Michel Mayor

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Michel Mayor
Michel Mayor vuonna 2012
Michel Mayor vuonna 2012
Henkilötiedot
Koko nimi Michel Gustave Édouard Mayor
Syntynyt12. tammikuuta 1942
Lausanne, Sveitsi
Kansalaisuus Sveitsi
Koulutus ja ura
Tutkinnot Lausannen yliopisto
Instituutti Geneven yliopisto
Oppilaat Didier Queloz
Tutkimusalue astrofysiikka
Tunnetut työt ensimmäisen auringon kaltaista tähteä kiertävän eksoplaneetan löytäminen
Palkinnot Nobelin fysiikanpalkinto 2019
Aiheesta muualla
exoplanets.ch/team/faculty-members/michel-mayor

Michel Gustave Édouard Mayor (/miʃɛl majɔʁ/, s. 12. tammikuuta 1942)[1] on sveitsiläinen astro­fyysikko ja Geneven yliopiston tähti­tieteen laitoksen professori emeritus.

Hän siirtyi virallisesti eläkkeelle vuonna 2007, mutta on jatkanut aktiivista tutkimustyötä Geneven yliopistossa.[2] Hän sai vuonna 2019 Nobelin fysiikanpalkinnon yhdessä Jim Peeblesin ja Didier Quelozin kanssa,[3] Hän on saanut myös vuoden 2010 Viktor Hambardzumyanin kansainvälisen palkinnon ja vuoden 2015 Kioton palkinnon.[2]

Yhdessä Didier Quelozin kanssa hän löysi vuonna 1995 ensimmäisen auringon kaltaista tähteä, 51 Pegasia, kiertävän eksoplaneetan, 51 Pegasi b:n.[4] Tämän saavutuksen perusteella hänelle myönnettiin vuoden 2019 Nobelin fysiikan­palkinto ”auringon kaltaista tähteä kiertävän ekso­planeetan löytämisestä”.[5]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mayor suoritti vuonna 1966 Lausannen yliopistossa tutkinnon fysiikassa ja väitteli tohtoriksi tähti­tieteestä Geneven yliopistossa vuonna 1971.[2] Hänen väitös­kirjaansa liittyi tutkielma nimeltä ”Essay on the kinematical properties of stars in the solar vicinity: possible relation with the galactic spiral structure” (”Tutkielma tähtien kine­maatti­sista ominaisuuksista Auringon läheisyydessä: mahdollinen yhteys galaksien spiraalimaiseen rakenteeseen.”[2] Hän toimi tutkijana Cambridgen yliopiston tähtitieteen laitoksella vuonna 1971.[2] Sen jälkeen hän vietti sapattivuoden Euroopan eteläisessä observatoriossa pohjois-Chilessä sekä Havaijin yliopiston tähtitieteen laitoksella.[2]

Vuosina 1971–1984 Mayor toimi tutkimus­apulaisena Geneven observatoriossa, joka on Geneven yliopiston tähti­tieteen laitoksen kotipaikka. Vuonna 1984 hänestä tuli yliopiston apulais­professori.[1] Vuonna 1988 yliopisto nimitti hänet professoriksi, missä virassa hän toimi eläkkeelle siirtymiseensä saakka vuonna 2007. Mayor toimi Geneven observatorion johtajana vuosina 1998–2004. Nykyisin hän on Geneven yliopiston professori emeritus.[2]

Tutkimukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Didier Queloz ja Michel Mayor La Sillan observatoriossa (2012)

Mayor on tutkinut aurinko­kunnan ulkopuolisia planeettoja eli eksoplaneettoja, havainto­välineitä, kaksoistähtien tilastollisia ominaisuuksia, pallomaisten tähti­joukkojen dynamiikkaa, galaksien rakennetta ja kinematiikkaa. Mayorin tohtorin­väitös­kirja Geneven yliopistossa käsitteli galaksien kierteistä rakennetta.[1]

