Megáli idéa

Kreikassa vuonna 1919 laadittu kartta, joka sisältää hahmotelman tulevasta Suur-Kreikasta (*Megáli Ellás*).

Megáli idéa (kreik. Μεγάλη Ιδέα, ”Suuri ajatus”^[1] tai "Suuri unelma"^[2]) oli Kreikassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa laajaa kannatusta saanut irredentistinen pyrkimys yhdistää kaikki kreikkalaisten asuttamat alueet yhdeksi valtioksi, mukaan luettuna ne laajat kreikkalaisalueet, jotka Kreikan vuonna 1830 itsenäistyttyä olivat jääneet osaksi Osmanien valtakuntaa ja joista suuri osa nykyäänkin kuuluu Turkkiin.^[3]

Nimitystä Megáli idéa käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1844, kun Kreikan pääministeri Ioánnis Koléttis neuvotteli kuningas Oton kanssa Kreikan uudesta perustuslaista.^[4] Kyseessä oli suurisuuntainen nationalistinen pyrkimys, joka nykyisen Kreikan itsenäistymisen jälkeen melkein sadan vuoden ajan hallitsi Kreikan ulko- ja pitkälti sisäpolitiikkaakin. Vaikka nimitys vuonna 1844 olikin uusi, ajatus uudesta laajasta kreikkalaisesta valtakunnasta oli elänyt kansan keskuudessa jo kauan, ja unelmaa olivat ruokkineet ennustukset ja legendat, jotka olivat ylläpitäneet toivoa vapautumisesta Turkin vallasta ja kreikkalaisen Bysantin valtakunnan eli Itä-Rooman keisarikunnan palauttamisesta.^[4] Tätä ilmensi kansanomainen sanonta:

» Πάλι με χρόνια με καιρούς, πάλι δικά μας θα 'ναι!
(Jälleen kerran, kun vuosia ja aikaa on kulunut, jälleen kerran ne tulevat olemaan meidän).^[5]»

Megáli idéan tavoitteeksi käsitettiin usein Bysantin valtakunnan palauttaminen muodostamalla kreikkalainen valtio, joka vastaisi antiikin maantieteilijä Strabonin määritelmää kreikkalaisista alueista. Valtio olisi käsittänyt pääosan entisistä Bysantin alueista ja ulottunut lännessä Joonianmereen, idässä Vähään-Aasiaan ja Mustallemerelle, pohjoisessa Traakiaan, Makedoniaan ja Epeirokseen sekä etelässä Kreetaan ja Kyprokseen. Siitä puhuttiin "Kahden maanosan ja viiden meren Kreikkana" (nämä kaksi maanosaa olivat Eurooppa ja Aasia, viisi merta Joonianmeri, Egeanmeri, Marmaranmeri, Mustameri ja Libyanmeri eli itäinen Välimeri). Tämän valtakunnan pääkaupungiksi kaavailtiin Konstantinopolia.

Vuosina 1864–1920 Kreikka onnistuikin neljä kertaa laajentamaan alueitaan joko sotilaallisen valloituksen tai onnistuneen diplomatian tuloksena, usein Britannian tuella, ja nämä aluelisäykset ovat myös jääneet pysyviksi. Pinta-alaltaan Kreikka laajeni tänä aikana yli kaksinkertaiseksi, mutta nämä lisäalueetkin käsittivät vain osan Megáli idéan kannattajien tavoittelemista alueista. Vuonna 1920 Megáli idéa näytti jo olevan toteutumassa, sillä Sèvresin rauhansopimuksessa Kreikka sai lähes kaikki havittelemansa alueet kuten suurimman osan Traakiaa, ei kuitenkaan Konstantinopolia, sekä Smyrnan ympäristöineen Vähässä-Aasiassa, mikä alueliitos oli määrä myöhemmin vahvistaa kansanäänestyksellä. Kreikka joutui kuitenkin pian jälleen sotaan Turkkia vastaan. Tämän sodan se hävisi, ja kun Turkille palautettujen alueiden kreikkalaiset karkotettiin, voidaan sodan tuloksen katsoa murskanneen ”suuren unelman” lopullisesti. Myöhemmin, vuonna 1947, Kreikkaan on kuitenkin liitetty vielä vuodesta 1912 lähtien Italian hallinnassa olleet Ródos ja muut Dodekanesian saaret.

