Kyytilaitos Suomessa
Kyytilaitos tarkoitti aiemmin Suomessa valtion ylläpitämää järjestelmää matkustajien ja postin kuljettamista varten. Kyytilaitoksista säädettiin vuoden 1918 kyytilaissa, joka oli voimassa vuoteen 1955 saakka.[1] Sitä ennen kaikki manttaaliin pantu maa, jota ei erikseen ollut vapautettu, oli velvollinen tekemään hollikyytiä ja pitämään voimassa kyytilaitosta maalla.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Hollikyyti
Aiemmin kaikki manttaaliin pantu maa, jota ei erikseen ollut vapautettu, oli velvollinen tekemään hollikyytiä ja pitämään voimassa kyytilaitosta maalla. Vuoden 1920 alusta alkaen astui voimaan kyytilaki[L 1], joka siirsi kyyditysrasituksen valtion varoilla ylläpidettäväksi itsekannattavuuden pohjalta.
Säännökset kyytilaitoksesta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1920 alusta voimaan astuneen kyytilain mukaan kyytilaitoksen järjesti Suomessa pääasiallisesti valtio.[2]
Kyytilaitosten perustaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lain mukaan Suomessa piti matkustajien ja postin kuljetusta varten olla tarpeelliset kyytilaitokset, jotka olivat joko kestikievaritaloja, kyytiasemia tai kyytipysäkkejä. Ne erosivat toisistaan niillä tarjottujen palvelujen mukaan. Matkustajan tuli maksua vastaan saada:
- kestikievaritalosta varsinainen ja ylimääräinen kyyti sekä majoitus ja ravintoa,
- kyytiasemalta varsinainen ja ylimääräinen kyyti, sekä
- kyytipysäkiltä ylimääräinen kyyti.
Kyytilaitokset määrättiin ja kyydinpito niissä järjestettiin vähintään kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Kyytilaitosten voimassa pitäminen ja kyyditys tarjottiin urakalle myös kolmeksi vuodeksi.[2]
Ehdotukset kyytilaitoksista
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kyydinpitokautta edeltävänä vuonna, syyskuun kuluessa, piti kruununvoudin yhdessä jokaiseen kihlakuntaan kuuluvan kunnan tai kunnan osan valitseman edustajan ja asianomaisten kruununnimismiesten kanssa kokoontua siellä, missä maaherra määräsi, tekemään ehdotusta kyytilaitosten sijoittamisesta ja kyydityksen järjestämisestä.[2]
Ehdotuksen tekeminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ehdotusta valmisteltaessa oli pidettävä huolta siitä, että kyytitoimi oli, mikäli mahdollista, saatava itsekannattavaksi. Ehdotukseen oli merkittävä:[2]
- ne tiet, joiden varrella kyytilaitoksia on pidettävä;
- kunkin tien varrelle tarvittavien kyytilaitosten lukumäärä ja laatu sekä ilmoitus niiden välisestä likimääräisestä matkasta ynnä niistä kylistä tai yksinäisistä taloista, joihin kyytilaitoksia, mikäli mahdollista, oli sijoitettava, ottaen huomioon, ettei kyytilaitosten välinen matka ollut pitempi kuin 22 kilometriä, elleivät erityiset asiainhaarat antaneet aihetta tästä poikkeamaan;
- niiden asuin- ja ulkohuoneiden luku, joita kussakin kyytilaitoksessa oli pidettävä saatavana;
- niiden varsinaisten kyytien luku, mitkä vuorokaudessa kustakin kyytilaitoksesta oli tehtävä, sekä kuinka monta hevosta sitä tarkoitusta varten oli pidettävä. Kyytien lukumäärän perusteeksi oli pantava se kyytimäärä, joka kolmena edellisenä vuotena keskimäärin vuorokaudessa oli tehty, lisättynä korkeintaan 25 prosentilla, elleivät paikkakunnan liikenneolot rakennetun rautatien vuoksi tai muista syistä antaneet aihetta poiketa tästä laskentaperusteesta;
- niiden ylimääräisten kyytien lukumäärä, mitkä tarpeen vaatiessa kyytilaitoksista oli vuorokaudessa tehtävä, sekä minkä ajan kuluessa matkustaja oli oikeutettu saamaan ylimääräisen kyydin, mitä aikaa ei ollut lupa määrätä kahta tuntia lyhyemmäksi luettuna siitä, kun kyytihevosta oli pyydetty;
- hevoskyytimaksu sekä odotusmaksun suuruus;
- ne kyytilaitokset, mistä venekyytiä oli tehtävä, sekä vuorokaudessa suoritettavien venekyytien luku ynnä kyytimaksun suuruus kussakin tällaisessa kyytilaitoksessa;
- ne kyytilaitokset, joista talviaikana oli saatava porokyytiä ja kesäaikana kantajia, sekä kuinka monta kyytiä ja kantajaa vuorokaudessa tuli olla saatavana ja mitä sellaisesta kyydityksestä oli maksettava;
- mihin hintaan majoitusta ja muita tarpeita kestikievaritalossa oli matkustajille annettava; ja
- ne eri vaatimukset, jotka toimituksessa esitettiin.
