Hänen vanhempansa olivat kreivi Fjodor Grigorjevitš Orlovin ja Jelisaveta Mihailovna Gusjatnikova Popova[2] (1757-1791), hattu- ja pellavatehtaan omistajan, Moskovan juomaviljelijöiden yrityksen pääjohtaja Mihail Petrovitš Gusjatnikov (1707-1776) tyttären poika heidän avoliitostaan (aatelisoikeus ja sukunimi virallistettiin vuonna 1796). Mihail ei kuitenkaan saanut aatelisarvoa. Hänen vanhempi veljensä oli Aleksei Fjodorovitš Orlov.[1]
Hän sai koulutuksensa vuosina 1796-1801 jesuiitta Abbé Nicolasin aatelispoikien sisäoppilaitoksessa, joka oli Pietarin arvostetuin koulu.[1]
Hänet ilmoitettiin "opiskelijaksi" ulkoasiainkolleegioon vuonna 1801. Hän astui asepalvelukseen vuonna 1805 ilmoittautumalla Kavaljeerikaartin rykmenttiin 'lippu junkkeriksi' (estandard junker, эстандарт-юнкер). Hänet ylennettiin kornetiksi vuonna 1806 tunnustuksena kunnostautumisesta Austerlitzin taistelussa. Vuonna 1807 hän taisteli Guttstadtin-Deppenin, Heilsbergin ja Friedlandin taistelussa sekä sai ansioistaan kultaisen miekan ("Urheudesta") kunnianosoituksen. Hänet nimitettiin ruhtinas, kenttämarsalkka Pjotr Volkonskin adjutantiksi vuosiksi 1810-1812.[1]
Vuoden 1812 isänmaallisen sodan alkuun mennessä hän oli Kavaljeerikaartin rykmentin luutnantti. Hän seurasi kenraaliadjutantti Aleksandr Balašovia Vilnaan Napoleonin luo pian sodan alkamisen jälkeen, mitä varten hänet nimitettiin Aleksanteri I:n sivuadjutantiksi.[1] Hän oli ensin marsalkka Barclay de Tollyn ja sitten sotamarsalkka Mihail Kutuzovin adjutantti, osallistui Smolenskin puolustukseen sekä Ševardinon ja Borodinon taisteluihin, oli kenraali Ivan Dorohovin partisaaniosastossa ja hänelle myönnettiin Pyhän Yrjön 4. luokan ristin Verejan vapauttamisen aikana marraskuussa 1812. Hän taisteli lähellä Malojaroslavetsia, Vjazmaa ja Krasnyita, jossa hänet ylennettiin kapteeniksi.[3]
Mihail Fjodorovitš Orlov, Pietro Rossin miniatyyri luulle (kaulassa ja rinnalla Pyhän Vladimirin 2. luokan risti vuodelta 1814)
Vuonna 1813 hän oli mukana partisaani-toiminnassa ja kunnostautumisensa ansiosta Kaliszin lähellä hänet palkittiin Pyhän Annan 2. luokan ristillä[4] ja ylennettiin everstiksi maaliskuussa samana vuonna. Plesvitskin aselevon jälkeen hänet määrättiin kenraali Johann Adolf von Thielemannin joukko-osastoon, hän osallistui Merseburgin piiritykseen ja valloitukseen sekä Leipzigin taisteluun. Vuonna 1814 hän taisteli kenraali Vasili Orlov-Denisovin joukko-osastossa Champobertin taistelussa, Troyesissa ja Arcy-sur-Aubes'n taistelussa.[3]
Pariisin valloituksen aikana, jäätyään panttivangiksi marsalkka Auguste de Marmontin leiriin, hän laati ehdot ja "sommitteli sopimuksen tämän Ranskan valtakunnan pääkaupungin antamisesta liittoutuneille joukoille". Huhtikuussa 1814 hänelle myönnettiin Pyhän Vladimirin 2. luokan risti ja kenraalimajurin arvo. Tämän diplomaattisen menestyksen vuoksi hänet lähetettiin Tanskaan neuvottelemaan Norjan luovuttamisesta Ruotsin kruunulle. Vuosina 1815-1817 hän osallistui toiseen sotaretkeen Ranskassa 7. jalkaväkikomppanian esikuntapäällikkönä.[4] Koska keisari oli tyytymätön Orlovin protestointiin Puolan ja Liettuan tilanteeseen liittyen, vuonna 1817 hänet siirrettiin 4. jalkaväkijoukko-osaston esikuntapäälliköksi Kiovaan.[5] Kesäkuussa 1820 hän sai Kišinjovissa sijaitsevan 16. jalkaväkidivisioonan komennon itselleen.[1]