Tausta

Konstantinopolin häviö

Pääartikkeli: Konstantinopolin valtaus

Keskiajalla nykyisen Kreikan ja Turkin alueita hallitsi Bysantin eli Itä-Rooman valtakunta. Se oli syntynyt Rooman valtakunnan jakautuessa kahtia ja sen asukkaat kutsuivat sitä vielä kauan kahtiajaon jälkeenkin ”Rooman valtakunnaksi”, varsinkin sen jälkeen kun lyhytikäiseksi jäänyt Länsi-Rooman keisarikunta oli luhistunut. Vuonna 610 keisari Herakleios kuitenkin teki kreikan kielestä valtakunnan virallisen kielen latinan sijasta, minkä jälkeen valtakuntaa alettiin pitää kreikkalaisena, vaikka se samalla yhä olikin myös Rooman valtakunnan seuraajavaltio. Toisin kuin Länsi-Rooma, tämä Itä-Rooman keisarikunta pysyi vuosisatoja elinvoimaisena ja pystyi menestyksellisesti puolustautumaan monia vihollisiaan kuten visigootteja, hunneja, arabeja, mongoleja ja lopulta turkkilaisiakin vastaan näiden yrittäessä ensimmäisen kerran valloittaa Bysantin; arabeille Itä-Rooma oli kyllä menettänyt laajoja ja tärkeitä alueita mutta pysynyt pienentyneenäkin itsenäisenä. Neljännellä ristiretkellä 1200-luvun alussa länsieurooppalaiset valloittivat valtakunnan pääkaupunginkin, Konstantinopolin, mutta jo saman vuosisadan lopulla valtakunta vielä palautettiin joksikin ajaksi. Pian sen jälkeen osmanit alkoivat kuitenkin laajentaa valtakuntaansa Bysantin kustannuksella, ja vuonna 1453 he valloittivat lopulta valtakunnan pääkaupunginkin, Konstantinopolin, jossa he muuttivat Hagia Sofian moskeijaksi. Tämän jälkeen heidän oli helppo valloittaa loputkin Bysantin alueista.

Kreikkalaiset Turkin vallan alaisuudessa

Osmanien valtakunnassa oli voimassa millet-järjestelmä, jonka mukaisesti valtakunnan väestö luokiteltiin uskonnon, ei kielen tai kansallisen alkuperän mukaisesti. Ortodoksiset kreikkalaiset luettiin osaksi millet-i Rûm –nimistä väestön osaa (sananmukaisesti Roomalainen yhteisö), johon heidän lisäkseen kuuluivat myös bulgarialaiset, serbit, valakit, makedonialaiset, georgialaiset, arabit, romanialaiset ja albanialaiset heidän välisistään etnisistä ja kielellistä eroista riippumatta ja siitä huolimatta, että uskonnollinen hierarkia oli kreikkalaisten johdossa. Ei ole selvää, missä määrin näinä aikoina voidaan puhua erityisestä kreikkalaisesta identiteetistä, joka erottuisi kristitystä tai ortodoksisesta identiteetistä.^[6] Sen sijaan ulkopuoliset kuten Venäjän Katariina Suuri ja Itävallan Joosef II ryhtyivät 1780-luvulta lähtien toimiin kiinnittääkseen kreikkalaisten huomion Bysantin perintöön, mikä kuului osana heidän ’’kreikkalaiseen hankkeeseensa’’.

Konstantinopolin Fanarin kaupunginosassa asuneilla kreikkalaisilla, fanariooteilla oli varsinkin 1700-luvulla niin suuri vaikutusvalta, että muutamien historioitsijoiden mukaan he olivat vähällä onnistua kaappaamaan vallan Osmanien valtakunnassa itselleen.^[7]^[8]

Kreikan itsenäisyyssota

Pääartikkeli: Kreikan itsenäisyyssota

»Kreikan kuningaskunta ei ole Kreikka; se on vain pieni ja köyhin osa Kreikkaa. Kreikkalaisia eivät ole vain se, jotka asuvat tässä kuningaskunnassa, vaan myös ne, jotka asuvat Janinassa, Salonikissa, Serresissä, Adrianopolissa, Konstantinopolissa, Smyrnassa, Trabzonissa, Kreetalla, Samoksella ja kaikilla muilla Kreikan historiaan ja Kreikan kansaan liittyvillä alueilla. … Hellenismillä on kaksi pääkeskusta: Ateena, Kreikan kuningaskunnan pääkaupunki, ja ”Kaupunki” (Konstantinopoli), kaikkien kreikkalaisten unelma ja toivo." »
( Kolettis Kreikan kansalliskokouksessa tammikuussa 1844.^[9]^[10])