Jos kyytilaitosta tarvittiin ainoastaan jonakin vuodenaikana tai jos tehtyjen kyytien määrä vaihteli melkoisesti eri vuodenaikoina, oli ehdotus tämän mukaan soviteltava. Yhden tai useamman kokoukseen kutsutun poissaolo ei estänyt ehdotuksen tekemistä. Kaupungissa ehdotuksen tekeminen kuului maistraatin tehtäviin.
Ehdotuksen käsittely ja urakkatarjoukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kokouksen jälkeen 45 päivän kuluessa ehdotus asiakirjoineen oli lähetettävä maaherralle. Kun maaherra oli tutkinut yhdellä kertaa kaikki hänelle lähetetyt ehdotukset, hän antoi asiassa päätöksensä, josta piti viipymättä toimittaa kuhunkin kuntaan tieto.
Kun maaherran päätös oli saanut lainvoiman, oli maalaiskunnassa kruununnimismiehen ja kaupungissa maistraatin tarjottava kyytilaitosten pitäminen ja kyyditys huutokaupalla urakalle kussakin kunnassa viimeistään kesäkuun kuluessa urakan alkamista edeltävänä vuonna.
Kun huutokauppa oli pidetty ja asianomaisen kunnan lausunnon tehdyistä tarjouksista saatu, huutokaupan toimittaja lähetti huutokaupassa pidetyn pöytäkirjan ja kunnalta saadun lausunnon sekä oman lausuntonsa maaherralle, joka urakkatarjoukset tutkittuaan otti kyytilaitoksiin hoitajat ja kyytiurakoitsijat sen mukaan kuin urakkatarjouksia voitiin hyväksyä.[2]
Kyytilaitosten menot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kyytilaitoksista ja kyydityksistä johtuneet menot suoritettiin valtion varoista. Jollei maalla kyytilaitosta varten ollut saatavissa tarpeellisia asuin- ja ulkohuoneita, maaherran tuli, hankittuaan kustannusarvion ja muun tarpeellisen selvityksen, valtioneuvoston päätettäväksi alistettava, pitikö huoneet rakentaa yleisillä varoilla. Maanomistaja tai -haltija oli velvollinen antamaan rakentamiseen tarvittavan maan niin kuin kiinteän omaisuuden pakkolunastuksesta oli säädetty.[2]
Kyytilaitoksen isännälle ja kyytiurakoitsijalle tulevat korvaukset oli maalla kruununvoudin toimitettava ja kaupungissa asiasta huolehti maistraatti. Korvaukset oli maksettava puolivuosittain.
Osapuolten oikeudet ja velvollisuudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huoneet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kyytilaitosta varten rakennetut huoneet oli pidettävä kunnossa kyytilaitoksen isännän kustannuksella sitten kun ne täysin valmiina oli annettu kyytilaitoksen isännän haltuun.
Kestikievaritalossa piti matkustajien tarpeeksi aina olla varalla siistit ja lämpimät sekä ilmanvaihtolaitoksilla varustetut huoneet, sänkyjä makuuvaatteineen, liinavaatteita ja pöytäkaluja ynnä muita tarvittavia talouskaluja, ruoka-aineita, kynttilöitä ja polttopuita, kauroja tai ohria, heiniä ja olkia sekä talli ja kalustovaja. Taksa matkustajan suoritettavista hinnoista oli pidettävä vierashuoneessa esillä.[2]
Ajokalut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kyyditsevillä tuli kyydityksen toimittamista varten olla tarvittava määrä kelvollisia linjaalirattaita, tyynyjä ja jalkapeitteitä, rekiä lämpimine vällyineen sekä muita ajokaluja ja, silloin kuin venekyytiä tehtiin, kelvollisia veneitä.
