Kultaus
Kultaus on menetelmä, jossa esineen pintaan tehdään ohut kultakerros. Kultausta käytetään koristelumenetelmänä esimerkiksi kuvataiteissa, keramiikassa, arkkitehtuurissa ja kalligrafiassa. Kultausta käytetään myös teknisiin sovelluksiin esimerkiksi piirilevyteollisuudessa.[1] Kultauksessa on tärkeää tietää, miten eri esineisiin tehdään pohjustus. Joissakin esineissä erilaisia maaleja ja lakkoja saatetaan tarvita olla jopa kuusikymmentä erilaista.[2]
1700-luvulla käytettiin rinnakkain lehtikultausta ja lyöntimetallia (messinkiä). Suomessa lyöntimetalleja käytetään vieläkin usein kehyksiä "kullatessa", mutta Euroopassa kultaus tarkoittaa yleisesti vain aidon lehtikullan käyttöä.[3]
Käyttötapoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kulta soveltuu monesta syystä pintamateriaaliksi. Se on alkuaineista helpoiten muovattavissa erittäin ohuiksi kalvoiksi.[4] Koska kulta on jalometalli, sen korroosion kesto on hyvä. Sillä on myös hyvä sähkön- ja lämmönjohtavuus sekä hyvä heijastuskyky infrapuna-alueella. Kulta soveltuu myös pehmytjuottamiseen erittäin hyvin. Toisaalta kulta kestää huonosti hankausta.[1]
Menetelmät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kultausmenetelmiä on kemiallisia, sähkökemiallisia ja fysikaalisia.[1]
Kuvataiteessa käytetyin kultaustapa on kiinnittää esineen pintaan hyvin ohutta lehtikultaa. Keramiikkaa voi kullata myös sivelemällä kultaa liuoksen osana pinnalle ennen polttamista. Kupoleja on kullattu sekoittamalla kultaa elohopeaan, mistä syntynyttä amalgaamia on levitetty kupolin pinnalle ja kuumennettu, jolloin elohopea on haihtunut pois. Tämä menetelmä soveltuu erityisen hyvin raudan, teräksen, pronssin ja muiden metallien kultaukseen, ja sitä on käytetty aseissa, haarniskoissa, huonekaluissa ja pronssiveistoksissa[5].
Sähkökemiallinen eli elektrolyyttinen kultaus on nykyisin hyvin yleinen menetelmä. Se yleistyi teollisessa mittakaavassa sähkögeneraattorin keksimisen jälkeen 1800-luvun lopulla.[1] Sähkökemiallisessa pinnoituksessa voidaan luoda muutaman mikrometrin paksuinen metallikerros. Sähkökemiallinen kultaus tapahtuu alkalisessa kylvyssä, jossa on kalium-kultasyanidia sekä tarpeen mukaan muitakin metalleja tai lisäaineita.[6]
Fysikaalisia kultausmenetelmiä ovat fysikaaliset kalvonkasvatusmenetelmät tyhjiöhöyrystys ja sputterointi.[1] Kultaa voidaan lisätä pintoihin myös kemiallisen pelkistysreaktion avulla; tällä tavalla lasia pinnoittamalla syntyy peili.[7]
Nahkaa voidaan kullata laskemalla kultanauhaa pihkajauheen päälle ja sulattamalla pihka kuvioidulla valssilla, jolloin kulta tarttuu nahkaan, johon syntyy samalla kohokuvio.[7]
Keskiajan kirjurit ja kuvittajat käyttivät kalligrafiassa kolmea tekstin kultausmenetelmää, joita käytetään edelleen. Nappikullassa on hienoksi jauhettua kultaa, joka on liima-aineen avulla puristettu napiksi. Nappikultaan tipautetaan pisara tislattua vettä ja pehmentynyttä kultaa levitetään siveltimellä kohteeseen. Lehtikultaa voi kiinnittää kirjoitusalustaan kahdella tavalla: liimapinnalle tai gessolle.[8]
Kultausta voidaan pitää pöyhkeilevänä, mutta sillä saadaan arvokas vaikutelma, kun tiettyjä kohtia korostetaan kiiltokullalla ja mattakultaa käytetään pohjustukseen ja elävöittämiseen.[9]
Kultaus kulttuurissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Raamatussa kultaus mainitaan yli 350 kertaa, Toisessa Mooseksen kirjassa annetaan myös tarkkoja ohjeita kullan käyttöön.[9]. Yleisesti kultauksella kunnoitetaan "korkeinta", esimerkiksi Jumalaa, Buddhaa tai hallitsijaa. Kaikkien uskontojen kirkkorakennuksissa käytetään kultaa.[2] Kultausta käytettiin ensimmäisiä kertoja alttarikoristuksissa uskonnollisena symbolina taivaallisesta valosta, keskiajan jälkeen sitä alettiin käyttää myös hallitsijahoveissa vallan merkkinä.[9]
Kultaus Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1860 Nummella syntynyttä Berndt Karlrothia kutsutaan Suomen teollisen kultauksen isäksi. Vuonna 1885 hän sai Käsityö- ja Tehdasyhdistykseltä matkarahan kultausopintoihinsa. Oppia hän haki Ruotsista ja Amerikasta. Hän siirsi oppejaan kisälleille ja 1900-luvun alussa Suomessa toimi yhdeksän kultaajamestaria.[3]
1980-luvulla Suomessa toimi enää yksi kultaajamestari, Reino Savolainen.[2].
Nyky-Suomen tunnetuin kultaajamestari Raimo Snellman on opiskellut kultausta Venäjällä ja siirtänyt oppisopimuskoulutuksessa taitojaan kisälleilleen.[2] [10] 2010-luvulla Suomessa toimii seitsemän kultaajamestaria.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Nanotimanteilla kestävämpi kultaus 15.4.2014. Promaint lehti. Viitattu 12.10.2014.
- ↑ a b c d Märkä rätti vie kultauksen – liian innokas siivous vaarantaa valtion omaisuutta Yle Uutiset. Viitattu 8.8.2019.
- ↑ a b c Montonen, Pia: Työnä kulta, ikuisuuden symboli. Glorian Antiikki, 08-2010.
- ↑ Timo Paukku: Kulta villitsi kaikki sivilisaatiot Helsingin Sanomat 17.1.2006. Arkistoitu 10.2.2010. Viitattu 24.10.2015.
- ↑ Fire Gilding of Arms and Armor The Metropolitan Museum of Art : Heilbrunn Timeline of Art History. Viitattu 13.10.2014.
- ↑ Elektrolyyttinen pinnoitus 31.5.2007. Työterveyslaitos: KAMAT-tietokortti. Arkistoitu 9.11.2016. Viitattu 12.10.2014.
- ↑ a b Other methods of Gilding Goldreverre.com. Viitattu 12.10.2014.
- ↑ Heiskanen, Topi; Uusitalo, Liisa: Kalligrafia: Historiallisia kirjainmalleja ja työmenetelmiä, s. 65–68. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25799-0
- ↑ a b c Piippo, Maarit: Kultaus – taivaallista valoa. Glorian Antiikki, Kevät 2000.
- ↑ Valtioneuvoston linnan kello saa kultaajamestarilta uuden elämän Yle Uutiset. Viitattu 8.8.2019.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kultaus Wikimedia Commonsissa
- Räisänen, Matti (teksti) & Nokelainen, Joel (valokuvat): ”Kultaaja”, Perinteisiä käsityöammatteja, s. 52–57. Helsinki: Helsingin käsityö- ja teollisuusyhdistys, 1985. ISBN 951-99671-4-1