Vuonna 1829 päättyneen Kreikan itsenäisyyssodan jälkeen Etelä-Kreikkaan perustettiin Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Venäjän tuella uusi Kreikan valtio. Se oli kuitenkin tuohon aikaan Serbian ohella toinen niistä kahdesta valtiosta, joiden valtaväestö kuului sellaiseen kansallisuuteen, josta suurempi osa asui valtakunnan rajojen ulkopuolella; suurin osa etnisistä kreikkalaisista asui alueilla, jotka edelleen kuuluivat Osmanien valtakuntaan. Tämän saivat osaltaan aikaan suurvallat, jotka eivät halunneet, että laajempi Kreikka syrjäyttäisi Osmanien valtakunnan.

Itsenäistyneen Kreikan laajenemispyrkimykset

Suuri unelma kiteytti toiveet yhdistää kaikki etniset kreikkalaiset kreikkalaiseen valtioon ja täten herättää Bysantin valtakunta eloon. Silloisen Kreikan lisäksi siihen olisivat kuuluneet erityisesti Epeiros, Thessalia, Makedonia, Traakia, Egeanmeren saaret, Kreeta, Kypros, osa Anatoliaa ja Konstantinopoli, josta olisi tehty Suur-Kreikan pääkaupunki Ateenan sijaan.

Kun nuori tanskalainen prinssi Vilhelm Georg (Yrjö I) vuonna 1863 valittiin kuninkaaksi, Kreikan kansalliskokous päätti, ettei hänen arvonimensä ollut ”Kreikan kuningas” kuten hänen edeltäjänsä Oton vaan ”helleenien kuningas”. Tällä pyrittiin ilmaisemaan, että hänestä piti tulla kaikkien, myös valtakunnan silloisten rajojen ulkopuolella asuvien kreikkalaisten kuningas.^[11]

Ensimmäinen kuningaskuntaan liitetty lisäalue oli Joonian saaret vuonna 1864. Thessalia liitettiin Kreikkaan vuonna 1878 Turkin sodan päättäneellä Berliinin rauhansopimuksella.

Kapinat, Kreetan kriisi ja Kreikan–Turkin sota 1897

Tammikuussa 1897 Kreetassa puhkesi levottomuuksia ja väkivaltaisuuksia, jotka jakoivat saaren väestön. Chaniássa ja Réthymnossa surmattiin joukoittain paikkakuntien kristittyä väestöä. Yleisen mielipiteen ja tinkimättömien äärinationalististen poliittisten liikkeiden kuten Ethnikí Etaireían painostuksesta, ja kun suurvallat olivat haluttomia puuttumaan tapahtumiin, Kreikan hallitus päätti lähettää sotalaivoja ja sotaväkeä auttamaan kreetalaisia. Suurvalloille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää miehittää Kreikka, mutta se miehitysjoukot saapuivat lian myöhään. Kreikkalainen 1500-miehinen sotilasosasto nousi maihin Kolymvárissa 1. helmikuuta 1897, ja sitä johtanut eversti Timoléon Vássos julisti, että hän aikoi ottaa saareen haltuunsa ”helleenien kuninkaan nimessä” ja että saari oli liitetty Kreikkaan. Tämä johti kansannousuun, joka levisi välittömästi kaikkialle Kreetaan. Lopulta suurvallat päättivät suorittaa siellä maihinnousun, joka sulki Kreikan joukoilta pääsyn Chaniáan. Samaan aikaan niiden laivastot saartoivat Kreetan, niin että sen enempää Kreikka kuin Turkkikaan ei voinut lähettää sinne enempää sotajoukkoja.