Hänen toimiessaan tutkimus­apulaisena tutkijoita kiinnostivat kehitteillä olleet valo­sähköiseen ilmiöön perustuvat Doppler-spektro­metrit, joilla oli määrä saada taivaan­kappaleiden säteis­nopeudet mitatuksi tarkemmin kuin ennestään käytössä olleilla valo­kuvaus­menetelmillä. Vuonna 1967 Roger Griffin oli ensimmäisenä osoittanut, että säteis­nopeuksien mittaaminen valo­sähköisen ilmiön avulla on mahdollista. Hänen jälkeensä Mayor kehitti Marseillen yliopistossa yhdessä André Barannen kanssa COREVAL:in, foto­elektronisen spektro­skoopin, jolla säteis­nopeudet voitiin mitata hyvin tarkasti ja joka näin mahdollisti tähtien liikkeen, kaksoistähtien jakson­ajan ja jopa tähtien pyörähdys­aikojen mittaukset.[6]

Keksintö avasi monia mahdollisuuksia. Muun muassa sillä voitiin tutkia auringon tyyppisistä tähdistä muodostuvien kaksoistähtien tilastollisia ominaisuuksia. Yhdessä Antoine Duquennyn kanssa hän tutki vuonna 1991 eräiden systeemien säteittäisiä nopeuksia, joiden oletettiin olevan kaksoistähtiä. Heidän tutkimus­tuloksensa osoittivat, että osa niistä saattoi olla yhden tähden järjestelmiä, joihin liittyi myös tähteä pienempiä kohteita.[7] Toivoen saada säteisnopeudet vielä tarkemmin mitatuiksi Mayor, Baranne ja jatko-opiskelija Didier Queloz kehittivät CORAVEL:in pohjalta ELODIE-spektro­grafin, jonka tarkkuus kirkkaimpien tähtien osalta oli 15 m/s, kun se CORAVEL:lla oli ollut 1 km/s. ELODIE:n erityisenä tarkoituksena oli selvittää, ovatko tähtien pienemmät seuralaiset ruskeita kääpiöitä vai mahdollisesti jättiläis­planeettoja.[8]

Vuonna 1994 ELODIE oli Genevessä valmiina otettavaksi käyttöön, ja Mayor ja Queloz aloittivat aurinko­kunnan kaltaisten systeemien etsimisen tekemällä havaintoja tähtiin liittyvistä sekundaarisista kohteista.[9] Heinäkuussa 1995 heidän havaintonsa 51 Pegasi -tähdestä osoittivat, että sitä kiersi eksoplaneetta, joka sai nimen 51 Pegasi b ja jonka myöhemmin todettiin olevan tyypiltään kuuma jupiter. Se oli ensimmäinen eksoplaneetta, jonka havaittiin kiertävän pääsarjan tähteä; muun tyyppisiä tähtiä kiertäviä planeettoja kyllä oli jo aikaisemmin havaittu.[10] Mayorin ja Quelozin löydön innoittamina muut ovat myöhemmin löytäneet jo suuren joukon eksoplaneettoja.[11] Vuoteen 2019 mennessä on jo ainakin 4000 kohdetta varmuudella tunnistettu ekso­planeetoiksi, minkä lisäksi on vielä suuri joukko sellaisiksi arveltuja kohteita.[12]

