Lateraali

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lateraali[1] eli laideäänne (engl. lateral tai lateral approximant) on konsonanttiäänne (kontoidi), jota tuotettaessa ilmavirta kulkee pääosin suun kautta, muttei kuitenkaan kielen keskilinjaa noudattaen vaan kielen jommaltakummalta tai kummaltakin laidalta. Lateraalit ovat resonantteja eli niitä muodostettaessa ääntöväylälle ei muodostu täyssulkeumaa eikä merkittävää friktiota tuottavaa supistumaa. Lateraalit muodostavat yhdessä tremulanttien kanssa likvidoiden luokan.

Lateraalit eri kielissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä lateraalifoneemeja on vain yksi, alveolaarinen lateraalinen approksimantti /l/. Sen koartikulaatio ympäröivien äänteiden kanssa on kuitenkin vahvaa, minkä vuoksi esimerkiksi sanoissa pullo /pulːo/ ja pilli /pilːi/ esiintyy kaksi toisistaan merkittävästi poikkeavaa l-äännettä. Vanhassa suomenkielisessä kirjallisuudessa ja edelleenkin kansankielessä näistä kahdesta variantista (tai oikeammin varianttijatkumon ääripäistä) käytetään äänteiden kuulokuvaan viittaavia nimityksiä tumma l ja heleä l. Nykyisessä foneettisessa terminologiassa puhutaan äänteiden artikulaatiopaikkaan viitaten vastaavasti takaisemmasta tai velaarisemmasta l:stä ja etisemmästä tai palataalisemmasta l:stä.

Muissa kielissä lateraalifoneemeja voi esiintyä useampiakin. Venäjässä niitä on kaksi: suomen etistäkin l:ää heleämpi // (palataalinen sekundääriartikulaatio) ja suomen takaista l:ää tummempi /ɫ/ (velaarinen sekundääriartikulaatio). Monissa romaanisissa kielissä kuten espanjassa (standardikastilia), katalaanissa, italiassa ja portugalissa lateraaleja on myös kaksi: alveolaarinen /l/ ja palataalinen /ʎ/ (esp. calle, kat. fill, it. figlio, port. filho). Riikinruotsin kaksi lateraalia taas ovat alveolaarinen /l/ sekä retrofleksi-/ɭ/ (esimerkiksi karl /kɑːɭ/).

Niissäkin kielissä, joissa suomen tapaan esiintyy vain yksi lateraalifoneemi, saattaa tämän täsmällinen artikulaatiopaikka tai sen allofoneemien distribuutio olla merkittävästi suomesta poikkeava. Esimerkiksi useimmissa englannin kielen muodoissa esiintyy /l/-foneemin varianttina vahvasti velarisoitu [ɫ] tavun lopussa. Muuten englannin [l] muistuttaa pitkälti suomen keskiverto-l:ää. Englantia puhuessaan suomenkielinen paljastaa nopeasti oman kielitaustansa lausuessaan esimerkiksi sanan feel 'tuntea' suomalaisittain [fiːl] englannissa yleisemmän [fiːɫ]-muodon sijaan. Suomessa l:n velarisoitumisaste ei ole riippuvainen tavurajoista vaan lähes yksinomaan ympäröivien vokaalien laadusta. Kummassakaan kielessä l-äänteen vaihtuminen toiseen ei kuitenkaan muuta sanojen merkitystä (ks. myös foneemi).

Kaikissa kielissä itsenäisiä lateraalifoneemeja ei ole laisinkaan. Esimerkiksi koreassa esiintyy vain yksi likvidafoneemi, jonka tavunloppuisena allofonina on retrofleksi-[ɭ]. Vokaalien välissä sama foneemi esiintyy yksitavuisena tremulanttina [ɾ].

Vokaaliset lateraalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Artikulatorisesti kaikki lateraaliäänteet täyttävät yleisesti hyväksytyt konsonantin tunnusmerkit, sillä niissä ilma ei pääse virtaamaan vapaasti pitkin kielen keskilinjaa suusta ulos kuten vokaaleissa. Akustisesti kuitenkin lateraaleilla ja vokaaleilla on monia yhteisiä ominaisuuksia, kuten selkeä formanttirakenne, okkluusion puute ääntöväylässä ja äänteiden oletusarvoinen soinnillisuus. Lisäksi lateraalit ovat vokaalien tapaan hyvin sonorisia, mikä mahdollistaa niiden käytön tavun ytimenä. Yksinkertaistaen sanottuna lateraalit voivat siis joidenkin kielten äännejärjestelmissä käyttäytyä kuten vokaalit, vaikka niiden ääntäminen onkin täysin konsonanttinen. Tällöin puhutaan vokaalisesta tai tavua kannattelevasta lateraalikonsonantista (engl. syllabic consonant). Joidenkin tutkijoiden käyttämän terminologian mukaan [l] on aina äänteenä konsonantin foneettiset ominaisuudet täyttävä kontoidi, mutta kielijärjestelmässä se voi olla yhtä hyvin konsonantti kuin vokaali.