Osmanien valtakunta vastasi kreetalaisten kapinaan ja Kreikan sille antamaan tukeen siirtämällä suuren osan sotajoukoistaan Balkanille Thessalian pohjoispuolelle lähelle Kreikan rajaa. Kreikka taas vahvisti joukkojaan Thessaliassa. Kuitenkin kurittomat kreikkalaiset joukot ja Megáli idéan kannattajat ryhtyivät toimintaan käskyjä saamatta ja hyökkäsivät Turkin rajavartioita vastaan, minkä vuoksi Osmanien valtakunta julisti sodan Kreikalle. Turkilla oli paljon suurempi armeija kuin Kreikalla, ja se oli saksalaisen Colmar von der Goltzin johdolla toteutettujen uudistusten ansiosta myös paremmin valmistautunut. Kreikan armeija joutui perääntymään. Muut suurvallat puuttuivat asiaan, ja toukokuussa 1897 solmittiin aselepo. Sota kuitenkin päättyi vasta saman vuoden joulukuussa.

Tässä Kreikan–Turkin sodassa kärsimänsä sotilaallisen tappion vuoksi Kreikka joutui luovuttamaan pieniä alueita pohjoisrajaltaan Thessaliassa sekä maksamaan suuret sotakorvaukset, jotka raunioittivat Kreikan talouden useaksi vuodeksi. Kreetan kysymyksellekään ei saatu kestävää ratkaisua. Jotta ei enää syntyisi uusia selkkauksia ja jotteivät kreikkalaiset hautoisi revanssia, suurvallat (Britannia, Ranska, Venäjä ja Italia) päätyivät ratkaisuun, jota ne pitivät lopullisena: Kreeta julistettiin autonomiseksi Kreetan valtioksi. Neljä suurvaltaa ottivat siellä haltuunsa ylimmän hallitusvallan. Kreikka sai ratkaisevan diplomaattisen voiton, kun prinssi Georgios, kuningas Yrjö I:n toinen poika, nimitettiin valtion ylikomissaariksi.

Balkanin sodat

Megáli idéan huomattavimpia kannattajia oli kreetalaissyntyinen Elefthérios Venizélos, jonka johdolla Kreikka onnistui kaksinkertaistamaan maa-alueensa Balkanin sodissa 1912–1913. Vuonna 1909 hän oli Kreetassa jo huomattavassa asemassa, ja hänellä oli vaikutusvaltaa manner-Kreikassakin. Hänet valittiinkin Kreikan pääministeriksi Goudín vallankaappauksen jälkeen vuonna 1909. Megáli idéan kannattajana Venizelos pani toimeen joukon yhteiskunnallisia, sotilaallisia ja hallinnollisia uudistuksia, jotka auttoivat Kreikkaa sen yrittäessä saavuttaa tavoitteensa Balkanin sodissa.

Ensimmäinen Balkanin sota päättyi toukokuussa 1913 Lontoon sopimukseen. Siinä Turkki luopui melkein kaikista Euroopan-puoleisista alueistaan lukuun ottamatta Istanbulia ja kapeaa maakaistaletta sen länsipuolella. Voittajavaltiot (Kreikka, Bulgaria ja Serbia) eivät kuitenkaan päässeet sopimukseen siitä, miten Turkin luovuttamat alueet jaettaisiin niiden kesken, ja pian syttyikin toinen Balkanin sota, jossa Kreikka ja Serbia taistelivat Bulgariaa ja Turkkia vastaan. Elokuussa sota päättyi Bukarestin rauhansopimukseen, jossa Kreikkaan liitettiin Etelä-Epeiros, Etelä-Makedonia Thessaloniki mukaan luettuna, osa Länsi-Traakiaa, Sámos ja Kreeta.^[12] Näiden aluelisäysten myötä Kreikan pinta-ala lähes kaksinkertaistui, ja maan väkiluku nousi 2,75 miljoonasta 4,75 miljoonaan.^[12] Toisaalta Turkki sai takaisin osan Itä-Traakiasta Évros-jokeen saakka, jolloin Euroopan puoleinen Turkki sai nykyiset rajansa. Osa Länsi-Traakiaa joutui kuitenkin Bulgarialle, joka täten sai lyhyen osuuden Egeanmeren pohjoisrantaa.