Mihail Orlov palasi ulkomaan sotaretkiltä tsaarinhallintoa vastustavien näkemysten kanssa ja kirjoitti keisarille ehdotuksen maaorjuuden poistamisesta.[5] Keisari Aleksanteri I hylkäsi viisi kertaa anomuksen 16. jalkaväkidivisioonan antamisesta Orlovin johdettavaksi ja osoitti yleisesti epäluuloa häntä kohtaan. Kišinjovissa palvellessaan Orlov asetti itselleen tavoitteen levittää valistusta sotilaiden keskuudessa ja omaksua inhimillisemmän asenteen heitä kohtaan: hän järjesti alkeiskoulutusta alempien arvojen sotilaille ja kielsi ruumiillisen rangaistuksen kurinpito- ja opetusmenetelmänä divisioonassaan. Mihail Orlov kannatti koulutuksen ja lukutaidon nopeaa levittämistä alimpien yhteiskuntaluokkien keskuuteen. Vuonna 1817 hän kehitti Kiovassa Vladimir Rajevskin perustaman kantonistien[5]Lancaster-koulua arvoltaan alimmille sotilaille, Pariisissa vuonna 1816 saamansa esimerkin ja Société d'instruction élémentaire (Alkeisopetuksen seura) -yhdistyksen neuvojen avulla. Vuonna hän perusti vuonna 1821 sotilaiden ja kadettien koulun Kišinjoviin16. jalkaväkidivisioonan päämajaan, Lancaster-kouluja rykmenttien keskinäistä koulutusta varten sekä koosti heille koulutusmateriaalia.[1]
Hän antoi useita määräyksiä ja ohjeita ruumiillisen rangaistuksen lieventämisestä sekä upseerien saattamisesta oikeuden eteen sotilaiden huonosta kohtelusta. Hänet erotettiin virastaan 'Hyvinvointiliitossa' (ven. Союз благоденствия, Sojuz blagodenstvija) Lancaster-koulua johtaneen Vladimir Rajevskin kurinpito-oikeudenkäynti tapauksen yhteydessä, syytettynä "epäluotettavasta ajattelusta" ja "palvelussääntöjen" rikkomisesta. Vuosina 1822-1823 häntä tutkittiin virkavelvollisuuden laiminlyönnistä, minkä jälkeen hänet vapautettiin tehtävästään komentajana, mutta hän oli vielä armeijan palveluksessa.[6]
Mihail Orlov on yksi esi-dekabristisen järjestön "Venäjän ritarien ritarikunnan" perustajista. Hän kehitti laajan liberaalistisen uudistusohjelman: perustuslaki, maaorjuuden poistaminen, valamiehistöllinen oikeudenkäynti, lehdistön vapaus, jotka yhdistyisivät brittiläisen yhteiskunnan tapaisesti aristokratian ja nousevan porvariston voimaan.[6][4] Hyvin samanlaisen ohjelman oli esittänyt Aleksand Radištšev teoksessaan Matka Pietarista Moskovaan vuonna 1790. Orlov oli laitettu salaisen poliisin valvontaan, koska 16. jalkaväkidivisioon esimiehillä oli kuriton maine ja he laistivat miehistön sulkeiskoulutuksesta.[6]
Miljatinon vankeudessa jatkuvasti taloudellisissa vaikeuksissa ollut Mihail Orlov yritti olla antautumatta joutilaisuuteen. Hän käytti paljon aikaa uraauurtavan "Valtion luototuksesta" tutkielman kirjoittamiseen vuosina 1824-1832 ja yritti syventyä perimänsä lasitehtaan[4] asioihin. Orlovin tehdas esitteli I Manufaktuurinäyttelyssä vuonna 1829 lasiesineitä, joissa oli "värillistä, kullattua lasia ja rikkaasti hiottua kristallia". Toimelias Orlov luovutti runoilija, ruhtinas Pjotr Vjazemskin välityksellä valtiovarainministeri Jegor Kankrinille kirjeen ja paketin maalattuja lasiesineitä. Kirjeessään hän pyysi ministeriöltä tilausta ja lupaa maalattua lasia valmistavan tehtaan rakentamiseen Moskovaan.[7] "Valtion luototuksesta" -kirjan julkaiseminen sensuroituna vuonna 1833 ja tilausten puutteesta tappiota tuonut värilasitehdas eivät kuitenkaan parantaneet Orlovin taloudellista tilannetta.
