Liechtenstein, Luxemburg, Norja, Sveitsi ja Tanska) joutui turvautumaan sopimuksen joustomekanismeihin eli rahoittamaan päästövähennyksiä muissa maissa, koska niiden omat päästöt ylittivät tavoitteen. Ylitykset olivat kuitenkin hyvin pieniä.[5]

Suomen päästövähennystavoite oli nolla prosenttia, eli päästöt piti leikata samalle tasolle kuin vuonna 1990. Suomen toteutunut päästövähennys oli 5,5 prosenttia. Kaikkein suurimmat päästövähennykset saavutti Ukraina: 57,1 prosenttia. Myös Ukrainan päästövähennystavoite oli nolla prosenttia.[5]

Yhdysvaltain ja Kanadan poisjäännin jälkeen 36 maan päästövähennystavoite oli yhteensä 4 prosenttia niiden vuoden 1990 päästöistä. Toteutunut päästövähennys oli peräti 24,2 prosenttia. Jos Yhdysvallat ja Kanada lasketaan mukaan, niin päästöt vähenivät 11,8 prosenttia. Suuret päästövähennykset johtuivat pääasiassa Neuvostoliiton romahtamisesta, joka pienensi entisten sosialistimaiden päästöjä kymmenillä prosenteilla 1990-luvun alussa. Myös vuonna 2008 alkanut taloustaantuma vähensi päästöjä huomattavasti juuri Kioton pöytäkirjan velvoitekaudella.[5]

36 päästövähennyksiin sitoutunutta maata tuotti yhteensä vain 24 prosenttia koko maailman kasvihuonekaasupäästöistä vuonna 2010.[5] Vaikka nämä maat vähensivät päästöjään huomattavasti Kioton velvoitekaudella, muut maat kasvattivat päästöjään niin paljon, että koko maailman päästöt kasvoivat 32 prosenttia vuodesta 1990 vuoteen 2010.[6]

Toinen velvoitekausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuussa 2012 Dohan osapuolikokouksessa Qatarissa päätettiin Kioton pöytäkirjan toisesta velvoitekaudesta, joka kattaa vuodet 2013–2020. EU:n tavoitteeksi tuli vähentää kasvihuonekaasupäästöjään 20 prosentilla vuoden 1990 tasosta. Toinen velvoitekausi olisi tullut voimaan, jos kolme neljäsosaa Kioton pöytäkirjan 192 osapuolesta olisi hyväksynyt sen. Ratifiointi olisi siis tarvittu 144 maalta, mutta vain 134 maata hyväksyi Dohan muutoksen lokakuuhun 2019 mennessä, joten toinen velvoitekausi ei tullut voimaan.[2][10] Suurista teollisuusmaista Japani ja Venäjä olivat mukana ensimmäisellä velvoitekaudella mutta eivät hyväksyneet toista kautta.[1]

Vuodesta 2020 lähtien Kioton pöytäkirjan tilalle tulee Pariisin ilmastosopimus, josta sovittiin 12. joulukuuta 2015. Pariisin sopimus tuli voimaan 4. marraskuuta 2016, kun riittävä määrä maita oli ratifioinut sen.[1]

Mielipiteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin mielipiteiden mukaan Kioton pöytäkirjan suora lämpenemistä rajoittava merkitys nykymuodossaan on pieni: tavoitteet ovat vaatimattomat ja päästövähennyksiin ovat sitoutuneet ainoastaan teollisuusmaat. Kehitysmaiden jättäminen aluksi pöytäkirjan ulkopuolelle on kuitenkin harkittua: samalla mallilla saatiin aikaan yleisesti toistaiseksi onnistuneimpana pidetty maailmanlaajuinen ympäristösopimus, jolla rajoitetaan otsonikerrosta vaurioittavia CFC-päästöjä.lähde?