Ensimmäinen maailmansota

Kreikka ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan sen alkuvaiheessa, mutta liittyi vuonna 1917 sotaan ympärysvaltojen puolelle. Näiden voitto näytti merkitsevän entistä parempia mahdollisuuksia Megáli idéan toteuttamiseksi. Elokuussa 1920 allekirjoitettiin Sèvresin rauhansopimus, jossa Kreikka sai lähes koko Traakian, jossa raja kulki vain muutaman kilometrin päässä Istanbulin vanhasta kaupunginmuurista länteen, sekä Gallipolin niemimaan, Marmaranmeren pohjoisrannan ja Imbroksen ja Tenedoksen saaret. Myös Smyrnan alue Vähässä-Aasiassa luovutettiin viideksi vuodeksi Kreikan hallintaan, minkä jälkeen alueen tulevasta asemasta oli määrä järjestää kansanäänestys.^[13]

Kreikan–Turkin sota 1919–1922

Kreikka kärsi kuitenkin ratkaisevan tappion vuosien 1919–1922 Kreikan–Turkin sodassa. Lausannen rauhansopimuksessa Kreikka joutui palauttamaan Turkille Itä-Traakian, Imbroksen, Tenedoksen ja Smyrnan alueen, jolloin sille ei jäänyt lainkaan alueita Anatoliassa. Jotta uusiin aluevaatimuksiin ei olisi enää aihetta, Kreikka ja Turkki toteuttivat pakollisen väestönvaihdoksen. Sodan aikana 151 892 kreikkalaista oli jo paennut Vähästä-Aasiasta. Lausannen rauhansopimuksen mukaisesti 1 104 216 kreikkalaista joutui poistumaan Turkista,^[14] kun taas 380 000 Kreikan turkkilaista joutui muuttamaan Turkkiin. Samoihin aikoihin Kreikkaan siirtyi myös 40 027 Bulgarian ja 58 252 Venäjän kreikkalaista, kun taas noin 60 000 Kreikan Makedonian ja Traakian bulgarialaista muutti Bulgariaan.

Pakolaisten vastaanottaminen maksoi Kreikalle 45 miljoonaa frangia, ja niinpä Kansainliitto järjesti pakolaiskysymyksen hoitamiseksi Kreikalle 150 miljoonan frangin lainan. Vuonna 1930 Venizelos jopa matkusti viralliselle vierailulle Turkkiin, jossa hän ehdotti, että Kemal Atatürkille olisi myönnetty Nobelin rauhanpalkinto.

Toinen maailmansota, Dodekanesian alueliitos ja Kyproksen kiista

Vaikka Suuri unelma ei enää hallinnut Kreikan ulkopolitiikkaa, sen jälkivaikutukset tuntuivat koko 1900-luvun ajan.

Tehtyään 4. elokuuta 1936 vallankaappauksen Ioánnis Metaxás julisti tulevaksi ”kolmannen helleeninen sivilisaation”, mikä oli vastaava käsite kuin Hitlerin ”Kolmas valtakunta”.^[15] Kun Italia oli miehittänyt Albanian ja hyökännyt sen kautta Kreikkaan lokakuussa 1940, Kreikka valloitti vastahyökkäyksessään talvella 1940–1941 osan Etelä-Albaniaa, jota kreikkalaiset käyttivät nimitystä Pohjois-Epeiros. Sitä hallittiin lyhyen aikaa Kreikan maakuntana, kunnes Saksa huhtikuussa 1941 miehitti Kreikan.

Miehitysvalta, vastarinta ja Kreikan sisällissota painoivat Megáli idéan taka-alalle. Kuitenkin Kreikka saavutti vuonna 1946 Pariisin rauhanneuvotteluissa diplomaattisin keinoin huomattavan voiton, kun Dodekanesian saaret luovutettiin Kreikalle Molotovin ja Neuvostoliiton edustajien ankarista vastalauseista huolimatta.^[16] Neuvostoliiton vastustus oli myös tärkein syy siihen, että Pohjois-Epeiros ei jäänyt Kreikalle, sillä Albaniassa hallitsivat toisen maailmansodan jälkeen kommunistit.

Brittiläisestä kruununsiirtomaasta Kyproksesta tuli huomattavin Kreikan ja Turkin välinen kiistakapula. Vuonna 1955 Kreikan armeijan kyproslaissyntyinen eversti Geórgios Grívas ryhtyi yllyttämään kyproslaisia kansalaistottelemattomuuteen, jonka ensisijaisena tarkoituksena oli saada britit poistumaan saarelta, minkä jälkeen Kypros olisi voitu liittää Kreikkaan (Énosis). Myös Kreikan pääministeri Aléxandros Papágos kannatti ajatusta. Britit yllyttivät Kyproksen turkkilaisen vähemmistön vastustamaan kreikkalaisten pyrkimyksiä, minkä vuoksi saaren eri väestönosat joutuivat pahoin riitaan keskenään.