Tämän jälkeen Mayor keskittyi entistä enemmän säteis­nopeuden mittaus­laitteiden parantamiseen, jotta niillä voitiin havaita ekso­planeettoja ja mitata niiden ominaisuuksia. Mayor johti työryhmää, joka kehitti ELODIE:n pohjalta HARPS -nimisen laitteen (High Accuracy Radial Velocity Planet Searcher, joka vuonna 2003 asennettiin ESO:n 3,6 metrin kauko­putkeen La Sillan observatoriossa Chilessä. Sillä voidaan mitata säteis­nopeuksia jopa 1 m/s:n tarkkuudella.[13] Mayor johti työryhmää, joka etsi HARPS:in avulla muita eksoplaleettoja. Vuonna 2007 hän oli yksi niistä 11 eurooppalaista tiedemiehestä, jotka löysivät ESO:n kaukoputken avulla Gliese 581 c:n, ensimmäisen tähteä ympäröivällä elin­kelpoisella vyöhykkeellä sijaitsevan ekso­planeetan.[14] Vuonna 2009 Mayor ja hänen työryhmänsä löysivät kevyimmän ekso­planeetan, joka pääsarjan tähden ympäriltä on koskaan löydetty: Gliese 581 e:n.[15] Kuitenkin Mayor huomautti, että ihmiset eivät tule koskaan muuttamaan sellaisille eksoplaneetoille, koska ne ovat ”aivan, aivan liian kaukana ... [ja matka kestäisi] satoja miljoonia päiviä nykyisin käytössä olevilla keinoilla”.[16] Sen sijaan Mayorin löytöjen ansiosta ekso­planeetoilta mahdollisesti saapuvien maan­ulkoisten viestien löytämiseen arvellaan nyt olevan paremmat mahdollisuudet kuin aikaisemmin ajateltiin.[17]

Yhdessä Pierre-Yves Frein kanssa Mayor kirjoitti ranskankielisen kirjan Les Nouveaux mondes du Cosmos (”Kosmoksen uudet maailmat”), josta hänellä vuonna 2001 myönnettiin vuoden tähtitieteellisen kirjan palkinto 17. tähtitieteen juhlilla Haute Mariennessa.[18]

Palkintoja ja tunnustuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mayorille on myönnetty seuraavat palkinnot:

Vuonna 2004 Mayor nimitettiin Ranskan Kunnialegioonan ritariksi.[18]

Kunniatohtorin arvon ovat Mayorille myöntäneet:[18]

Sveitsiläisen harrastelijatähtitieteilijä Michel Oryn vuonna 2001 löytämä asteroidi sai nimen 125076 Michelmayor. Nimen valinnasta päätti Minor Planet Center 21. elokuuta 2013.[24]

Osallistuminen ammatillisten järjestöjen toimintaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mayor järjesti Sveitsin astrofysiikan ja tähtitieteen yhdistyksen yhdeksän Saas-Fee -jatkokurssia.[18] Vuosina 1985–1990 hän toimi Europhysics Newsin toimituksen jäsenenä.[18]

Hän on toiminut myös seuraavissa tehtävissä:

Lisäksi hän on ollut ulkomaisena jäsenenä Ranskan tiedeakatemiassa vuodesta 2003[18], Yhdysvaltojen National Academy of Sciencesissä vuodesta 2010 ja American Academy of Arts and Sciencesissä vuodesta 2010. Vuodesta 2008 lähtien hän on ollut myös Royal Astronomical Societyn kunniajäsen.[18]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Conference du 26 Septembre 2007 Syyskuu 2007. Cercle des amities internationales, Geneve. Viitattu 16.11.2019.
  2. ↑ a b c d e f g Michel Mayor Planetary.org. Planetary Society. Viitattu 16.11.2019.
  3. ↑ Annikka Mutanen: Fysiikan nobelisti oivalsi, että kosminen taustasäteily kertoo universumin menneisyyden – palkinto myös eksoplaneetan löytäjille. Helsingin Sanomat, 8.10.2019. Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ A Jupiter-mass companion to a solar-type star. Nature, 23.11.1995, nro 6555, s. 355–359. doi:10.1038/378355a0 Bibcode:1995Natur.378..355M [Michel Mayor, Didier Queloz Artikkelin verkkoversio].
  5. ↑ a b The Nobel Prize in Physics 2019 Nobel Media AB. Viitattu 16.11.2019.
  6. ↑ Johnb B. Hearnshaw: The Analysis of Starlight: Two Centuries of Astronomical Spectroscopy, s. 114–116. Cambridge University Press, 2014. ISBN 978-1107031746
  7. ↑ Antoine Duquennoy, Michel Mayro: Multiplicity among solar-type stars in the solar neighbourhood. II. Distribution of the orbital elements in an unbiased sample. Astronomy & Astrophysics, 1991, s. 485–524. Bibcode:1991A&A...248..485D Artikkelin verkkoversio. (PDF)
  8. ↑ A. Baranne, D. Queloz, M. Mayor, G. Adrianzyk, G. Knispel, D. Kohler, D. Lacroix, J.-P. Meunier, G. Rimbaud, A. Vin: ELODIE: A spectrograph for accurate radial velocity measurements. Astronomy & Astrophysics Supplement Series, 1996, nro 2, s. 373–390. doi:10.1051/aas:1996251 Bibcode:1996A&AS..119..373B Artikkelin verkkoversio.
  9. ↑ Once upon a time, an exoplanet was discovered Science Daily. 16.4.2018. Springer. Viitattu 15.11.2019.
  10. ↑ Michel Mayor, Didier Queloz: A Jupiter-mass companion to a solar-type star. Nature, 1995, nro 6555, s. 355–359. doi:10.1038/378355a0 Bibcode:1995Natur.378..355M
  11. ↑ Elizabeth Gibney: Michael Mayor: In search of sister earths. Nature, 2013, nro 7480, s. 357–365. PubMed:24352276 doi:10.1038/504357a Bibcode:2013Natur.504..357.
  12. ↑ Exoplanet and Candidate Statistics California Institute of Technology. Viitattu 16.11.2019.
  13. ↑ D. Queloz, M. Mayor: From CORALIE to HARPS. The way towards 1 m s-1 precision Doppler measurements. The Messenger, Syyskuu 2001, s. 1–7. Artikkelin verkkoversio.
  14. ↑ Seth Borenstein: Red dwarf is mother to an Earth-like planet. The Sydney Morning Herald, 25.4.2007. Artikkelin verkkoversio.
  15. ↑ M. Mayor: The HARPS search for southern extra-solar planets,XVIII. An Earth-mass planet in the GJ 581 planetary system. Astronomy and Astrophysics, 2009, nro 1. doi:10.1051/0004-6361/200912172 Bibcode:2009A&A...507..487M arXiv:0906.2780
  16. ↑ Humans will not 'migrate' to other planets, Nobel winner says Phys.org. 9.10.2019. Viitattu 16.11.2019.
  17. ↑ How a discovery that earned the Nobel Prize in Physics transformed the hunt for alien life nbcnews.com. Viitattu 16.11.2019.
  18. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Michel Mayor 3.5.2010. Ranskan tiedeakatemia. Viitattu 16.11.2019. (ranskaksi)
  19. ↑ Prix Janssen Société astronomique de France. Viitattu 16.11.2019. (ranskaksi)
  20. ↑ Dennis Overbye: Finder of the New Worlds The New York Times.
  21. ↑ The BBVA Foundation presents its Frontiers of Knowledge Awards at a ceremony enthroning science and culture as motors of development 12.6.2012. BBVA Foundation. Viitattu 16.11.2019.
  22. ↑ Gold Medal Winners Royal Astronomical Society. Viitattu 16.11.2019.
  23. ↑ Lidar Gravé-Lazi: Wolf Prize to be awarder to eight laureates from US, UK and Switzerland. The Jerusalem Post, 3.1.2017. Artikkelin verkkoversio.
  24. ↑ MPC/MPO/MPS Archive ((Sivu MPC 84674, New Names of Minor Planets)) 21.8.2013. The International Astronomical Union, Minor Planet Center. Viitattu 16.11.2019.
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Michel Mayor
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Michel_Mayor&oldid=22795792”