Vokaalisia lateraaleja esiintyy muun muassa monissa germaanisissa ja slaavilaisissa kielissä. Esimerkiksi englannin kielen sanassa chapel 'kappeli' tai saksan sanassa Himmel 'taivas' ei – kirjoitusasusta huolimatta – jälkimmäisessä tavussa ole varsinaista vokaalia laisinkaan, vaan nämä lausutaan [ˈtʃæpɫ̩] ja [ˈhɪml̩]. Tavuja kummassakin sanassa on kuitenkin kaksi: [tʃæ] ja [pɫ̩] sekä [] ja [ml̩]. Jälkitavujen vokaalinen l vastaa täysin laadultaan näissä kielissä esiintyvää l-konsonanttia, sen käyttöyhteys vain on eri.

Slaavilaisista kielistä tšekissä, slovakissa ja joissakin serbian kielen murteissa esiintyy vokaalinen l. Esimerkiksi tšekin kielen sana vlk 'susi' lausutaan aivan kuten suomalainenkin sen lukisi: [vl̩k]. Intiassa puhutussa sanskritin kielessä oli myös vokaalinen l, ja onpa indoeurooppalaiseen kantakieleenkin rekonstruoitu peräti kaksi vokaalista lateraalia: lyhyt (IPA []) ja pitkä l̥̄ (IPA [l̩ː]).

Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa, IPA:ssa, lateraaleille varattuja erillisiä symboleja on neljä: dentaalinen, alveolaarinen tai postalveolaarinen [l], palataalinen [ʎ], retrofleksi [ɭ] ja velaarinen [ʟ]. Suurempaa tarkkuutta vaativissa teksteissä käytetään lisämerkkejä. Esimerkiksi [l]:n täsmällinen ääntymäpaikka voidaan kuvata näin: dentaali [], alveolaari [l], postalveolaari []. Lisäksi lateraaleihin voi liittyä jokin sekundääriartikulaatio kuten labialisaatio [], palatalisaatio [] tai velarisaatio [] (usein myös [ɫ]). Lateraalin vokaalisuutta merkitään rivinalisella suoralla viivalla: [].

Suomen sukukielten tutkimuksessa käytetyssä suomalais-ugrilaisessa tarkekirjoituksessa lateraalien merkitsemiseen käytetään seuraavaa kolmea perussymbolia: soinnillinen alveolaarilateraali l, soinniton alveolaarilateraali ʟ, soinnillinen postvelaarilateraali . Tarkempaa ääntymäpaikkaa, sekundääriartikulaatioita yms. merkitään tarkkeilla: dentaali (soinnittomana ʟ˲), postalveolaari (soinnittomana ʟ˱), kakuminaali (soinnittomana ʟ̣), palatalisoitunut ĺ (soinnittomana ʟ́), sonanttinen (vokaalinen) . Lisäksi lateraaleihin liittyvää koartikulaatioastetta vokaalien kanssa voidaan merkitä alaindeksoiduilla vokaalimerkeillä: lᵢ lₑ lₐ lₒ lᵤ (järjestyksessä i:n värinen l, e:n värinen l, a:n värinen l, o:n värinen l ja u:n värinen l).

Perinteisessä indoeurooppalaisessa tarkekirjoituksessa vokaalista l-äännettä merkitään suomalais-ugrilaisen tarkekirjoituksen tapaan rivinalisella pallolla: (toisinaan myös ). Lisäksi indoarjalaisten kielten ja dravidakielten tutkimuksessa retrofleksi-l merkitään .

Eri tarkekirjoitusten lateraalit
IPA SU-tarkekirjoitus
sll / ston dentaali l̪ / l̪̥ l˲ / ʟ˲
sll / ston alveolaari l / l̥ l / ʟ
sll / ston postalveolaari l̠ / l̠̥ l˱ / ʟ˱
sll/ston retrofleksi (kakuminaali) ɭ / ɭ̥ ḷ / ʟ̣
sll / ston palatalisoitunut alveolaari lʲ / l̥ʲ ĺ / ʟ́
sll / ston palataali ʎ / ʎ̥
sll postpalataali (postvelaari) ʟ (?)
sll vokaalinen (sonanttinen) alveolaari
  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1
  1. a b Wiik, s. 62.