Kyproksen ongelmilla oli vaikutuksensa manterellakin. Syyskuussa 1955 Istanbulissa järjestettiin laajoja kreikkalaisvastaisia mielenosoituksia, joissa vastustettiin ennen kaikkea Énosista. Ne johtivat väkivaltaisuuksiin, joissa 4000 kauppaliikettä, 100 hotellia ja ravintolaa sekä 70 kirkkoa tuhoutui tai vahingoittui.^[17] Tämä johti viimeiseen laajaan massamuuttoon Turkista Kreikkaan.

Zürichin sopimuksella 1959 Kyproksesta päätettiin muodostaa Brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluva itsenäinen valtio. Väestönosien välillä vuodesta 1960 lähtien jatkuneiden selkkausten vuoksi YK:n rauhanturvajoukot saapuivat saarelle vuonna 1964 (UNFICYP).

Kyproksen kysymys sai uutta ajankohtaisuutta Kreikan sotilasjuntan hallitessa vuosina 1967–1974. Vallan kaapanneet everstit selittivät 21. huhtikuuta 1967 suorittamansa vallankaappauksen olleen ainoa keino ”helleenis-kristillisen sivilisaation” puolustamiseksi.

Heinäkuussa 1974 prikaatinkenraali Dimítrios Ioannídis yritti syrjäyttää Kyproksen presidentin, arkkipiispa Makarioksen ja toteuttaa Énosiksen.^[18] Turkki ryhtyi välittömästi vastatoimiin ja miehitti saaren pohjoisosan. Sekä Kreikka että Turkki panivat toimeen yleisen liikekannallepanon, ja maiden välisen sodan vaara oli ilmeisen lähellä.

Lopputulos

Kreikan aluelisäykset vuodesta 1864

Seuraavat Kreikan aluelisäykset ovat jääneet pysyviksi:

Vuonna 1864 Iso-Britannia luovutti Kreikalle Joonian saaret, joita se oli hallinnut Napoleonin sodista lähtien
Vuonna 1881 Turkki luovutti Kreikalle Thessalian
Vuonna 1913, Toisen Balkanin sodan päättäneessä Bukarestin rauhansopimuksessa Kreikkaan liitettiin Etelä-Makedonia, Kreeta, Epeiros ja monet itäiset Egeanmeren saaret
Vuonna 1920 Bulgaria luovutti Kreikalle Länsi-Traakian
Vuonna 1947 Kreikkaan liitettiin välillä Italialle kuuluneet Dodekanesian saaret.

Vaikutus nykyään

Nykyisin, Pontoksessa ensimmäisen maailmansodan aikana toteutetun kansanmurhan sekä Kreikan ja Turkin väestönvaihdon jälkeen, Turkissa ei enää ole mainittavaa kreikkalaisväestöä. Rajakiistoja maiden välillä on silti ajoittain käyty, varsinkin Ímian eli Kardakin saaresta (1995) sekä Kyproksesta.

Kreikan ja Turkin välit ovat jatkuvasti olleet kireät, vaikka molemmat maat kuuluvatkin Natoon. Suhteet ovat kuitenkin alkaneet parantua sen jälkeen, kun Kreikka vuonna 1999 İzmitin maanjäristyksen jälkeen toimitti Turkkiin avustuksia samoin kuin vastaavasti Turkki Kreikkaan Ateenan maanjäristyksen jälkeen.

