Kaupunginojan puistovyöhyke

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaupunginoja laskee Oulujokeen Pokkisenpuistossa
Kaupunginoja iltavalaistuksessa

Plaanaojan (oululaisittain Laanaoja) eli Kaupunginojan puistovyöhyke halkaisee diagonaalisesti Oulun keskustan ruutukaava-alueen. Puistovyöhyke sai nykyisen muotonsa Carl Ludvig Engelin ja Johan Albrecht Ehrenströmin laatimassa asemakaavassa, joka laadittiin vain kaksi vuotta vuoden 1822 Oulun palon jälkeen. Ojanvarresta haluttiin suoja-alue tulipaloja vastaan. Rakennetuiksi puistoiksi alueita alettiin muuttaa vasta 1860-luvulla, siihen asti alueet olivat lähinnä heinäpeltoina eli plaaneina, joilta kaupunki myi huutokaupalla heinän kaupunkilaisille.

Puistovyöhyke kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon.[1]

Pokkisenpuisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Plaanaoja laskee Oulujoen suistoalueeseen Pokkisenpuiston kohdalla. Ojan suulla on sijainnut Oulun vanha satama, joka siirrettiin Toppilansalmeen 1700-luvulla. Alue oli ensimmäisiä puistoiksi rakennettuja alueita puistovyöhykkeellä. Alueen suunnittelu aloitettiin 1850-luvulla.

Pokkisenpuistossa on Oskari Jauhiaisen veistos Kalasääski ja lohi, joka on Oulun ensimmäinen suihkulähdeveistos. Veistos paljastettiin vuonna 1960.[2]

Puiston läpi kulkee suosittu ulkoilureitti kauppatorin alueelta Hupisaarille. Kaupunginojan ylittävä kävelysilta rakennettiin 1970-luvulla[3]. Sillan kohdalla on pieni vesiputous.

Madetojan puisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Leevi Madetojan patsas (1962)

Kaupunginojaa ylävirtaan mentäessä tullaan Madetojan puistoon. Puisto sijaitsee vanhan kaupungintalon eli nykyisen Kulttuuritalo Valveen vieressä. Puisto jää kahden vilkkaasti liikennöidyn kadun, Aleksanterinkadun ja Torikadun väliin. Puistoon pystytettiin Aarre Aaltosen tekemä säveltäjä Leevi Madetojan patsas vuonna 1962.[4] Madetojan puistoksi alue nimettiin vuonna 1965, puiston aiempi nimi oli Rantapuisto.[5]

Maria Silfvanin puisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa Hallituspuistoa – tarkemmin kaupungintalon ja Torikadun välinen puistoalue – nimettiin Maria Silfvanin puistoksi 30. elokuuta 2005 Oulussa pitkään vaikuttaneen Suomen ensimmäisen tunnetun ammattinäyttelijättären kunniaksi. Samana päivänä paljastettiin puistossa kuvanveistäjä Sanna Koiviston patsas Ajan kulku.

Hallituspuisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hallituspuisto

Hallituspuistoksi sanotaan nykyisen kaupungintalon korttelin puistoalueita. Vuonna 2005 puistosta erotettiin kuitenkin osa uudeksi Maria Silfvanin puistoksi.

Snellmaninpuisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Snellmaninpuisto (tai joskus Snellmanin puisto) katkaisee Hallituskadun Isokadun ja Kirkkokadun välillä. Puiston aiempi nimi oli Elfvingin puisto, nykyisen nimensä puisto sai vuoden 1907 asemakaavassa[6]. Puistoon on sijoitettu kaksi ulkoveistosta: Jussi Mäntysen Kurjet vuodelta 1947 ja Martti Aihan Mediator vuodelta 1999. Mediator on huomiota herättävä oranssi vanhaa rautatiesiltaa muistuttava 27 metriä pitkä teräsveistos, joka kulkee kaupunginojan yli.

Otto Karhin puistoa

Otto Karhin puisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otto Karhin puisto on Oulun ensimmäinen nimetty puisto. Nimi oli kylläkin aluksi Appelgrenin puisto. Vuonna 1907 puiston nimi muutettiin Palokunnanpuistoksi[6] ja tuosta nimestä on peräisin nykyisinkin yleisesti käytössä oleva Letkunpuisto-nimitys. Otto Karhin puistoksi tämä Oulun varsinainen keskuspuisto nimettiin vuonna 1956.

