Markku Fredman

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Markku Kalevi Fredman (s. 8. syyskuuta 1960 Helsinki) on suomalainen asianajaja.[1]

Fredman valmistui oikeustieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1985. Hänen pro gradunsa käsitteli sananvapautta. Hän sai varatuomarin arvon vuonna 1986, ja hänet hyväksyttiin asianajajaksi vuonna 1989. Myöhemmin Fredman suoritti Helsingin yliopistossa oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 2011 ja Turun yliopistossa oikeustieteen tohtorin tutkinnon vuonna 2018.[1][2][3] Hänen väitöskirjansa Puolustajan rooli: Rikoksesta epäillyn ja syytetyn avustajan roolin kehitys Suomessa 1980-luvulta nykypäivään käsitteli asianajajaoikeutta ja asianajajan roolia ja tehtäviä.[4]

Asianajajaura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fredman toiminut Asianajotoimisto Heikki Salon avustavana lakimiehenä vuosina 1987–1990 ja Asianajotoimisto Fredman & Månssonin osakkaana vuodesta 1991 lähtien. Hän on urallaan toiminut asianjajana yli 50 Suomen korkeimpien oikeuksien vuosikirjaratkaisussa, kymmenissä Euroopan ihmisioikeustuomioistuimen jutuissa ja kahdessa EU-tuomioistuimen jutussa.[1][2][3]

Fredmania on kutsuttu yhdeksi Suomen ensimmäisistä ja tunnetuimmista ihmisoikeusjuristeista. Hän vei vuonna 1990 Suomesta ensimmäisen valituksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, jossa hän edusti Neuvostoliitosta lentokoneen Suomeen kaapannutta Oleg Kozlovia, joka oli päätetty luovuttaa takaisin Neuvostoliittoon.[5][6] Fredman on edustanut oikeudessa myös mm. kettutarhaiskujen tekijää Mia Sallia vuonna 1996[7] ja Anneli Aueria tämän seksuaalirikostuomion purkamista koskevassa asiassa[8].

Fredman on osallistunut lainvalmisteluun tuomioistuinlaitoksen kehittämistoimikunnan jäsenenä vuosina 2001–2003, esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan jäsenenä vuosina 2007–2009 ja todistelutoimikunnan jäsenenä vuosina 2011–2012.[1][2][3] Fredman nimitettiin Helsingin yliopiston prosessioikeuden dosentiksi vuonna 2019 ja osa-aikaiseksi asianajajaoikeuden työelämäprofessoriksi kolmivuotiskaudeksi vuonna 2023.[4] Fredman on myös toiminut Suomen Demokraattisten Lakimiesten puheenjohtajana vuonna 1988, Pakolaisneuvonta ry:n puheenjohtajana vuosina 1991–1992, Suomen Asianajajaliiton hallituksen jäsenenä vuosina 2005–2011 ja menettelytapavaliokunnan puheenjohtajana vuosina 2015–2021 sekä Asianajajaoikeuden killan kiltavanhimpana vuodesta 2017 alkaen.[1][2][3]

Fredman on saanut Helsingin asianajajayhdistyksen Vuoden asianajaja -palkinnon vuonna 2003,[1][3] Ihmisoikeusliiton Vuoden ihmisoikeuspuurtaja -palkinnon vuonna 2005,[9] Suomen Asianajajaliiton Matti Ylöstalo -palkinnon vuonna 2009,[10] Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan ritarimerkin vuonna 2012[1][3] ja Syyttäjälaitoksen syyttäjälaitosmitalin vuonna 2014[11].

  1. a b c d e f g Tuominen, Tia (toim.): Suomen lakimiehet 2015 Finlands jurister, s. 104. Helsinki: Talentum, 2015. ISBN 978-952-14-2536-3
  2. a b c d Asianajaja, varatuomari, työelämäprofessori Markku Fredman Asianajotoimisto Fredman & Månsson. Viitattu 11.7.2024.
  3. a b c d e f Markku Fredman: Asianajajakin voi olla vaikuttaja Juristiuutiset. 17.1.2018. Viitattu 11.7.2024.
  4. a b Markku Fredman ja Hanna Nieminen-Finne ovat oikeustieteen uusia työelämäprofessoreita 12.6.2023. Helsingin yliopisto. Viitattu 22.6.2023.
  5. Laitinen, Jaana: Pystytukka, ihmisoikeudet ja mirri. Helsingin Sanomat, 2.12.2009, s. C 7. Artikkelin verkkoversio.
  6. Tohtoriksi väittelevä ihmisoikeusjuristi: Poliisin väljät valtuudet ovat uhka oikeusturvalle Yle Uutiset. 18.5.2018. Viitattu 11.7.2024.
  7. Palm Eeva: Hovioikeus muutti tuomioita: Kettutarhaiskujen rangaistukset lyhenivät ja korvaukset laskivat Helsingin Sanomat. 31.12.1996. Viitattu 14.10.2023.
  8. Auerin juristi tylyttää valtakunnansyyttäjää Iltalehti. 7.6.2024. Viitattu 11.7.2024.
  9. Ihmisoikeusliitto palkitsi Markku Fredmanin Yle Uutiset. 26.9.2005. Viitattu 11.7.2024.
  10. Asianajajaliiton säätiön Matti Ylöstalo -palkinto: Asianajaja Markku Fredman palkittiin perusoikeustyöstään STT. Arkistoitu 13.1.2017. Viitattu 3.12.2009.
  11. Syyttäjälaitosmitali vksv.oikeus.fi. Arkistoitu 9.12.2014.