Kreikkalainen äärioikeistolainen Kultainen aamunkoitto -puolue kannattaa yhä Megáli idéaa.^[19]

Lähteet

Timothy Boatswain, Colin Nicolson: Matkaopas historiaan, Kreikka. Suomentanut Kaisa Koskinen, Sirkka Virnes. UNIPress AB, 2003. ISBN 951-579-150-2

Viitteet

↑ Natalia Ribas Mateos: The Mediterranean in the Age of Globalization: Migration, Welfare & Borders. Trabsaction Publishers. Teoksen verkkoversio.
↑ Boatswain, Nicolson, s. 174
↑ European Election Database: Greece, Greek history at a glance nsd.uib.no. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 11.3.2015.
↑ ^a ^b History of Greece Encyclopædia Britannica Online
↑ D. Bolukbasi, D. Bölükbaşı, Turkey And Greece: The Aegean Disputes, Routledge Cavendish 2004
↑ John S. Koliopoulos, Thanos Veremis: Greece: The Modern Sequel. C Hurst & Co Publishers, 2007.
↑ Boatswain, Nicolson, s. 145–146
↑ Arnold J. Toynbee: Historia uudessa valossa. ((A study of history, 1946.) Vuosina 1934 ja 1939 ilmestyneestä kuusiosaisesta teoksesta toimittanut D. C. Somerwell. Suomentanut Kai Kaila) Porvoo Helsinki: WSOY, 1950.
↑ Smith M., Ionian Vision, (1999), p. 2
↑ Boatswain, Nicolson, s. 174<!—Suomennos tästä teoksesta-->
↑ Boatswain, Nicolson, s. 177
↑ ^a ^b Boatswain, Nicolson, s. 189
↑ Boatswain, Nicholson, s. 202
↑ André Billy, La Grèce, Arthaud, 1937, p. 188.
↑ R. Clogg, op. Cit, p. 118.
↑ K. Svolopoulos, Greek Foreign Policy 1945-1981. Cit, p. 134.
↑ R. Clogg, op. Cit, p. 153.
↑ Boatswain, Nicolson, s. 245
↑ Μιχαλολιάκος: Του χρόνου στην Κωνσταντινούπολη, στην Σμύρνη, στην Τραπεζούντα…. Stochos, 31.12.2012. Artikkelin verkkoversio. (kreikaksi)

Käännös suomeksi

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Megali Idea

Pan-nationalismi

Panafrikkalaisuus‎ · Eurasianismi · Heimoaate · Jugoslavismi · Megáli idéa · Panarabialaisuus · Paneurooppa-liike · Pangermanismi · Panhellenismi · Panislamilaisuus · Panslavismi · Panturkkilaisuus · Skandinavismi · Turanismi

[1] Natalia Ribas Mateos: The Mediterranean in the Age of Globalization: Migration, Welfare & Borders. Trabsaction Publishers. Teoksen verkkoversio.

[2] Boatswain, Nicolson, s. 174

[3] European Election Database: Greece, Greek history at a glance nsd.uib.no. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 11.3.2015.

[BA0-4] History of Greece Encyclopædia Britannica Online

[BK0-5] D. Bolukbasi, D. Bölükbaşı, Turkey And Greece: The Aegean Disputes, Routledge Cavendish 2004

[6] John S. Koliopoulos, Thanos Veremis: Greece: The Modern Sequel. C Hurst & Co Publishers, 2007.

[7] Boatswain, Nicolson, s. 145–146

[8] Arnold J. Toynbee: Historia uudessa valossa. ((A study of history, 1946.) Vuosina 1934 ja 1939 ilmestyneestä kuusiosaisesta teoksesta toimittanut D. C. Somerwell. Suomentanut Kai Kaila) Porvoo Helsinki: WSOY, 1950.

[9] Smith M., Ionian Vision, (1999), p. 2

[10] Boatswain, Nicolson, s. 174<!—Suomennos tästä teoksesta-->

[11] Boatswain, Nicolson, s. 177

[BN189-12] Boatswain, Nicolson, s. 189

[13] Boatswain, Nicholson, s. 202

[14] André Billy, La Grèce, Arthaud, 1937, p. 188.

[15] R. Clogg, op. Cit, p. 118.

[16] K. Svolopoulos, Greek Foreign Policy 1945-1981. Cit, p. 134.

[17] R. Clogg, op. Cit, p. 153.

[18] Boatswain, Nicolson, s. 245

[19] Μιχαλολιάκος: Του χρόνου στην Κωνσταντινούπολη, στην Σμύρνη, στην Τραπεζούντα…. Stochos, 31.12.2012. Artikkelin verkkoversio. (kreikaksi)

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]

[7]

[8]

[9]

[10]

[11]

[12]

[13]

[14]

[15]

[16]

[17]

[18]

[19]

Megáli idéa

Sisällys