Vuonna 1831 hän sai palata asumaan Moskovaan poliisin valvonnan alaisena[6] poikansa koulutuksen vuoksi.[5] Orlovin asema oli näinä vuosina edelleen yhtä vaikea: toisaalla viranomaiset katsoivat vinoon häneen vapaamielisyyttään ja alistivat hänet poliisin valvonnan alaiseksi; toisaalla vapaamieliset piirit vertasivat hänen suhteellisen etuoikeutettua asemaansa muitten dekabristien onnettomaan kohtaloon. Siitä huolimatta miehestä, joka hyväksyi Pariisin antautumisen vuonna 1814, tuli Moskovan seurapiirien arvostettu jäsen.[3] Vapaa-ajatteleva yliopistonuoriso kunnioitti Orlovia yhtenä harvoista Moskovaan jäljelle jääneistä dekabristeista, joiden kanssa oli mahdollista seurustella.[8]
Orlovin veljeksistä nuoremmalla ei ollut enää mahdollisuutta osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän omisti elämänsä viimeiset vuodet maalauksen, kuvanveiston ja arkkitehtuurin koulun toiminnan järjestämiseen Moskovassa.[3] Hän sai kerran poistua Moskovasta vuonna 1841 käymään Tallinnassa ja Pietarissa.[4] Hän kuoli kuumeeseen maaliskuussa 1842 ja hänet haudattiin Novodevitšin luostariin Moskovaan.[6]
Välittömästi hänen kuolemansa jälkeen Moskovan poliisipäällikkö takavarikoi kaikki hänen asiapaperinsa: ne tarkistettiin, perhe- ja raha-asioita koskevat dokumentit annettiin takaisin ja loput tutki salaisen poliisin (Keisarin kanslian III osasto) päällikkö Aleksandr von Benckendorff, joka antoi vapauttavan lausunnon toukokussa 1842. Suurin osa palautettiin perheelle, paitsi virallinen kirjeenvaihto, joka tuhottiin.[4]
Mihail Orlov kirjoitti uraauurtavan tutkimuksen valtion luototuksesta. Isoa-Britanniaa esimerkkiä käyttäen hän todisti valtion luototuksen positiivisen vaikutuksen kansallisen vaurauden kasvuun ja talouden kehitykseen, mikä puolestaan ehkäisisi poliittisia ”häiriöitä”. Hän kannatti valtion lainojen laajaa kehittämistä, arvopaperien kiertoa pörssissä ja verojen alentamista, missä hän näki syyn ”hallituksen ja kansan välisen yksimielisyyden loukkaamiseen”.[6] Hän kirjoitti tutkielmansa nimellä ”Valtion luototuksesta” vuosina 1824–1832, ja se julkaistiin vuonna 1833 sensuroituna. Koko teksti julkaistiin nimettömänä vuonna 1840 Leipzigissa, ja ensimmäinen venäjänkielinen tieteellinen kokonaispainos julkaistiin vuonna 1963.[1]
Mihail Orloville pystytettiin vuonna 1975 kuvanveistäjä Juri A. Kanašinin tekemä muistomerkki Kišinjoviin.[6]
Mihail Orlov poikansa Nikolain kanssa 1830-luvullaJekaterina Orlova, François Lagrenée, 1822-1823