Vaaranpuisto ja Kaupunginoja kulkevat Pakkahuoneenkadulta Saaristonkadulle Uusikadun itäpuolta. Puisto tekee Uusikadusta ikään kuin puistokadun tuolla muutaman korttelin matkalla. Puistoon on sijoitettu Oskari Jauhiaisen veistämä Teuvo Pakkalan muistopatsas vuodelta 1973. Pakkalan tunnetuimmat teokset kertovat juuri Vaaranpuistosta rautatieasemalle ulottuvasta alueesta "Kakaravaarasta". Puistossa sijaitsee myös Arkkitehtuuritoimisto Seppo Valjuksen vuonna 1967 suunnittelema jääkärimuistomerkki. Jääkärimuistomerkkiä ylhäältäpäin katsottaessa teos muodostaa luvun 27, joka symboloi suomalaisista miehistä koottua joukkoa Kuninkaallisen Preussin 27. Jääkäripataljoona. Pataljoona haki sotilaskoulutusta Saksasta ja palasi Suomeen osallistuen merkittävällä tavalla Suomen itsenäistymiseen vuonna 1917.

Lyötynpuisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupunginoja muodostaa Lyötynpuistoon laskiessaan pienen suvannon. Puistossa on Viljo Savikurjen veistos Pohjan neito vuodelta 1967. Patsasta on joskus kutsuttu Oulun Havis Amandaksi, koska aikaisemmin ylioppilaat lakittivat neidon vappuisin. Suvannon rannalla on kokkolalaisen kuvanveistäjän Jaakko Pernun pajusta tekemä ympäristöveistos Vesilasi, joka valmistui toukokuussa 2012[7]. Aiemmin puistossa sijainnut Pernun vuonna 2001 pystyttämä pajuveistos Päivänvarjo jouduttiin poistamaan marraskuussa 2011 huonon kunnon vuoksi[8]. Lyötynpuistoa on viime vuosina huomattavasti kunnostettu.

Karjasillanpuisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjasillanpuisto on Engelin ja Ehrenströmin suunnitteleman puistovyöhykkeen viimeinen puisto kaupunginojaa ylävirtaan mentäessä. Kaupunginoja alittaa rautatien ja tulee Karjasillan kaupunginosaan, missä se laajenee suvannoksi. Keskellä tuota suvantoa on Martti Tarvaisen veistos Siivet vuodelta 1965. Veistoksessa on kuvattu kolmen joutsenen lentoonlähtö.

Kaupunginoja eli Plaanaoja–Hiirosenoja on pieni jokiuoma, joka saa alkunsa Oulujoesta Heikkilänkankaan ja Iinatin kaupunginosien väliseltä alueelta. Ojauoma erkanee Oulujoesta Heikkilänsuvannossa, johon on rakennettu pato voimalaitoksen vesialtaan pinnankorkeuden säilyttämiseksi. Kaupunginoja muodostaa padon alapuolella pienen vesialtaan, jonka eteläpäässä on toinen pato. Juurusoja laskee Kaupunginojaan noin kilometrin Heikkilänsuvannon padon alapuolella. Ojan vesi on ruskeaa.

Niskala, Kaarina; Okkonen, Ilpo; Kalleinen, Lassi: Puistojen Oulu. Oulu: Studio Ilpo Okkonen Oy, 2008. ISBN 978-952-5109-24-5

  1. Kaupunginojan varren puistovyöhyke Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
  2. Niskala et al., s. 40
  3. Niskala et al., s. 43
  4. Niskala et al., s. 44
  5. Niskala et al., s. 44, 46
  6. a b Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia IV, s. 255. Oulu: Oulun kaupunki, 1976. ISBN 951-9327-00-2
  7. Vesilasi, 2012 Oulun taidemuseo – julkiset ulkoveistokset. 3.9.2012. Oulun taidemuseo. Viitattu 11.12.2013.
  8. Päivänvarjo, 2001 Oulun taidemuseo – julkiset ulkoveistokset. 11/2011. Oulun taidemuseo. Viitattu 11.12.2013.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]