Kyyditys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jokaisella oli oikeus määrätystä kyytimaksusta saada kyytilaitoksesta kyyditys itselleen ja matkatavaroilleen kulkeakseen joko samaan tai seuraavaan kyytilaitokseen sekä muuhun paikkaan, jonne tie oli kulkukelpoinen eikä matka kyyditsijälle tullut olemaan enempää kuin kolme kilometriä sitä pitempi, mikä ensin mainitusta kyytilaitoksesta oli siitä etäisimpänä olevaan kyytilaitokseen, johon kyyditystä oli suoritettava.[2]
Jos kyydittävä vaati, oli kyyditsijä velvollinen kyyditsemään häntä kolmen kilometrin matkan seuraavan kyytilaitoksen ohi, mutta ei kuitenkaan yhteensä pitempää matkaa kuin edellisessä kappaleessa sanottiin.[2]
Kaupunkilainen ei ollut oikeutettu saamaan kyyditystä kulkeakseen kaupungista, ellei hän matkustanut maalla olevaan kyytilaitokseen taikka virka-asioissa.[2]
Yksinomaan tavaroiden kuljettamiseen ei kyyditystä tarvinnut antaa, eikä myöskään juopuneella henkilöllä ollut oikeutta sitä saada.[2]
Jos matkustaja lähti matkalle muulta kuin kyytilaitokselta ja hänen kulkemansa matka oli lyhyempi kuin välimatka kyytilaitoksen ja sen paikan välillä, jonne matkustaja kyyditään, lasketaan kyytimaksu kyytilaitoksesta, mutta vastaisessa tapauksessa noutopaikasta saakka.[2]
Varsinainen ja ylimääräinen kyyti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varsinainen kyyti oli matkustajalle viipymättä annettava. Ylimääräisen kyydin oli matkustaja oikeutettu saamaan maaherran määräämän ajan kuluessa. Ylimääräisestä kyydistä suoritettiin sama kyytimaksu kuin varsinaisesta kyydistä.[2]
Kun kestikievaritalosta tai kyytiasemalta vuorokaudessa tehtäviksi määrätyt varsinaiset kyydit oli suoritettu tai vakinaiset hevoset olivat kyydissä, oli matkustajalla oikeus määrätyn odotusajan kuluttua saada ylimääräinen kyyti, jos sellainen oli kyytilaitoksessa tehtäväksi määrätty ja oli vielä sinä vuorokautena tekemättä.[2]
Kyytilaitoksen loppu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Maatalousyhteiskunnan melko vähäisiä liikkumistarpeita varten luotu kyytilaitos alkoi olla osittain vanhentunut jo 1800-luvun lopulla. Rautatiet eivät vielä tehneet kyytilaitosta tarpeettomaksi, sillä rautatieasemien läheisyydessä sijainneet kestikievarit tarjosivat junalla saapuneille matkustajille mahdollisuuden jatkaa matkaansa hevoskyydillä. Kievarien tuhoksi koitui 1920- ja varsinkin 1930-luvulla vilkastunut autoliikenne. Taksit huolehtivat yksilöllisistä henkilökuljetuksista ja linja-autot joukkoliikenteestä. Lisäksi omia autoja hankkivat innokkaimmin juuri eniten kestikievarien palveluja aiemmin käyttäneet. Autot mahdollistivat sen, että yhä pitemmiltä matkoilta ehdittiin yöksi takaisin kotiin tai tarvittiin vähemmän yöpymisiä. Linja-autoliikenne vaikutti kievarilaitoksen lakkauttamiseen paitsi välittömästi vähentämällä kestikievarien käyttäjien määrää, myös välillisesti: sen myötä maaseutukeskuksiin syntyi kaupallisesti ylläpidettyjä matkustajakoteja, ruokaloita ja kahviloita, jotka hoitivat aiemmin kievareille kuuluneita tehtäviä.[3]
Kun Suomen kestikievareista vuonna 1920 tilattiin 375 000 kyyditystä, vuonna 1939 vastaava luku oli enää 21 000. Samassa ajassa kestikievarien määrä väheni 1 124:stä 257:ään sekä kyytiasemien ja -pysäkkien määrä 171 stä 111:een. Kyytilaitoksen palvelut hävisivät ensimmäiseksi pääteiden varsilta, kun taas syrjäseuduilla niitä tarvittiin kauemmin. Vuonna 1938 autoliikenteen katsottiin kattavan koko maan niin hyvin, että kievarilaitos päätettiin vuoden 1939 alusta lähtien säilyttää vain valtioneuvoston erikseen määräämillä paikkakunnilla. Järjestelmä säilytettiin vuonna 1939 kokonaisuudessaan vielä Oulun ja Lapin lääneissä, muualla Suomessa vain 38 kunnassa. Kyytilain kumoamisen myötä lakkautettiin vuonna 1955 viimeiset silloin vielä toiminnassa olleet neljä kestikievaria Korppoossa, Houtskarissa, Kangaslammilla ja Enontekiöllä.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip-Kp), s. 2131, art. Kyytitoimi. Otava, 1973. ISBN 951-1-00388-7
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Hakkila, Esko (toim.): ”Kyytilaitos”, Lakiasiain käsikirja, s. 470–474. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938.
- ↑ a b Matti Viitaniemi ja Aarne Mäkelä: Suomen linja-autoliikenteen historia, s. 202–204. Helsinki: Linja-autoliitto, 1978.