Kioton pöytäkirjan on sanottu olleen Venäjälle edullinen, koska sen on pidettävä päästöt vuoden 1990 tasolla, josta Venäjä on taloudellisesti taantunut myöhemmin. Tämän ansiosta Venäjä saa rahaa siitä, että se ei saastuta tarpeeksi.[11] Yhdysvallat on jättäytynyt Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle, ja Kiina luokitellaan sopimuksessa kehitysmaaksi, joten siltä ei vaadita päästövähennyksiä.[12] Nämä kaksi ovat maailman johtavia kasvihuonepäästöjen aiheuttajia, ja näiden pois jääminen on paha takaisku sopimukselle. Australia ratifioi pöytäkirjan vasta viime tingassa, joulukuussa 2007. Ratifiointiin on voinut vaikuttaa Australiaa koetellut kuivuus sekä myös uuden pääministerin Kevin Ruddin valinta. Hän lupasi allekirjoittaa sopimuksen, jos hänet valittaisiin.[13][14]

Entinen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola kritisoi väitöskirjassaan Kioton pöytäkirjaa siitä, että se ei ota huomioon viennin ja tuonnin vaikutusta kunkin maan päästöihin. Teollisuusmaat ovat pysäyttäneet omien päästöjensä kasvun ulkoistamalla tuotantoaan kehitysmaihin, erityisesti Kiinaan. Jos päästöt kohdistettaisiin sille maalle, jossa tavarat kulutetaan, niin EU-maiden päästöt näyttäisivät selvästi suuremmilta.[15]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Sopimukset ohjaavat kansainvälistä ilmastopolitiikkaa Ilmasto-opas. 2019. Suomen ympäristökeskus. Arkistoitu 4.12.2019. Viitattu 4.12.2019.
  2. ↑ a b Kioton pöytäkirja 2019. Ympäristöministeriö. Arkistoitu 23.9.2019. Viitattu 4.12.2019.
  3. ↑ a b Kioton ilmastosopimus sai Venäjän tuen Yle Uutiset. 17.12.2004. Viitattu 4.12.2019.
  4. ↑ Australia ratifioi Kioton sopimuksen 3.12.2007. YLE.
  5. ↑ a b c d e Shishlov, Igor; Morel, Romain; Bellassen, Valentin: Compliance of the Parties to the Kyoto Protocol in the first commitment period. Climate Policy, 2016, 16. vsk, nro 6, s. 768–782. doi:10.1080/14693062.2016.1164658 (englanniksi)
  6. ↑ a b The Emissions Gap Report 2012 (Sivu 2) 2012. United Nations Environment Programme. Viitattu 7.12.2019. (englanniksi)
  7. ↑ a b c Kioton pöytäkirja Taustatiedote. 23.7.2003. Euroopan komissio. Viitattu 5.12.2019.
  8. ↑ Korhola, Eija-Riitta: The Rise and Fall of the Kyoto Protocol – Climate Change as a political process (Sivu 26) Väitöskirja. 2014. Helsingin yliopisto. Viitattu 5.12.2019. (englanniksi)
  9. ↑ Korhola, Eija-Riitta: The Rise and Fall of the Kyoto Protocol – Climate Change as a political process (Sivut 62 ja 318) Väitöskirja. 2014. Helsingin yliopisto. Viitattu 5.12.2019. (englanniksi)
  10. ↑ The Doha Amendment 2019. Yhdistyneet kansakunnat. Viitattu 8.12.2019. (englanniksi)
  11. ↑ Q&A: The Kyoto Protocol News.bbc.co.uk. 16.2.2005. BBC. (englanniksi)
  12. ↑ Kiina ratifioimassa Kioton sopimuksen Yle Uutiset. 21.8.2002. Viitattu 9.12.2019.
  13. ↑ Mercer, Phil: Australia warned of water crisis News.bbc.co.uk. 5.7.2004. BBC. (englanniksi)
  14. ↑ Mercer, Phil: Australia 'facing hotter future' News.bbc.co.uk. 2.1.2004. BBC. (englanniksi)
  15. ↑ Korhola, Eija-Riitta: The Rise and Fall of the Kyoto Protocol – Climate Change as a political process (Sivut 94–96) Väitöskirja. 2014. Helsingin yliopisto. Viitattu 9.12.2019. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kioton pöytäkirja.
Ilmastonmuutos ja ilmaston lämpeneminen
Syyt
Vaikutukset
Tiede
Keskustelu ja politiikka
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kioton_pöytäkirja&oldid=22274631”