Mihail Orlov meni naimisiin vuonna 1821 Jekaterina Nikolajevna Rajevskajan (1797–1885), kenraali Nikolai N. Rajevskin ja Sofia Aleksejevna Konstantinovan (1769–1844) vanhimman tyttären kanssa.[1][3] Jekaterina sai erinomaisen kotikoulutuksen, hänellä oli kahdeksan sisarusta. Hän osasi valloittaa ihmiset luonteensa lujuudella ja suoraviivaisuudella, josta hänen ystävänsä antoivat hänelle leikkimielisesti lempinimen "Marfa Boretskaja". Mihail Orlov oli toiminut Nikolai Rajevskin esikuntapäällikkönä. Jekaterina Orlova oli maanpaossa Miljatinon kylässä, Mosalskin alueellaKalugan kuvernementissä vuosina 1826-1831 yhdessä aviomiehensä kanssa. Vuoden 1826 lopulla hän tuli Moskovaan hyvästelemään sisartaan Mariaa, joka oli lähdössä Siperiaan karkotetun dekabristimiehensä ruhtinas Sergei Volkonskin luo.[4]
Heillä oli kaksi lasta:
Nikolai Mihailovitš Orlov (1822–1886), historioitsija, nai vuonna 1857 aatelissukuisen Olga Pavlovna Krivtsovan (1838–1926), ruhtinas N. G. Repnin-Volkonskin pojantyttären.[4] Heille syntyi tytär Jekaterina Nikolajevna Orlova (nuorempi) isoäitinsä nimikaima, joka nai vuonna 1898 historioitsija, kirjailija, juristi, Moskovan yliopiston professori, poliitikko Sergei Andrejevitš Kotljarevskin (1873-1939, teloitettiin Stalinin vainoissa). Heille syntyi tytär Pavel Sergejevna (1906-1978).
Historioitsija Nikolai Mihailovitš Orlov ja vaimo Olga Pavlovna Krivtsova, noin 1860-lukuAnna Mihailovna Orlova (1826–1887), nai vuonna 1847 kenraalimajuri, ruhtinas Vladimir Vladimirovitš Jašvilin (1813–1864).[4] Heille syntyi viisi lasta: Maria (1852-1927), hovin kunnianeito, sairaanhoitaja ensimmäisessä maailmansodassa; kuoli maanpaossa Prahassa. Sofia (1854-1911 jälkeen), nai kamariherra Sergei Apollonovitš Uvarovin (1847-1900). Pavel (1856-1881), runoilija. Nikolai (1857-1897), palveli henkivartioston husaarirykmentissä, nai senaattori G. I. Philipsonin tyttären Natalia Grigorievna Philipsonin (1861-1939). Leo (1859-1917), kamarijunkkari, Simbirskin kuvernööri, nai vuonna 1897 Domnika Vladimirovnan (1874-1898), komentajaluutnantti Vladimir Aleksandrovitš Stahovitšin tyttären; vuonna 1900 hän nai ensimmäisen vaimonsa serkun Anastasia Petrovnan (1881-1952), Pjotr Aleksandrovitš Stahovitšin tyttären.
Jekaterina Nikolajevna Orlova Rajevskaja, S. I. Sudarikov, 1830-luku
Aviomiehensä kuoleman vuonna 1842 jälkeen Jekaterina Orlova matkusti paljon ulkomailla, hän asui joko Moskovassa tai Pietarissa tai Tsarskoje Selossa. Hän käytti paljon aikaa isoisoisänsä tiedemies ja kirjailija Mihail Lomonosovin asiapapereiden järjestämiseen ja arkiston kuvaamiseen. Hyvin vanhaksi asti hän säilytti mielensä terävyyden, sielunsa selkeyden ja asenteensa ystävällisyyden. Hän oli edelleen kiinnostunut kirjallisuudesta ja seurasi tiiviisti, mitä hänen nuoruudenystävästään Aleksandr Puškinista kirjoitettiin. Hän kuoli vuonna 1885 Tsarskoje Selossa ja hänet haudattiin Novodevitšin luostariin aviomiehensä viereen.[9]
.jpg)
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mihail Fjodorovitš Orlov Wikimedia Commonsissa
